Part 1

GRANADAN RUUSU

Romaani

Kirj.

Jean Rameau [Laurent Labaigt]

Kodin Lehdelle suomentanut I.P.

Uudessakaupungissa, Vakka-Suomen Kirjapainossa, 1913.

I.

Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran rauhassa.

Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan hautaa kuntoon.

Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.

Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit kuiskasivat toistonsa korvaan:

— _Veli, meidän pitää kuoleman!_

Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet määrätyt käytettäväksi rukoukseen.

Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot, pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja köyhyyteen.

Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat puukengät.

Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17 vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.

* * * * *

Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.

Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty lasinsiruilla.

Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita. Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita, kuunnellen laulua.

Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.

Munkki ummisti silmänsä.

Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:

Cueillez, cueillez ces roses, Mon gentil chevalier...

Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.

Sitten alkoi hän taas:

Cueillez, cueillez ces roses, Et me les apporter!

Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle. Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.

Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti. Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus poskillaan...

Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.

Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa ja peitti kielletyn hedelmän maahan.

— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui lämpöiseen maahan.

Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua, joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.

* * * * *

Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin. Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine ovineen.

Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa pitkillä ketjuilla.

Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu. Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan mylvinän.

— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin, rakas Martinini!

Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.

Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.

— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.

Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä sydämessään kulloinkin liikkui.

Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka jäljitteli ihmisellistä huutoa.

— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.

Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.

Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.

* * * * *

Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset ystävältään.

— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle kello 4.

Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten myöhästyvänsä.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea kun näki luostarin priorin seisovan edessään valkoisessa mekossaan.

Munkki säpsähti. Priori lähestyi.

— Poikani, sanoi hän — sillä prioreilla on oikeus puhua munkeille — sinä rikot luostarin sääntöjä puhuessasi tallissa eläimille. Sinun pitäisi tietää että joskin on sallittu puhua muutamia sanoja niille, on se vaan sitä varten, että voidaan ohjata niitä työssä. Olen jo muistuttanut sinua tästä, vaan sinä et näy huolivan siitä. Minä tulen pakoitetuksi eroittamaan sinut tuosta härästä. Mene ja etsi veli Marc. Ilmoita hänelle, että hän ottaa köyden ja tulee heti alas talliin.

Lazare kalpeni. Veli Marc oli yksi niistä viidestä trappistimunkista, jotka toimivat luostarin hallituksessa ja tässä ominaisuudessaan kävi hän usein läheisessä kylässä myymässä luostarin tuotteita ja ostamassa mitä tarvittiin.

»Martinin» ystävä ohjasi kulkunsa tämän munkin koppiin ja esitti priorin käskyn.

Veli Marc otti silmänräpäyksessä köydenpä meni talliin.

— Mene ja myy tämä sonni herra Dubourdieu’lle Montségurin teurastajalle, — sanoi priori hänelle osittaen Martinia. — Se on aivan liika vanha työhön ja hyvin syötetty kelvatakseen teurastajalle. Vie se heti kylään ja sano herra Dubourdieu’ile, että me huomenna sovimme hänen kanssaan hinnasta.

Ja priori lisäsi, kääntyen Lazaren puoleen:

— Poikani, kello on soinut; lähtekäämme kappeliin rukoilemaan veljien kanssa.

Ja hän lähti astelemaan luostaria kohti, jonne syvän hiljaisuuden vallitessa hiipi pyhät isät valkeissa kauhtanoissaan, veljet ruskeissa kaapuissaan ja novisit siviilipukineissaan.

II

Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.

Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.

Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui, meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa kaikki outoudet herättivät sen huomiota.

Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa, kaukana voimattomasta isännästään!

Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.

Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli tyrskähtää itkuun.

Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla, jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.

* * * * *

Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:

»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»

Mutta Lazare ei katsellut.

Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.

Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa, muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.

* * * * *

Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna, rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia, onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi, hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla uhrauksilla.

Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja, olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi. Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa, toimettomuudessa ja ylellisyydessä.

* * * * *

Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa luostarisäännöt olivat ankarimpia.

Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.

Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.

* * * * *

Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.

Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!

— Martin, sanoi Lazare hiljaa.

Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon hirmuisen surmanäyn.

Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.

— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.

Ja hän kiristi nahkavyötänsä.

Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.

— Martin! sanoi hän toistamiseen.

Ja hän purskahti itkuun.

Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.

Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.

Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.

Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa ja alkoi kiivetä.

Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja, eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.

Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.

* * * * *

Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti matkaan.

Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta. Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.

Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.

— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani. Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.

Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.

Hän saapui kylään.

III

Synkässä kirkontornissa, jonka hahmo kuvastautui harmaata taustaa vastaan, löi kello yksitoista. Munkin puukengät nostattivat heikon kaiun talojen välissä. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Koko kylä näytti kuolleelta.

Lazarea huolestutti. Minne hän ohjaisi kulkunsa? Mitä tulisi hänen tehdä? Kuinka voisi hän löytää paikan, jossa Martinia nyt säilytettiin?

Hän koetti lukea osotekilpiä, vaan oli aivan liika pimeä.

Hän käveli pitkin katuja ja seisahti jokaisen kadun kulmassa, vaan yhtään ihmistä ei näkynyt. Muutamasta talosta näki hän valoa akkunasta ja hänen toiveensa heräsi. Mutta hän ei uskaltanut naputtaa akkanaan, sillä hän vavahti ajatustakin, että tulisi pakoitetuksi puhuttelemaan jotakin ihmistä. Siltä, joka ei puhu seitsemään vuoteen, kangistuu jo kielikin. Hän liikuskeli edes ja takaisin, mutta sitten johtui mieleensä, että munkki kaapunsa saattaisi varmaankin pahasti peljästyttää ihmisiä keskiyön aikana, ja hän kiiruhti pois.

Nyt päätti hän kulkea jokaista katua ja tarkastella jokaista tallia sekä huutaa Martinia lukittujen ovien takana. Martin varmasti vastaisi kuultuaan herransa äänen.

Ja niin Lazare alkoi.

— Oletko siellä, Martin, kuiskaili hän jokaisen karjaton oven takana. — Se olen minä, sinua herrasi, joka etsin sinua.

* * * * *

Siten juoksenteli hän tunnin ajan saamatta vastausta kuiskauksiinsa. Joskus avautui akkunalaukku ja pelästynyt naama vetäytyi kohta piiloon tai haukahti joku äreä koira öiselle matkamiehelle.

Kirkontornin kello löi 12.

Silloin alkoi Lazaren mieli masentua. Oliko jo Martin kuollut?

Vihdoin joutui hän maantielle, jonka varrella talot yhä harvenivat.

— Martin! — sanoi Lazare vielä.

Siten löysi hän erään yksinäisen rakennuksen, jossa oli leveä ovi Sisältä kuului ketjujen kilinää, josta päättäen se oli karjahuone.

— Martin? hän munkki oven takana.

Heti kuului vastaukseksi ammunta ja toistui kohta useampaan kertaan.

Se oli Martin! Vihdoinkin oli hän sen löytänyt.

Lazare risti kätensä.

— Sinä siis elät. Kuinka olenkaan iloinen että sinut vielä löysin, Martin.

Ja kyyneleet virtasivat hänen piskilleen.

Martin ojensi kuononsa hyväiltäväksi ystävälleen. Munkki jäi oven taakse aamuun saakka puhellen hellimpiä sanojansa löydetylle toverilleen.

Kello 7 aamulla kun aurinko jo heitti säteitään kosteille kentille, tuli eräs talonpoika tallin luokse.

— Voitteko sanoa minulle, kysyi Lazare, kenen omia nämä eläimet ovat?

— Ne ovat herra Dubourdieun, Montségurin teurastajan, vastasi mies.

— Tahdotteko olla niin hyvä ja neuvoa minulle missä hän asuu?

— Mielelläni. Hän asuu kylässä postikonttorin vieressä.

— Kiitän teitä — vastasi munkki kumartaen. Häntä oudostutti puhua ihmisolennolle.

Lazare lähti kylään. Teurastajan talo oli suljettuna. Lazare kolkutti ovelle. Nuori mies puoliksi avoimin silmin ja punanaamaisena näyttäytyi.

— Onko hra Dubourdieu kotona?

— Se olen minä. Miten voin olla palveluksellenne

Lazare tunsi menevänsä hämilleen. Silmät luotuina maahan hän virkkoi:

— Priori lähetti kai eilisiltana erään suuren, leveäsarvisen härän, nimeltä Martin?

- Kyllä.

— Tahdotteko myydä sen minulle?

— Miksikäs ei.

— Kuinka kalliiksi sen arvostelette?

— En tiedä varmasti, en ole katsonut tarkempaan kun en ollut kotona sitä tuotaessa. Odottakaa hetkinen, kysyn rengiltä.

Hetkisen kuluttua tuli teurastaja takaisin kysyen:

— Prioriko tahtoo ostaa härän takaisin?

— Ei, vaan minä. Olen hyvin kiintynyt härkään, joka kuului minulle ennenkuin tulin munkiksi. Olisin hyvin iloinen, joo ette teurastaisi sitä.

Teurastaja nypelsi leukaansa. Hän muisti, että munkit esiintyvät siviilipuvussa kaupoissa ollessaan. Tässä on kai jotain kieroa puuhaa.

— Puhuin rengin kansaa, sanoi hän. Härkä on oikein hyvä. Pitäisi olla lihava eikä ylen vanha. Hinta tulee 400 frankia.

— Hyvä. Minä ostan sen, vastasi Lazare. Tahdotteko antaa 8 päivän lykkäyksen maksun suorituksessa?

— Oh! ... Olen pahoillani, mutta sitä en voi. Ajattelin teurastaa härän jo tänä iltana. Tarvitsen kaksi härkää markkinoiksi ylihuomenna. Näette siis että...

— Kuinka pitkin maksuajan sitten annatte?

— Kuinkako pitkän! En pidä tapanani antaa mitään maksuaikaa. Mutta jos voitte heti maksaa, voin odottaa kello viiteen illalla. Minun on oltava kello 6 teurastimossa.

Veli Lazare oli tullut kalpeaksi.

— Toivoa olevani täällä ennen kello 5, sammalsi hän. Olisin kiitollinen jos pitäisitte härän siksi luonanne.

Hän lähti hitaasti ulos.

Kun hän tuli kadulle, epäili hän pari minuuttia. Jalat eivät tahtoneet kannattaa. Pannen käden silmilleen alkoi hän laahustaa umpimähkään.

Neljäsataa frankia! Kuinka hän voi ne saada tästä kylästä, jossa häntä ei kukaan tuntenut?

Hän harhaili ympäri Montségurin katuja, kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle tietämättä minne mennä. Välistä kokoontui kadulle väkeä tirkistellen munkkia, joka laahusteli kauhtanassaan kuin kummitus ikään. Kellon lyödessä 10 huomasi hän taas olevansa postikonttorin luona. Silloin sai hän päähänpiston.

Ajatellapa, jos hän lähettäisi sähkösanoman isoisälleen, pappisvihaajalle François Hontarrèdelle? Ehkäpä hän lahjoittaisi nuo 400 frankia Martinin pelastamiseksi.

Lazare aikoi astua konttoriin sisälle kun hän äkisti säikähti. Eihän voinut sähköttää ilman rahaa!

— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti hymyillen.

Ja hän jatkoi katuvaellustansa.

Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse? Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle 400 fr.

Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä huviloita ja suuria taloja.

Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin muuriksi. Lazare huudahti.

— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.

Toivo kirkasti munkin silmät.

Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.

— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.

Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.

— Se ääni on minulle velkaa tämän hyväntyön, ajatteli hän. Eikö hän ollut syynä onnettomuuteeni? Eikö juuri hän houkutellut minua heittämään omenan, jonka johdosta jouduin puhumaan Martinille? Sinä kaunisääninen annoit eilen minulle omenan puolikkaan; etkö tänään halua lainata minulle 400 frankia?

Tie johti metsikön läpi. Äkisti kuuli Lazare luostarikellon soivan kutsuen trappisteja rukoukseen, ja hän heittäytyi maahan rukoillen kaikesta sielustaan. Hän rukoili sen kauniin salaperäisen äänen puolesta, jonka tulisi auttaa Martinia.

Sitten hän nousi, karisti tomun viitastaan ja meni nopeasti jälleen tielle.

— Tahdotteko sanoa minulle mikä tuon puitten takana olevan linnan nimi on? — kysyi hän paimenpojalta, jonka hän tapasi.

— Se on Bontucq-linna.

— Ja kuka asuu siinä?

— Neiti Sartilly.

Hajamielisenä kumarsi Lazare paimenpojalle kuten paterille luostarissa. Ja hän jatkoi hyvillä mielin matkaansa linnaan.

IV.

Tultuaan pikkusillan yli ja kuljettuaan luostarin muurin sivustaa joutui Lazare linnan aitaukselle. Kohta saapui hän suurelle linnan portille. Vastapäätä tätä porttia ja tielle päin oli leveä platanipuisto lumivalkealla sannalla. Tämä puisto varjostavana ulottui ylös kukkulalle, josta näkyi linnan hahmo. Toisen portin vierellä olevan paviljongin vierellä oli pieni veräjä, arvatenkin palvelusväkeä varten. Tämän käytävän kelloa nyt munkki soitti.

Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:

— Mitä te haluatte, rakas veli?

— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.

— Neiti Sartillya itseäänkö?