Part 6

Mutta Sutšarita ei ollut myöntynyt siihen, mitä Anandamoji oli sanonut, ja kun hän ei mitään vastannut, Anandamoji käsitti, ettei Sutšaritan mieli ollut vielä asiaan taipunut.

Anandamoji mietti: »Minä kykenin murtamaan yhteisöni perintätavat ainoastaan Goraan kohdistuvan kiintymykseni nojalla. Mutta eikö Sutšaritan sydän ole kiintynyt Goraan? Jos olisi ollut niin laita, hän ei varmaankaan olisi pitänyt tuollaista joutavaa asiaa niin tärkeänä.»

Anandamoji tunsi mielensä hieman masentuneeksi. Goran vapaaksipääsemiseen oli ainoastaan pari kolme päivää, ja Anandamoji oli ajatellut, että häntä odotti olopiiri, josta hän voi löytää onnensa. Hän tunsi, että nyt oli aika saada Gora kiintymään, koska muuten ei käynyt arvaaminen, millaisiin vaikeuksiin hän saattoi joutua. Mutta Goran omakseen voittaminen ja omanansa säilyttäminen ei ollut tavallisen tytön asia. Toisaalta olisi ollut väärin antaa hänelle puolisoksi jonkin hinduperheen tytär — siitä syystä Anandamoji oli hylännyt useita naimaikäisten tyttärien vanhempien tekemiä tarjouksia. Goralla oli tapana sanoa, ettei hän mene milloinkaan naimisiin, ja ihmiset olivat ihmetelleet, ettei Anandamoji hänen äitinään ollut vastustanut sellaista päätöstä. Huomatessaan sitten taipumisen merkkejä Anandamoji oli ollut kovin iloissaan, ja Sutšaritan äänetön vastustus oli niinmuodoin hänelle ankara isku. Mutta Anandamoji ei niinkään helposti aiheestaan luopunut. Hän sanoi itsekseen: »Hyvä, odotetaan, niin saadaan nähdä.»

VIIDESKUUDETTA LUKU.

Pareš Babu sanoi: »Binoi, minä toivon, ettette tee mitään uhkarohkeata vain siitä syystä, että haluatte pelastaa Lolitan pulasta. Meidän yhteisössämme vallitseva kiihtymys ei suuria merkitse — se mikä nyt heidän mieliänsä kuohuttaa, unohtuu muutamassa päivässä.»

Binoista tuntui siltä, että Lolita oli terästänyt häntä tekemään velvollisuutensa. Hän tiesi, että sellainen liitto olisi yhteiskunnan kannalta hankala, ja sitäpaitsi, että oli otettava huomioon Goran suuttuminen — mutta velvollisuuden kutsuessa hän oli kokenut karkoittaa kaikki nuo epämieluisat ajatukset. Kun nyt Pareš Babu kehoitti kerrassaan jättämään velvollisuuteen vetoamisen huomiotta, tunsi Binoi itsensä sitäkin haluttomammaksi kääntymään takaisin. Hän virkkoi:

»Minä en kykene milloinkaan korvaamaan kaikkea sitä ystävyyttä, jota olette minulle osoittaneet, ja minusta tuntuu sietämättömältä ajatella, että olen aiheuttanut teidän perheessänne vähintäkään onnettomuutta yhden ainoankaan päivän aikana.»

»Binoi, te ette täysin noudata minun ajatustani», virkkoi Pareš Babu. »Minua ilahduttaa, että osoitatte meille sellaista huomaavaisuutta, mutta kun tarjoudutte naimaan tyttäreni siten osoittaaksenne kunnioitustanne, ette osoita suurtakaan huomaavaisuutta tyttäreni tunteille. Sen vuoksi minä teille huomautin, ettei tämä vaikeus suinkaan ole luonteeltaan niin vakava, että teidän tarvitsee tarjoutua pienimpäänkään uhrautumiseen.»

Nyt Binoi oli joka tapauksessa vapaa kaikesta vastuunalaisuudentunnosta, mutta hänen mielensä ei kiitänyt esteetöntä vapauden tietä aivan yhtä innokkaasti kuin kohoo ilmoille häkistään päästetty lintu. Nytkään hän ei näyttänyt tahtovan liikahtaa, vaikka se pidättyväisyyden pato, jota hän oli pitkät ajat rakentanut velvollisuudentunnon nojalla, oli havaittu tarpeettomaksi. Siinä, missä hän vielä äsken oli astunut jokaisen askelen peläten ja vapisten ja alinomaa peräytyen, hän nyt vallitsi koko aluetta ja havaitsi olevan vaikeata peräytyä. Siinä kohdassa, johon hänen velvollisuutensa oli hänet kädestä pitäen taluttanut nyt sanoen: »Nyt voit palata, veikkoseni, sinun ei tarvitse lähteä kauemmaksi», hänen sydämensä sanoi: »Sinä voit peräytyä, jos tahdot, mutta minä jään tänne.»

Nyt, kun Pareš Babu ei virkkanut asiasta enempää, Binoi sanoi: »Teidän ei pidä ajatella, että minä aioin tehdä jotakin vaikeata velvollisuuden vaatimuksesta. Jos vain suostutte, niin minulle ei tuota mikään suurempaa iloa kuin sellainen hyvä onni — minä vain pelkäsin, että —»

»Teillä ei ole minkäänlaista pelon syytä», keskeytti Pareš Babu hetkeäkään epäröimättä. Hänen totuudenrakkautensa sai hänet suoraan tunnustamaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.»

Binoin sydämessä läikähti ilo, kun hän kuuli Sutšaritan saaneen tietoa Lolitan sielun syvimmästä salaisuudesta. Hän ihmetteli, milloin ja miten asiasta oli puhuttu. Väkevä ja salaperäinen riemu värähdytteli hänen mieltänsä, kun hän ajatteli olleensa noiden kahden ystävyksen keskustelun esineenä. Hän sanoi heti:

»Jos pidätte minua hänen arvoisenaan, niin minä puolestani en voi kuvitella itselleni mitään suurempaa onnea.»

»Odottakaahan hieman», sanoi Pareš Babu. »Minä menen yläkertaan puhuttelemaan vaimoani». Pareš Babun tiedustellessa Bordašundarin mielipidettä viimeksimainittu vaatieli: »Binoin tulee liittyä Brahma Samadžiin.»

»Se on selvää sanomattakin», vastasi Pareš Babu

»Meidän täytyy saada se asia ensin päätökseen» sanoi Bordasundan. »Lähetä siis hakemaan Binoita.»

»Meidän on siis määrättävä päivä juhlallista seurakuntaan ottamista varten», virkkoi Bordašundari enemmittä esipuheitta, kun Binoi oli saapunut.

»Onko seurakuntaan ottaminen ihan välttämätöntä?» kysyi Binoi epäröiden.

»Ihan välttämätöntä, epäilemättä!» huudahti Bordašundari. »Mitä arvelettekaan? Kuinka voisitte muuten liittyä avioliiton nojalla brahmoperheeseen?»

Binoi seisoi allapäin mitään vastaamatta. Näytti siis siltä, että Pareš Babu, kuullessaan hänen haluavan mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa, oli pitänyt varmana, että hän tietenkin liittyy Brahma Samadžiin.

»Minä kunnioitan erinomaisesti Brahma Samadžia», sopersi Binoi, »ja tähän saakka ei käytökseni ole millään tavalla ollut ristiriidassa sen opetusten, kanssa. Mutta onko ihan välttämätöntä että tulen jäseneksi?»

»Jos mielipiteenne kerran ovat sopusoinnussa meidän mielipiteittemme kanssa, niin mitä haittaa vaikka liityttekin jäseneksi?» kysyi Bordašundari.

»Minun on mahdoton sanoa, ettei hindulainen yhteiskunta merkitse minulle mitään», selitti Binoi.

»Siinä tapauksessa olette menetellyt väärin ollenkaan tätä kysymystä herättäessänne», valitti Bordašundari. »Oletteko ilmaissut halunne mennä naimisiin tyttäremme kanssa ainoastaan siitä syystä, että meitä säälitte tai tahdotte tehdä meille hyvää?»

Tuo oli Binoille kova isku, sillä hän huomasi, että hänen kosintansa tosiaankin näytti loukkaukselta.

Vuotta aikaisemmin oli annettu uusi siviiliavioliittoa koskeva laki, ja siihen aikaan Binoi ja Gora olivat kirjoittaneet erittäin voimallisesti sitä vastaan sanomalehdissä. Siitä syystä Binoin oli nyt vaikea selittää, ettei hän ollut hindu, ja mennä siviiliavioliittoon.

Hän huomasi nyt, ettei voinut toivoa Pareš Babun suostuvan suunniteltuun avioliittoon, jos hän, Binoi, pysyi hindulaisena. Niinpä hän nyt huokasi, nousi, kumarsi kummallekin ja virkkoi puolustellen: »Suvaitkaa antaa minulle anteeksi; en sano enää mitään, jottei syyllisyyteni vielä lisääntyisi.» Sitten hän poistui huoneesta. Mennessään alakertaan hän näki Lolitan istuvan yksin pienen pöydän ääressä kuistikon kulmauksessa kirjeitä kirjoittaen. Askelia kuullessaan Lolita loi katseensa ylös ja silmäili Binoita tuokion ajan levottomin ilmein. Lolita tunsi Binoin jo pitkät ajat — hän oli usein silmäillyt hänen kasvojansa, mutta nyt katse tuntui ilmaisevan jotakin syvää salaisuutta. Lolitan ajatusten salaisuuden, jonka vain Sutšarita tunsi, kertoivat nyt Binoille tummien ripsien varjot, ja hellä katse oli kuin pilvi, jossa piilee tulevan sateen viileys. Se katse, jonka Binoi vuorostaan ohimennen häneen loi, herätti hänen sydämessään äkillisen tuskaisen tunnon. Binoi ei virkkanut sanaakaan, kumarsi Lolitalle ja asteli portaita alas.

KUUDESKUUDETTA LUKU.

Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin odottamassa portin edustalla.

Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt, vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle opiskelemalla tässä laitoksessa!»

Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»

»Äiti voi hyvin», vastasi Binoi.

»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä odottamassa».

Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.

Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.

Hänen noudatettuaan vaatimusta opiskelijaparvi alkoi laulaa raikuvin äänin:

/p »Yön tumma murhe on hälvennyt. Nyt päivä koittaa! Orjuuden kahle on katkennut. Nyt päivä koittaa!» p/

»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno merkitsee, Abinas?»

Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.

Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»

Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme, sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi. Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille lähettämistä.

»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi. Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko viimeksikuluneen kuukauden aikana.»

»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut minkäänlainen vaurio.»

Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme tämän kunniaseppeleen —»

»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti häntä astumaan ajoneuvoihin.

Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja Binoi seurasivat häntä viipymättä.

Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla. Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut hillitsemään.

Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan, mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»

»Minun mielestäni siihen ei ole syytä», vastasi Krišnadajal.

»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt ryhtyä harjoittamaan katumusta.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»

»Hyvä», virkkoi Gora, »minä kuulustelen kirjanoppineiden mielipidettä.»

»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal. »Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään katumusharjoitus tarpeen.»

Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal, joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan — hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten menojen noudattamiseen.

Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»

»Miksi niin, mitä vikaa Binoissa on!» huudahti Anandamoji.

»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»

»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista välitä».

»Jos Binoi ei välitäkään, niin minä välitän», sanoi Gora.

Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut, odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin kuin että he jakselivat hyvin.

Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»

Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä ajattelet, ettei _dada_ ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura, Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»

»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa riippuu!» huudahti Gora.

»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»

Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti loitolta.»

»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan, ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan huomaan.»

»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta, joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää sellaista kohtaloa.»

»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen, Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi, tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»

Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»

»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo — tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa. Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»

»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»

»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis! Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei niitä olisi ollenkaan sattunut.»

»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on tapahtunut», huomautti Gora.

Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan, että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»

»Selitähän tarkemmin, millaiseen asemaan olet joutunut», virkkoi Gora.

»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle sanonut.»

»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä taholta, niin asia ei ole autettavissa.»

»Mutta minun hallussani on keino sen estämiseksi», huomautti Binoi.

»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian. Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi kohtaan?»

Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»

»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.

»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle, niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä, niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle mieluinen.»

»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa avioliitossa?»

»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi. Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja? Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»

Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan, joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan, Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui yhä voimakkaammaksi.

Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään. Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä. Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä; Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein, sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen ihmissydämeen.