Part 7

Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi, sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan — siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun. Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan, kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä erottaa!»

Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen, taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»

Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.

Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin. Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt, ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta, mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»

Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan, Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»

Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!» Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi kärsimättömänä.

»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa, jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet, ja teidän täytyy suostua tulemaan.»

»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora, »ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».

Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen suorittamisesta.

Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla, ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.

Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»

Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.

Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään: »Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa, johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut, vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen: »Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua, ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet, joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön, joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä. Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.

Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.

Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.

»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.

»Istukaa, olkaa hyvä!»

Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.

Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan, tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla, hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.

Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella, kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.

Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.

Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.

Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan siteisiin.

Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen. Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.

Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.

Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan, kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin. Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta, ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme, koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.

Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi miehuutemme muuttuu.

Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.

Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta, ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät sitäkin laihempina.

Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti, ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.

Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä haikeina päivinä!»

Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat epäitsekkäitä ystäviä.»

»_Didi_», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan salattavissa.»

»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään voimatta sitä hillitä!»

»Kuulehan häntä, _didi!_» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä, että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten ole kiittämätön!»

»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.

»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»

»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.

Niin hälveni seurasta ujostelu.

Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä tervehtimään?»

Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan. Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen virhe.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut, asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän, eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.

Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin itseänsä vastaan kiistelemistä.

Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti, mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.

Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi, joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa, toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä, ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle suuntautuvasta taipumuksesta.

Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa. Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti yläkertaan.

Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä. Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»

Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista. Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden toista mieltä kuin Gora!

»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi Binoi.

»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»

He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.

Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.

Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen järkkymätöntä vakaumusta.

Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta mitään Binoista.

Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.