Part 5

YHDESKUUDETTA LUKU

Kuullessaan, mitä oli tapahtunut, Sutšarita alkoi ajatella, että Lolita oli kelpo tavalla asioita hämmentänyt. Oltuaan hetkisen vaiti hän kiersi käsivartensa sisarensa kaulaan ja sanoi: »Rakas sisko, asia peloittaa minua!»

»Mitä sinä pelkäät?» kysyi Lolita.

»Koko Brahma Samadžin keskuudessa on pidetty sellaista melua», sanoi Sutšarita, »mutta ajattelehan, jos Binoi Babu ei olekaan halukas!»

»Hän on halukas», virkkoi Lolita vakuuttavasti, vaikka hänen katseensa painui.

»Tiedätkö», jatkoi Sutšarita, »Panu Babu on rohkaissut äitiä toivomaan, ettei Binoi milloinkaan suostu tähän liittoon, jos se merkitsee omasta yhteisöstä luopumista. Miksi et tarkoin harkinnut kaikkia vaikeuksia, Lolita, ennenkuin puhuit asiasta Panu Babulle?»

»Sinun ei tarvitse ajatella, että kadun puheitani!» huudahti Lolita. »Jos Panu Babu ja hänen liittolaisensa luulevat saavansa minut vangituksi ahdistamalla minut valtameren partaalle kuin vainotun eläimen, niin he piankin havaitsevat erehtyneensä. Hän ei tiedä, ettei mereen syöksyminen minua peloita ja että minä teen mieluummin niin kuin antaudun hänen haukkuvien koiriensa revittäväksi.»

»Kysytään neuvoa isältä», ehdotti Sutšarita.

»Minä voin vakuuttaa sinulle», vastasi Lolita, »ettei isä milloinkaan yhdy metsästäjiin. Hän ei ole milloinkaan tahtonut meitä kahlehtia. Onko hän milloinkaan ollut meille vihainen, jos ajatuksemme ovat eronneet hänen mielipiteistään, tai onko hän milloinkaan yrittänyt rajoittaa vapauttamme vetoamalla Brahma Samadžiin? Äiti on ollut hänelle siitä usein suutuksissa, mutta isän ainoana pelkona on ollut, että me voisimme menettää itsenäisen ajattelukykymme. Luuletko sinä, että hän niin meidät kasvatettuaan lopulta jättää meidät Panu Babun laisen vankilaintarkastajan haltuun?»

»Olet varmaan oikeassa», myönsi Sutšarita, »Mutta jos otaksummekin, ettei isä esitä minkäänlaista vastaväitettä, niin mitä ajatteletkaan pitävän tehdä?»

»Ellei kukaan teistä tahdo mitään tehdä, niin minä itse —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti pelokkaasti: »Ei, ei, rakkaani, sinun ei pidä ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin! Minä olen keksinyt suunnitelman.»

Kun Sutšarita sinä iltana oli aikeissa lähteä tapaamaan Pareš Babua, viimeksimainittu saapuikin hänen luoksensa. Hänen tapanaan oli siihen aikaan käyskellä yksinään puutarhassa, pää mietteisiin painuneena — näytti siltä, kuin hän olisi antanut illan puhtaan tummuuden silittää mielestään pois kaikki päivän työn aiheuttamat rypyt ja varustautunut yön lepoon syvin vedoin keräämällä sydämeensä tahratonta rauhaa. Kun hän tänä iltana astui Sutšaritan huoneeseen huolestunein kasvoin, uhrattuaan yksinäisten iltamietteittensä rauhan, Sutšarita tunsi hellässä sydämessään sellaista tuskaa kuin äiti nähdessään lapsen, jonka tulisi hilpeänä leikkiä, makaavan hiljaa ja äänetönnä kivun kourissa.

»Olet varmaan kuullut kaikki, Radha?» kysyi Pareš Babu.

»Olen, isä», vastasi Sutšarita, »minä olen kuullut. Mutta miksi olet niin huolestunut?»

»Mieltäni rasittaa vain eräs asia», vastasi Pareš Babu, »nimittäin se, kykeneekö Lolita kestämään sen myrskyn, jonka hän nyt on nostattanut. Kiihtymyksen vallitessa himmentää mieltämme sokea ylpeys, mutta kun tekomme alkavat kypsyttää hedelmän toisensa jälkeen, niin meissä ei olekaan voimaa kantaa tekojemme seurauksia. Onko Lolita hyvin tekojensa seurauksia harkittuaan ajatellut, miten hänen on paras menetellä?»

»Minä voin joka tapauksessa sinulle vakuuttaa», vastasi Sutšarita, »etteivät Lolitaa koskaan tavoita ne rangaistukset, joita yhteiskunta kenties katsoo soveliaaksi häneen kohdistaa».

»Minun tekisi vain mieleni varmasti tietää», selitti Pareš Babu, »ettei Lolita osoita tuota kapinanhenkeä pelkän kiivastumisen tilassa».

»Ei, isä», vastasi Sutšarita, katse alas luotuna. »Jos olisi ollut niin laita, en olisi hetkeäkään häntä kuunnellut. Se, mitä hän on pitkät ajat aivan vakavasti ajatellut, tuli ilmi, kun häntä kohtasi äkillinen isku! Lolitan-laista tyttöä ei auta yrittää nyt enää pidättää. Sitäpaitsi on Binoi Babu erittäin hyvä mies.»

»Mutta onko Binoi valmis liittymään Brahma Samadžin jäseneksi?» kysyi Pareš Babu.

»Sitä en voi varmaan sanoa», vastasi Sutšarita. »Mitä arvelet, emmekö lähde tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Minä olen ajatellut, että olisi hyvä, jos lähtisitte», myönsi Pareš Babu.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan, ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä, jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.

Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.

Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan. Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut kauemmin pidättyä.

Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon nimettömän kirjeen takana piili.

Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:

»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»

»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.

»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu. »Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin rajoihin voimme turvallisesti edetä.»

»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan turvallisesti.»

»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta», lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa, että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».

»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se, minkä todella haluatte sanoa».

»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia juoruja?»

»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»

»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»

»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi. »Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua ollenkaan auttamaan.»

»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa olette siten tuottanut heille kaikille.»

Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi. Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala, jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen? Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Haran Babun vieraillessa Binoin luona Abinaš oli tuonut Anandamojille uutisen, että Binoi tulisi varmaan menemään naimisiin Lolitan kanssa.

»Se ei voi olla totta!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden se ei olisi totta?» kysyi Abinaš. »Onko sellainen asia Binoille mahdoton?»

»Sitä en tiedä», vastasi Anandamoji, »mutta uskon varmaan, ettei hän olisi salannut minulta niin tärkeätä asiaa. Ei missään tapauksessa!»

Mutta Abinaš väitti yhä samaa, sanoi saaneensa tiedon luotettavasta lähteestä, Brahma Samadžin jäseniltä, joten sen täytyi olla totta. Sitäpaitsi hän sanoi jo aikoja sitten ennustaneensa Binoin lopulta käyvän näin surkeasti ja kiistelleensä siitä Gorankin kanssa. Julistettuaan uutisen Anandamojille hän lähti alakertaan ja esitti saman asian mielihyvin Mohimille.

Binoin sinä aamuna palatessa Anandamoji näki hänen ilmeestään, että hän oli kovin huolestunut. Aterian jälkeen Anandamoji kutsui hänet omaan huoneeseensa ja kysyi häneltä: »Mitä, Binoi, mitä onkaan tapahtunut?

»Lukekaa tämä kirje, äiti!» sanoi Binoi.

Anandamojin lopetettua lukemisensa Binoi jatkoi: »Panu Babu kävi tänä aamuna luonani ja nuhteli minua kelpo tavalla.»

»Mistä syystä?» kysyi Anandamoji.

»Hän sanoi käyttäytymiseni herättäneen Brahma Samadžin keskuudessa Pareš Babun tyttäriin kohdistuvaa häpeänhälinää», selitti Binoi.

»Kerrotaan päätetyn, että menet naimisiin Lolitan kanssa», sanoi Anandamoji. »Minä en näe siinä minkäänlaista aihetta häpeänhälinään!»

»Jos naimisiinmeno olisi ollut mahdollinen, ei tosiaankaan olisi ollut mitään sellaista aihetta», vastasi Binoi, »mutta kuinka väärin onkaan levittää sellaista huhua, kun koko asia on mahdoton! On erikoisen raukkamaista tehdä niin, kun on kysymyksessä Lolita.»

»Jos sinussa on miehuutta», virkkoi Anandamoji, »voit helposti pelastaa hänet sellaisen juorun kynsistä.»

»Sanohan, miten!» huudahti Binoi hämmästyneenä.

»Miten!» vastasi Anandamoji. »Tietenkin menemällä naimisiin hänen kanssaan!»

»Mitä sanotkaan, äiti?» kysyi hämmästynyt Binoi. »Minä en voi käsittää, mitä ajattelet Binoistasi! Luuletko, että Binoin tarvitsee vain sanoa: 'Minä tahdon mennä naimisiin’ ja ettei kenelläkään muulla silloin ole enää mitään sanomista — että kaikki vain odottavat viittaustani?»

»Minä en ymmärrä, minkätähden asiasta paljon keskusteltaisiin», virkkoi Anandamoji. »Asia on niinkuin olla pitää, kunhan teet kaikki, mitä voit tehdä. Olethan sinä epäilemättä valmis liittoon suostumaan.»

»Eikö sellainen järjetön kosinta Lolitaa loukkaisi?» kysyi Binoi.

»Minkätähden nimität sitä järjettömäksi?» huudahti Anandamoji. »Koska kerran huhuillaan, että menet hänen kanssaan naimisiin, niin liittoa ei varmaankaan pidetä järjettömänä. Minä vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse hetkeäkään epäröidä.»

»Mutta täytyyhän meidän ajatella Goraa, äiti, eikö totta?» huomautti Binoi.

»Ei, poikani», vastasi Anandamoji päättävästi, »tämä ei ole sellainen asia, jossa on kysyttävä Goran mieltä. Minä tiedän, että hän siitä suuttuu, ja enpä tahtoisi hänen suuttuvan. Mutta mitäpä tehdä? Jos vähänkin välität Lolitasta, et voi missään tapauksessa sallia hänen olevan häpeänhälinän esineenä Samadžinsa keskuudessa ikänsä kaiken.»

Mutta tuo oli helpommin sanottu kuin tehty! Siitä lähtien, kun Gora oli joutunut vankilaan, Binoi oli kiintynyt häneen entistä voimallisemmin, ja kuinka hän nyt voisikaan valmistaa hänelle sellaisen iskun? Ja ennen kaikkea oli esteenä yhteiskunnallinen tottumus. Yhteiskunnan sääntöjen rikkominen on varsin helppoa ajatuksissa — mutta kun sitten tulee aika toimia, niin kenkä tuntuu puristavan monesta kohden! Tuntemattoman pelko, haluttomuus käydä kohti sitä, mihin ei ole tottunut, saavat ihmisen silmäilemään aiheettomasti taaksepäin.

»Mitä paremmin opin sinut tuntemaan, äiti», huudahti Binoi, »sitä enemmän sinä minua hämmästytät! Kuinka voitkaan pitää mielesi niin kirkkaana? Minusta näyttää siltä, kuin sinun ei tarvitsisi kävellä. Onko Jumala suonut sinulle siivet? Mikään ei näytä olevan sinulle esteeksi!»

»Jumala ei ole asettanut mitään esteitä minun tielleni!» nauroi Anandamoji. »Hän on tehnyt kaikki minulle selväksi!»

»Kuulehan, äiti», sanoi Binoi, »sanoivatpa huuleni mitä tahansa, minun mieleni ei kykene pysyttelemään sanojen rinnalla! Kaikesta kasvatuksestani ja älystäni ja väittelyistäni huolimatta minä huomaan yht’äkkiä olevani täydellinen houkkio!»

Samassa tuli huoneeseen Mohim, joka alkoi tiedustella Binoin suhdetta Lolitaan niin karkeasti, että sellainen nöyryytys tuntui Binoista melkein sietämättömältä. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä parhaansa mukaan ja istui katse alas luotuna ja mitään vastaamatta, kunnes Mohim poistui huoneesta solvattuaan kaikkia asianosaisia mitä siivottomimmalla tavalla. Hän väitti, että Pareš Babun perheessä oli haudottu hävytön salajuoni Binoin turmioksi ja että Binoi oli ollut kyllin typerä mennäkseen satimeen. »Katsotaanpa, pettävätkö Gorankin samalla tavalla!» huudahti hän. »Luulenpa, että kohtaavat siinä pahemman purtavan!»

Huomatessaan saavansa joka taholta osakseen ainoastaan moitteita Binoi istui hiljaa ja alakuloisena, kunnes Anandamoji herätti hänet mietteistään sanomalla: »Tiedätkö, Binoi, mitä sinun pitäisi tehdä? Sinun pitäisi lähteä tapaamaan Pareš Babua. Hänen kanssaan keskustelussasi asiat varmaan selviävät.»

NELJÄSKUUDETTA LUKU.

Nähdessään yht’äkkiä Anandamojin Sutšarita huudahti hämmästyneenä: »Minä olin juuri lähtemässä teidän luoksenne!»

»Minä en tiedä, että olit tulossa», nauroi Anandamoji, »mutta tiedän, mikä asia sinut olisi tuonut luokseni. Olen tullut saman asian vuoksi, koska kohta sen kuultuani tunsin välttämättömäksi nähdä sinut.»

Sutšaritaa ihmetytti, että uutinen oli saapunut Anandamojin korviin, ja hän kuunteli tarkkaavasti Anandamojia, joka sanoi: »Maammoseni, minä olen pitänyt Binoita aina kuin omana lapsenani. Saatuani kuulla, kuinka te kaikki olitte ottaneet hänet ystävällisesti seuraanne, siunasin teitä sydämessäni sanomattomasti! Kuinka siis olisinkaan voinut pysyä toimettomana, kun kuulin teidän joutuneen vaikeuksiin? En tiedä, voinko tehdä jotakin teidän hyväksenne — mutta joka tapauksessa mieleni oli niin kuohuksissa, että minun täytyi tulla tänne juoksujalkaa. Onko Binoi kaikkien näiden ikävyyksien aiheena, kultaseni?»

»Ei ollenkaan!» huudahti Sutšarita. »Lolita on vastuussa koko hälinästä. Binoi ei aavistanutkaan, että Lolita tulisi laivaan virkkamatta sanaakaan toisille, mutta asia kerrotaan ikäänkuin he olisivat salaa sopineet asiasta ennakolta. Ja Lolita on sellainen tyttö, ettei hän milloinkaan suostu väittämään huhua vastaan tai selittämään, mitä on todella tapahtunut.»

»Mutta jotakin on asiassa tehtävä!» virkkoi Anandamoji. »Binoilla ei ole ollut hetkenkään rauhaa siitä saakka, kun hän on kaikki tuon kuullut — hän ottaa koko asian omaksi syykseen.»

Sutšarita punastui hieman, loi katseensa alas ja kysyi: »Luuletteko siis, että Binoi Babu —»

»Kuulehan, lapseni», keskeytti Anandamoji havaitessaan Sutšaritan kiusallisen epäröinnin. »Minä voin vakuuttaa, että Binoi tekee Lolitan hyväksi, mitä hänen käsketään tehdä. Olen tuntenut hänet lapsuudesta saakka ja olen nähnyt, että jos hän kerran antautuu, hän ei voi asetella minkäänlaisia ehtoja. Siitä syystä olen usein ollut alinomaisen pelon vallassa, koska olen ajatellut hänen sydämensä voivan johtaa hänet sellaiseen paikkaan, josta hän ei enää ole pelastettavissa.»

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä, ettei Lolita suostu», sanoi Sutšarita tuntien paaden painon vierähtäneen mielestään. »Minä tunnen hänen sydämensä varsin hyvin. Mutta suostuuko Binoi Babu luopumaan omasta yhteisöstään?»

»Jos se on välttämätöntä, hän epäilemättä tekee niin», vastasi Anandamoji. »Mutta minkätähden puhutte yhteisöstä luopumisesta asiain ollessa tässä vaiheessaan? Onko se ollenkaan tarpeen?»

»Mitä, mitä sanottekaan, äiti?» huudahti Sutšarita. »Tarkoitatteko, että Binoi Babu voi mennä naimisiin brahmotytön kanssa jääden itse hindulaiseksi?»

»Jos hän on halukas niin menettelemään», vastasi Anandamoji, »niin mitä teillä on siihen sanottavaa?»

»Minä puolestani en ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista?» virkkoi Sutšarita hämmentyneenä.

»Se näyttää minusta helpoimmalta asialta maailmassa, maammoseni», selitti Anandamoji. »Näetkös, minä en voi omassa kodissani suorittaa niitä menoja, joita toiset perheeni jäsenet suorittavat — ja siitä syystä monet nimittävät minua kristityksi. Erikoisia palvontamenoja suoritettaessa minä pysyttelen tahallani loitolla. Sinä kenties hymyilet, rakkaani, kun kuulet, ettei Gorakaan nauti vettä minun huoneessani! Mutta minkätähden sanoisinkaan, ettei talo niinmuodoin ole minun kotini ja ettei hindulainen yhteiskunta ole minun yhteisöni? Minä puolestani en voi milloinkaan niin sanoa. Minä pysyn siinä yhteisössä ja siinä talossa sietäen kaikki osakseni tulevat loukkaukset — enkä tunne siitä suurtakaan haittaa. Jos esteet muuttuvat ylipääsemättömiksi, lähden kulkemaan Jumalan minulle osoittamaa tietä, mutta loppuun saakka minä sanon mitä tunnen, ja heidän asiansa on päättää, hyväksyvätkö minut vai eivätkö.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi Sutšarita hieman hämillään, »tunnettahan Brahma Samadžin periaatteet, — jos otaksumme, että Binoi Babu —»

»Hänen mielipiteensä ovat samaa lajia», keskeytti Anandamoji. »Brahma Samadžin periaatteet eivät ole kaiken muun luomakunnan ulkopuolella. Hän on lukenut minulle varsin usein niitä kirjoitelmia, joita on julkaistu aikakauskirjoissanne — ja minä en voi keksiä teidän periaatteissanne mitään ihmeteltävää.»

Puheen keskeytti Lolita, joka tuli huoneeseen etsimään Sutšaritaa. Anandamojin nähdessään Lolita arasti punastui, koska huomasi Sutšaritan ilmeestä, että he olivat puhuneet hänestä. Lolitan olisi tehnyt mieli karata pois, mutta hän ei keksinyt heti soveliasta tekosyytä.

»Tulehan, Lolita, tule, pieni maammoseni!» huudahti Anandamoji tarttuen hänen käteensä ja saaden hänet istumaan viereensä, ikäänkuin Lolita olisi ollut hänen erikoista omaisuuttansa.

Anandamoji jatkoi puhettaan Sutšaritalle: »Näetkös, maammoseni, hyvän ja pahan toisiinsa soinnuttaminen on kaikkein vaikeimpia tehtäviä, ja kuitenkin ne tavataan tässä maailmassa toisiinsa liittyneinä; siitä liitosta sukeutuu murhetta ja onnea — aina ei nähdä vain pahaa, vaan myöskin hyvää. Ja jos kerran se on mahdollista, niin enpä ymmärrä, minkätähden olisi kahden henkilön, joiden mielipiteet eroavat toisistaan, mahdoton solmia onnellista liittoa. Onko kahden henkilön välinen todellinen liitto pelkkä mielipiteiden asia?»

Sutšaritan pää oli yhä painuksissa, ja Anandamoji jatkoi: »Eikö teidän Brahma Samadžinne salli kahden henkilön liittyvän toisiinsa, jos he sitä tahtovat? Pitääkö teidän yhteisönne ulkokohtaisten määräystensä nojalla erillään kaksi olentoa, joiden sydämet Jumala on yhdistänyt? Maammoseni, eikö tässä maailmassa ole missään sellaista yhteisöä, joka jättää huomiotta vähäiset mielipiteiden eroavaisuudet ja sallii yhteenliittymisen sellaisissa asioissa, jotka todella jotakin merkitsevät? Onko inhimillisten olentojen ainoana tehtävänä siten riidellä Jumalansa kanssa? Yksinomaan sitäkö varten niinsanottu yhteiskunta on perustettu?»

Johtuiko Anandamojin keskustellessaan osoittama lämmin innostus vain siitä, että hän halusi karkoittaa Binoin ja Lolitan avioliittoon kohdistuvia vastaväitteitä? Eikö hän ajatellut hieman sitäkin, että voisi huomautustensa nojalla poistaa senkin vähäisen epäröinnin, joka Sutšaritan mielessä vielä vallitsi? Ei näet käynyt päinsä, että Sutšarita jäi sille kannalle. Jos Sutšarita johtui siihen lopulliseen päätelmään, ettei Binoi voinut mennä naimisiin Lolitan kanssa kääntymättä brahmoksi, niin se ainoa toivo, joka oli Anandamojia kannattanut viimeksikuluneina päivinä, joutuisi sekin häpeään! Samana päivänä oli Binoi häneltä kysynyt: »Äiti, tuleeko minun merkitä nimeni Brahma Samadžin jäsenluetteloon? Tuleeko minun suostua siihenkin?» Ja Anandamoji oli vastannut: »Ei, ei! Minä en pidä sitä ollenkaan välttämättömänä!»

Sitten Binoi oli vielä kysynyt: »Mutta entä jos minua pakotetaan?»

»Ei», oli Anandamoji vastannut hetkisen vaiettuaan, »tässä asiassa ei voida käyttää pakotusta».