Part 4

»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita, olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy lähteä, äiti.»

Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»

Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»

Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.

»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan, joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»

Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee kotiin, voimme päivän määrätä.»

»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi? Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi kääntymässä?»

Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.

»Ketä kutsutaan?» kysyi Binoi.

»Teitä», vastasi palvelija.

»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.

»Ovat», vastasi palvelija.

Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään, Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.

Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät, sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme. Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.

Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua — mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»

Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.

»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen tyttökoulun».

»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»

»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.

»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen», virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»

»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja», selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»

»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»

»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji. »Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä houkuttelevin sanoin.»

Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta sellaista.»

Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys, menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa työssään?

Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki, vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti, että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»

Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta kaikki oli pelkkää arvoitusta.

»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».

»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»

»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin ainakin aivan siisti!»

Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä jälleen muuttuu!»

»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle sanaakaan.»

»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi, että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»

Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet väärin, sen sinulle vakuutan.»

»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»

»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».

»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.

»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji, »mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä — minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».

»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta. Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»

Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti pois alinomaista beteliänsä pureskellen.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Lolita lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Hindulaistytöt eivät halua tulla meidän opetettaviksemme, koska olemme brahmoja, ja siitä syystä olen ajatellut, että voisi olla asialle eduksi, jos saisimme jonkin hindun apulaiseksemme. Mitä arvelet sinä, isä?»

»Voisitko löytää hindujen joukosta jonkun halukkaan?» kysyi Pareš Babu.

Tullessaan isänsä luo Lolita oli lujasti päättänyt suorittaa vaikean tehtävän mainitsemalla Binoin nimen, mutta kun asia oli siinä vaiheessa, hän yht'äkkiä arasteli. Hän ponnistautui kumminkin sanomaan: »Minkätähden se olisikaan kovin vaikeata? Onhan sopivaa väkeä viljalti. On Binoi Babu — tai —»

Tuo »tai» sana oli aivan ylimääräinen, ja lause jäikin kesken.

»Binoi!» huudahti Pareš Babu. »Mutta suostuisiko Binoi?»

Tuo huomautus loukkasi Lolitan ylpeyttä. Eikö Binoi Babu suostuisi? Eikö isä tietänyt, että Lolita joka tapauksessa voi saada hänet suostumaan? Hän virkkoi vain: »Ei ole olemassa mitään syytä, joka häntä siitä estäisi.»

Hetkisen vaiti oltuaan Pareš Babu virkkoi: »Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän ei varmaankaan suostu.»

Lolita punastui ja alkoi kalistella _sarin_ reunaan kiinnitettyä avainkimppua. Pareš Babun sydäntä kirveli, kun hän silmäili tyttärensä huolestuneita kasvoja, mutta hän ei keksinyt minkäänlaista lohdutuksen sanaa. Hetkisen kuluttua Lolita loi arasti katseensa ylös ja virkkoi: »On siis laita niin, isä, ettei koulustamme tulekaan totta?»

»Minä huomaan tällä hetkellä kaikenlaisia vaikeuksia», sanoi Pareš Babu. »Jos yritätte, aiheutatte vain kaikenlaisia epämieluisia arvosteluja.»

Mikään ei voinut olla Lolitalle kiusallisempaa kuin lopultakin vaieten tyytyä sietämään vääryyttä ja nähdä Haran Babun pääsevän voitolle, ja hän ei olisi hetkeksikään suostunut noudattamaan peräytymiskäskyä, jos sen olisi antanut joku toinen kuin hänen isänsä. Hän itse puolestaan ei pelännyt minkäänlaista ikävyyttä, mutta kuinka hän voikaan sietää vääryyttä? Hän nousi hiljaa ja lähti pois.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän löysi sieltä kirjeen ja huomasi käsialasta, että sen oli kirjoittanut hänen entinen koulutoverinsa Šailabala, joka nyt oli naimisissa ja asui Bankipurissa.

Kirjeessä oli luettavana muun muassa: »Mieltäni ovat tehneet levottomaksi monet teitä kaikkia koskevat huhut, ja minä olen jo kauan ajatellut kirjoittaa sinulle saadakseni tietoa, mutta en ole saanut siihen aikaa. Mutta toissa päivänä sain eräältä henkilöltä (en tahdo mainita hänen nimeänsä) kirjeen, johon sisältyvät sinua koskevat uutiset minua sanomattomasti hämmästyttivät. Minun olisi melkein mahdoton sitä uskoa, ellei kirjeen lähettäjä olisi ehdottomasti luotettava henkilö. Onko mahdollista, että aiot mennä naimisiin jonkun nuoren hindulaisen kanssa? Jos se on totta, niin —» j.n.e., j.n.e.

Lolita närkästyi kovin ja istuutui hetkeäkään odottamatta kirjoittamaan vastausta, joka kuului näin:

»Minua hämmästyttää, että kirjeessäsi minulta kysyt, onko uutinen oikea vai ei. Onko uskosi niin heikko, että pidät välttämättömänä todentaa Brahma Samadžin jäsenen lähettämää tiedonantoa? Sitäpaitsi kerrot kovin hämmästyneesi, kun on kerrottu minun luultavasti menevän naimisiin nuoren hindulaisen kanssa! Mutta salli minun vakuuttaa, että Brahma Samadžiin kuuluu eräitä hyvin tunnettuja nuoria miehiä, joiden miehekseni valitsemista en voi ajatellakaan tuntematta pahaa pelkoa, ja että tunnen pari nuorta hindua, joiden morsiamena kuka hyvänsä brahmotyttö voisi ylpeillä. Minulla ei ole nyt mitään muuta erikoista sinulle kirjoitettavana.»

Pareš Babu lakkasi sinä päivänä enempää työskentelemästä ja istui pitkät ajat syvissä mietteissä. Vihdoin hän lähti tapaamaan Sutšaritaa, joka ihan säikähti nähdessään hänen kasvojensa hämmentyneen ilmeen. Hän tiesi, mikä oli Pareš Babun huolen aiheena, koska oli monet päivät miettinyt samaa ongelmaa.

Pareš Babu tuli huoneeseen, jossa Sutšarita oli yksinään, istuutui ja virkkoi: »Maammoseni, nyt on aika vakavasti ajatella Lolitaa.»

»Minä tiedän sen, isä», vastasi Sutšarita silmäillen häntä hellästi.

»Minä en ajatellut hälinää ympärillämme», sanoi Pareš Babu, »minä tarkoitin — niin, onko Lolita —»

Huomatessaan Pareš Babun epäröivän Sutšarita koki selvästi ilmaista, mitä hänen omassa mielessään liikkui, ja sanoi: »Lolita on aikaisemmin puhunut minulle ihan vapaasti ajatuksistaan, mutta viime aikoina olen huomannut, ettei hän ole enää yhtä avomielinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että —»

»Lolita on saanut mieltänsä rasittamaan sellaisen taakan», keskeytti Pareš Babu, »ettei hän tahdo tunnustaa sitä itsellensäkään. En ollenkaan ymmärrä, miten olisi paras menetellä — mitä ajattelet sinä: olenko häntä vahingoittanut sallimalla Binoin vapaasti käydä talossamme?»

»Isä, sinä tiedät, ettei Binoi Babu ole mitenkään syypää», sanoi Sutšarita. »Hänen luonteensa on moitteeton — en tosiaankaan ole nähnyt monta hänenlaistansa tuttavapiirissämme.»

»Sinä olet oikeassa, Radha, olet ihan oikeassa!» huudahti Pareš Babu kiihkeästi, ikäänkuin olisi keksinyt jonkin uuden totuuden. »Meidän tulee pitää silmällä hänen kelpo luonnettansa — sitä pitää silmällä Jumalakin. Binoi on kunnon mies, ja me saamme olla Jumalalle kiitolliset, ettemme ole erehtyneet siinä suhteessa.»

Pareš Babu hengitteli jälleen helpommin, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin paulasta. Hän ei ollut milloinkaan väärämielinen Jumalaansa kohtaan, ja tunnusti ne vaakakupit, joissa Jumala ihmisiä punnitsee, iäisen totuuden vaakakupeiksi, ja koska hän ei ollut käytellyt oman yhteisönsä valmistamia vääriä punnuksia, hän ei myöskään voinut soimata itseänsä. Hän vain hämmästyi itsekin, kun huomasi kovin kärsineensä ainoastaan siitä syystä, ettei ollut pitkiin aikoihin ymmärtänyt sellaista ilmeistä tosiasiaa. Hän laski kätensä Sutšaritan päälaelle ja sanoi: »Tänään olen oppinut jotakin sinulta, maammoseni!»

Sutšarita kosketti heti hänen jalkojansa ja huudahti: »Ei, ei! Mitä sanotkaan, isä?»

»Lahkolaisuus», sanoi Pareš Babu, »on asia, joka saa ihmiset kerrassaan unohtamaan sen yksinkertaisen ja ilmeisen tosiasian, että ihminen on ihminen; se muodostaa eräänlaisen pyörteen, jossa yhteisön asettama hindulaisen ja brahmolaisen välinen erotus esiintyy tärkeämpänä kuin iäinen totuus, — minä olen kaiken aikaa kiiriskellyt suotta tuossa valheen kurimuksessa.»

»Lolita tahtoo välttämättä toteuttaa päätöksensä ja perustaa tyttökoulun», jatkoi Pareš Babu hetken vaiti oltuaan. »Hän pyysi minua suostumaan siihen, että kehoittaa Binoita auttamaan yrityksen toteuttamista.»

»Ei, ei, isä», huudahti Sutšarita, »odotahan vielä vähän aikaa!»

Pareš Babun mieleen nousi kuva, jossa näkyi murheellinen Lolita sellaisena kuin hän oli ollut saatuaan masentavan vastauksen ehdotelmaansa, ja se kuva herätti Pareš Babussa tuimaa tuskaa. Hän tiesi hyvinkin, ettei hänen tulinen tyttärensä ollut pahoillaan niinkään siitä vääryydestä, jota heidän yhteisönsä hänelle teki, kuin siitä, ettei saanut julistaa sotaa tuolle vääryydelle, erittäinkin kun hänen oma isänsä oli häntä siitä estänyt. Senvuoksi hän halusi kovin muuttaa suhtautumistapaansa ja virkkoi: »Minkätähden odottaisimmekaan, Radha?»

»Koska äiti muuten suuttuu», vastasi Sutšarita.

Pareš Babu ymmärsi hänen olevan oikeassa, mutta ennenkuin ehti vastata, tuli Satiš kuiskaamaan jotakin Sutšaritalle, joka siihen vastasi: »Ei, herra Kieleväinen, ei nyt! Huomenna se käy päinsä!»

»Mutta minunhan täytyy huomenna mennä kouluun», virkkoi Satiš nyreästi ja allapäin.

»Mistä on kysymys, Satiš, mitä sinä haluat?» kysyi Pareš Babu leppoisasti hymyillen.

»Oh, se on eräs niitä Satišin —», aloitti Sutšarita, mutta Satiš vaiensi hänet äkkiä sulkien kädellään hänen suunsa ja kieltelemällä: »Ei, ei! Älä kerro sitä hänelle! Älä kerro sitä hänelle!»

»Jos se on salaisuus, niin miksi pelkäät Sutšaritan sen kertovan?» kysyi Pareš Babu.

»Ei, isä», virkkoi Sutšarita, »hän toivoo tosiaankin erittäin hartaasti, että sinä saat tietää tämän salaisuuden».

»En suinkaan, en missään tapauksessa!» huudahti Satiš karatessaan pois.

Seikka oli se, että Binoi oli ylistänyt Satišin kirjoitelmaa niin erinomaiseksi, että Satiš oli luvannut näyttää sen Sutšaritalle, ja turhaa lienee lisäksi mainita, että Sutšarita varsin hyvin ymmärsi, minkätähden Satiš oli häntä asiasta muistuttanut Pareš Babun läsnäollessa. Satiš rukka ei ollut aavistanut, että hänen salaisimmista ajatuksistaan voitiin saada selko niin helposti.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Neljä päivää myöhemmin Haran Babu tuli Bordašundarin luo, kirje kädessään. Hän oli jo luopunut kaikista toiveistaan päästä vaikuttamaan Pareš Babuun.

Ojentaessaan kirjettä Bordašundarille Haran Babu huomautti: »Minä olen kokenut alun pitäen kehoittaa teitä olemaan varovainen! Teitä ei miellyttänyt sellainen menettelyni. Nyt voitte tästä kirjeestä nähdä, kuinka pitkälle asiat ovat kehittyneet näkymön takana.» Hän ojensi sen kirjeen, jonka Lolita oli kirjoittanut vastaukseksi ystävättärelleen Šailabalalle.

Luettuaan kirjeen Bordašundari huudahti: »Sanokaahan, kuinka olisin voinut tämän aavistaa! En olisi voinut untakaan nähdä tällaisesta tapauksesta. Mutta minä vakuutan, ettei siitä sovi syyttää minua. Te olette olleet kaikki yhdessä juonessa ja olette saaneet Sutšaritan pään ihan pyörälle alinomaa kuorossa hänen hyvyyttänsä ylistäen — koko Brahma Samadžissa muka ei ollut häneen verrattavaa tyttöä — nyt on teidän asianne ehkäistä tuon ihannoimanne brahmotytön tekosia. Minun mieheni se toi Binoi ja Gour Babut taloomme, ja vaikka tein parastani johtaakseni Binoin meidän ajatuskannallemme, asiasta ei kuitenkaan syntynyt mitään, kun sattui taloomme tulemaan, ties mistä, tuo »täti», alettiin palvella jumalankuvia, ja Binoi joutui niin piloille, että hän nyt karkaa pois nähdessään minut. Sutšarita on kaikkien tapahtuvien ikävyyksien syynä. Minä tiesin aina, millainen tyttö Sutšarita oli — mutta en milloinkaan ilmaissut ajatuksiani; kasvatin hänet tosiaankin niin, ettei kukaan ihminen voinut pitää häntä muuna kuin omana lapsenani. Ja tässä on nyt koko palkkani! Suotta te minulle tämän kirjeen näytitte — teidän tulee nyt tehdä mitä parhaaksi näette!»

Haran Babu lausui julki jalomielisen valittelunsa ja tunnusti aivan vilpittömästi, että oli eräänä aikana ymmärtänyt Bordašundarin aivan väärin. Vihdoin kutsuttiin Pareš Babu.

»Katsohan tätä!» huudahti Bordašundari heittäen kirjeen pöydälle hänen eteensä.

Pareš Babu luki kirjeen tarkkaavasti kahteen kertaan, katsahti puolisoonsa ja virkkoi: »Niin, entä sitten?»

»Entä sitten! Tosiaankin!» toisti Bordašundari vihaisesti. »Mitä vielä tahdot? Mitä todistusta sinulta vielä puuttuu? Sinä olet sallinut epäjumalia palveltavan, kastisääntöjä noudatettavan, sanalla sanoen mitä tahansa. Yhtä vain puuttuu: että naitat erään tyttäresi hinduperheeseen! Senjälkeen sinä luultavasti alat katua ja liityt itsekin hindulaiseen yhteisöön — mutta minä sanon sinulle —»

»Sinun ei tarvitse sanoa minulle mitään», virkkoi Pareš Babu naurahtaen. »Minulle sanomisen aika ei ole vielä tullut. Kysymys on, minkätähden te kaikki olette päättäneet, että Lolita aikoo mennä hinduperheen jäseneksi. Tässä kirjeessä ei ole mitään sellaista, ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.»

»Minä en ole toistaiseksi kyennyt mitenkään keksimään, mikä voi avata sinun silmäsi», huudahti Bordašundari kärsimättömästi. »Ellet olisi ollut ihan sokea alusta alkaen, ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut. Sanohan minulle, voiko kukaan kirjoittaa selvemmin kuin tämä kirje on kirjoitettu?»

»Olisi kenties syytä», huomautti Haran Babu, »kysyä Lolitalta itseltään, mitä hän on tällä kirjeellä tarkoittanut. Minä voin ottaa asian tiedustellakseni, jos saan luvan.»

Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin sanoa, Lolita itse syöksyi huoneeseen kuin rajuilma sanoen: »Katsohan tätä, isä! Meidän Brahma Samadžimme jäsenet lähettelevät tällaisia nimettömiä kirjeitä!»

Pareš Babu luki Lolitan hänelle ojentaman kirjeen ja huomasi sen olevan täynnä erilaisia herjauksia ja neuvoja, joita kirjoittaja katsoi sopivaksi singota Lolitaa vastaan pitäen varmana, että Binoin ja Lolitan avioliitto oli salaa päätetty. Sitäpaitsi kirjoittaja vihjaili Binoin huonoihin vaikuttimiin ja sanoi hänen pian kyllästyvän brahmovaimoonsa, hylkäävän hänet ja valitsevan itselleen jälleen vaimon jostakin hinduperheestä.

Haran Babu otti kirjeen Pareš Babulta, luki sen ja kääntyi sanomaan Lolitalle: »Lolita, tämä kirje on teitä suututtanut, mutta eikö ole oma syynne, että sellaiset kirjeet ovat mahdolliset? Sanokaahan, kuinka itse voitte kirjoittaa tuollaisen kirjeen, joka on omaa käsialaanne!»

»Šaila siis on vaihtanut minua koskevia kirjeitä teidän kanssanne, eikö totta?» kysyi Lolita ohimenevän hämmästyksen jälkeen.

Haran Babu ei vastannut suoraan, vaan sanoi: »Hänen velvollisuutensa Brahma Samadžia kohtaan velvoitti häntä lähettämään kirjeen minulle.»

»Sanokaa minulle kerta kaikkiaan, mitä Brahma Samadž tahtoo sanoa», virkkoi Lolita seisten jäykkänä hänen edessään.

»Tätä Brahma Samadžin keskuudessa kiertelevää huhua», selitti Haran Babu, »joka koskee teitä ja Binoi Babua, minä puolestani en usko, mutta tekisi mieleni kuulla kielto omasta suustanne».

Lolita vastasi hänelle säihkyvin silmin, vapisevat kädet tuolinselustalla. Hän sanoi: »Sanokaa minulle, minkätähden pidätte sitä mahdottomana uskoa?»

»Lolita», virkkoi Pareš Babu laskien kätensä hänen olkapäälleen, »sinä olet nyt liian kiihtynyt puhuaksesi asiasta; voit puhua siitä minulle myöhemmin. Jätetään asia nyt sikseen.»

»Älkää yrittäkö, Pareš Babu, asiaa vaientaa nyt, kun olemme alkaneet sitä käsitellä!» virkkoi Haran Babu.

Tuo huomautus suututti Lolitaa sitäkin enemmän, ja hän huudahti: »Tosiaankin, isä vaientamaan! Isä ei ole teidänlaisenne, hän ei pelkää totuutta — muistakaa minun sanoneen, että hän tietää totuuden olevan teidän Brahma Samadžiannekin korkeamman! Minä voin vakuuttaa teille, etten pidä ollenkaan vääränä enkä mahdottomana mennä naimisiin Binoin kanssa!»

»Onko hän siis päättänyt liittyä Brahma-uskontoon?» kysyi Haran Babu.

»Mitään ei ole päätetty», virkkoi Lolita, »ja mitäpä syytä hänellä olisi kääntyä brahmoksi?»

Tähän asti Bordašundari oli ollut vaiti — hän oli toivonut Haran Babun pääsevän tänään voitolle ja Pareš Babun joutuvan tunnustamaan erehdyksensä ja osoittamaan katumusta. Mutta hän ei voinutkaan enää itseänsä hillitä, vaan puuttui puheeseen sanoen: »Oletko mieletön, Lolita? Mitä sanotkaan?»

»En, äiti», vastasi Lolita, »minä en ole mieletön — olen sanani hyvin harkinnut! Minä en suostu olemaan joka puolelta ahdistettuna — olen päättänyt vapautua Haran Babun seurakunnasta ja kaikista hänen kaltaisistaan!»

»Taidatte nimittää hillittömyyttä vapaudeksi!» virkkoi Haran Babu pilkallisesti.

»En», vastasi Lolita, »minä tarkoitan vapaudella sitä, etten ole vääryyden orjuuttamana enkä halpamaisuuden hyökkäysten esineenä. Miksi tuleekaan Brahma Samadž puuttumaan asiaan ja kohottamaan esteitä tielleni siinä, missä en huomaa mitään väärää enkä uskontoani vastustavaa?»

Haran Babu kääntyi julkean näköisenä Pareš Babun puoleen lausuen: »Siinä sen nyt näette, Pareš Babu! Minä olen kaiken aikaa tietänyt, että asia vihdoin johtaisi johonkin tällaiseen! Minä varoittelin teitä parhaani mukaan, mutta turhaan!»

»Kuulkaahan, Panu Babu», virkkoi Lolita. »Minä varoitan teitä: älkää luulotelko voivanne jakaa neuvojanne ihmisille, jotka ovat joka suhteessa verrattomasti teitä parempia.» Sen sanottuaan hän tuiskahti ulos huoneesta.

»Onpa tämä menoa!» huudahti Bordašundari. »Nyt on ajateltava, mitä tulee tehdä!»

»Meidän tulee tehdä velvollisuutemme», virkkoi Pareš Babu, »mutta me emme voi saada selkoa velvollisuudestamme tällaisessa rauhattomassa olossa. Suonette minulle anteeksi, mutta minä en voi nyt keskustella tästä asiasta, tahdon jäädä hetkiseksi yksin.»