Part 3

»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita. »Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»

»Älä puhu niin, _didi!_» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä maailmassa?»

Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä. Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.

»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita. »Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota mitään suuria vaikeuksia.»

Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin, että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen vastalauseen.

Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita, Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»

»Eihän missään tapauksessa haittaa, vaikka yritämme», virkkoi Lolita.

Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa koulussa — en milloinkaan eläessäni!»

Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin, minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.

Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin, sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella, oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.

Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin suinkin osasi.

Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin. Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle, kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita, mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.

Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä, jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen, jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.

Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.

Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa. Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä, millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja kuka oli toimiva tutkijana.

Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.

Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä, kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.

Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä. Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi olisimme siitä huolissamme?»

Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo talossa olevia jumalankuvia.»

»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti Lolita.

Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi, että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»

»Panu Babu on sotakannalla teidän kouluunne nähden,» vastasi Sudhir.

»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»

»Ei ainoastaan siitä syystä», aloitti Sudhir, mutta ei jatkanutkaan.

»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Miksi et sitä sano?»

»Se on pitkä juttu!» kartteli Sudhir.

»Koskeeko se minun vikojani?»

Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani! Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja Samadžia.»

Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»

Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän. »Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»

»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi. »Mutta Binoi Babu ei ole —»

»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis _tabu_ Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on sellaisessa seurakunnassa!»

Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia tulossaolevaan tutkintoon.

Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi: »Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»

»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi Sutšarita.

»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.

Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»

»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»

»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.

»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä, mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne, jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä, millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki jalkaa puhuessaan.

Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä asiasta ajattelee.»

»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.

Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta, silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan kohottamatta.

Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.

Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden asianmukaisesta järjestyksestä.

Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»

»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän, että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.

»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»

Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.

»Mitä sanoit hänelle?»

»Oh, se on pitkä juttu.»

»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi Lolita.

Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»

Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi hän.

»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut.»

»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?» jatkoi Lolita.

»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti Baroda.

»Miksi siis ei voisi käydä Binoi Babukin?»

Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita, minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on ylen paljon toimitettavaa.»

Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen. Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman turilaan seurassa!

Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»

Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja siten vaikeuksista suoriuduttava.

Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä sivistynyt kuin älykäskin.»

»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»

Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin, vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää, vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti. Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille, niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.

Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi — ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.

Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan, hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä, mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti ollenkaan katsomatta häneen päin.

Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana. Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.

Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä, ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.

»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»

Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»

Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»

Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.

Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»

Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.

Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.

Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»

Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen: »Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»

Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.

Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.

Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun näytät noin kalpealta?»

Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin, että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa, vaan oma typeryyteni.»

Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi tuossa tapauksessa!»

»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta pelon syytä!»

»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji, »tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».

»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää milloinkaan mennä heidän —»

»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi. Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»

Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.

»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»