Part 2
Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin hämillään.
Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan, en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»
Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»
Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän, tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»
Samassa tuli Binoi ilmoittamaan: »Täti, äiti on saapunut sinua noutamaan.»
»Missä hän on?» huudahti Sutšarita hätäisesti.
»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi alakertaan.
Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä järjestämään kotianne kuntoon.»
Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»
»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»
Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, — hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä, etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen eikä antaminen!»
Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. _Didi_, tänään minä olen saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti häntä istuutumaan viereensä.
»_Didi_», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin sinusta!»
»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä vuoro.»
»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu! Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»
Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen: »Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää sen!»
Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista; enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»
»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi, mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin, etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti, vaihdetaanpa puheenaihetta.»
Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä. Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti: »Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se, rakkaani.»
»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»
Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»
Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi: »Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»
Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin äiti.
Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.
Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin virvoketta.
»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.
Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu, oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»
»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!» vastasi Binoi.
»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle käskemättä?»
»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»
Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut Harimohinista mieluisalta.
Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »_Didi_, eikö miehesi —?»
»Minun mieheni on jyrkkä hindulainen», vastasi Anandamoji.
Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»
»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan viisastunut.
»Mieheni ei siitä pidä», vastasi Anandamoji.
»Entä lapsesi?»
»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani? Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen. Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen.
Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin säikkyvänsä.
KUUDESVIIDETTÄ LUKU.
Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain verhosi heidän kyyneliänsä.
Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.
Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua, noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi kummankin sydäntä.
Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta. Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.
Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.
Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna. Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme sinulle suomaan.»
Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli, ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.
Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin: »Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»
Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.
»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»
»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran, »— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus tulee».
»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.
Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa mielentilassa.»
Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon huutoon.»
»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön syyllisyyttä.»
»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran. »Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe, kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»
»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.
»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? — Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata minulle. Asia on vakava.»
»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita jäykästi.
»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua. Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»
Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos Brahma Samadž on asettanut _teidät_ tuomariksi, on parasta, että eroamme siitä kaikki kerrassaan!»
»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä käsitellään teidän läsnäollessanne.»
Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte: solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään pois.»
Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»
Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»
Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.
Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä esiin yhtä teräviä nuolia.
Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin — täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien taistelujen varalle.
Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien seurassa.»
Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»
Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?
Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä ulkopuolella.
Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt bramaanin talossa!»
Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon, kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo sen vedenkantajan tuomaa vettä!»
»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin, joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»
Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, — ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»
»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia, ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»
»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.
SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Haran oli ollut sotapolulla.
Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli levinnyt kuin kulovalkea.
Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä, sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia. Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos sellaisia asioita suvaittaisiin.
Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista taikauskoista itsensäkiduttamista.
Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu, herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä. Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana, niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan ja teon.
Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.
Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti, mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan. Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan hyväntekeväisyyden palveluksessa.
Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»
Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö jonkin sopivan tyttökoulun?»
Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet antautuneet opetustyöhön.
»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.
»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.
»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.
»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu, »ja sitäpaitsi paljon apulaisia».
Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä sydämenkivun aiheena.
Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:
»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa, mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.
Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä. Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.
Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen, mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.
Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni! Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä elät kauan, kultaseni!»
Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään. Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»
»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»
»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»
»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja kenties lyöttäytyy mukaan».