Part 1
GORA II
Romaani
Kirj.
RABINDRANATH TAGORE
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita lähti alakertaan, pysähtyi Haranin eteen ja kysyi: »Mitä teillä on minulle sanottavaa?»
»Istuutukaa», virkkoi Haran.
Mutta Sutšarita jäi paikoilleen.
»Sutšarita, te olette tehnyt minulle vääryyttä», jatkoi Haran.
»Samoin olette tekin tehnyt vääryyttä minulle», sanoi Sutšarita.
»Minun antamani lupaus on yhä vielä —», Haran aikoi jatkaa, mutta Sutšarita keskeytti.
»Tekevätkö ihmiset toisilleen vääryyttä ainoastaan sanoin? Voisitteko pakottaa minut toimimaan vastoin taipumustani pelkkien sanojen vuoksi? Eikö totuus ole suurempi kuin mikään väärien sanojen määrä? Tuleeko erehdyksen muodostua pysyväiseksi ainoastaan siitä syystä, että olen tehnyt itseni kerran toisensa jälkeen erehdykseen syypääksi? Nyt, kun olen käsittänyt, missä vika piilee, en voi pysyä entisessä suostumuksessani, — en voi tehdä sitä, mikä olisi todella väärää.»
Haran ei voinut käsittää, kuinka Sutšaritassa oli tapahtunut sellainen muutos. Hän ei ollut kyllin teräväjärkinen eikä vaatimaton arvatakseen, että hänen oma häikäilemättömyytensä oli pakottanut Sutšaritan luopumaan luontaisesta vaiteliaisuudestaan ja tyyneydestään. Haran siis syytti mielessään yksinomaan Sutšaritan uusia tuttavia ja kysyi: »Mikä onkaan se erehdys, jonka sanotte keksineenne?»
»Minkätähden sitä minulta kysytte?» virkkoi Sutšarita. »Eikö riitä, kun sanon teille, että olen luopunut lupauksestani?»
»Mutta Brahma Samadžissa meiltä varmaan vaaditaan jonkinlaista selitystä», jatkoi Haran itsepintaisesti. »Mitä sanotte te ja mitä sanon minä seuramme jäsenille?»
»Minä puolestani en sano mitään», virkkoi Sutšarita. »Jos teidän on välttämättä jotakin sanottava, niin huomauttakaa heille, että Sutšarita on liian nuori tai liian typerä tai liian huikentelevainen. Sanokaa mitä hyväksi näette. Mutta meidän kesken ei ole enää mitään sanottavaa.»
»Asia ei voi päättyä näin», huudahti Haran. »Jos Pareš Babu —»
Samassa tuli huoneeseen itse Pareš Babu. »No niin, Panu Babu», kysyi hän, »aioitteko sanoa minulle jotakin?»
Sutšarita oli lähtemässä huoneesta, mutta Haran kutsui hänet takaisin ja sanoi: »Ei, Sutšarita, te ette saa lähteä. Keskustelkaamme asiasta Pareš Babun kanssa.»
Sutšarita kääntyi ja pysähtyi paikalleen, ja Haran sanoi: »Kuulkaahan, Pareš Babu, Sutšarita sanoo vasta nyt, ettei suostukaan avioliittoon. Mikä oikeus on hänellä pitää pilanansa niin tärkeää asiaa? Haluatteko tekin ottaa vastataksenne tästä rumasta jutusta?»
Pareš Babu silitti Sutšaritan hiuksia ja virkkoi lempeästi: »Sinun ei tarvitse viipyä täällä, kultaseni, voit poistua.»
Kun Sutšarita kuuli nuo myötätuntoiset ja ymmärtävät sanat, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet ja hän riensi pois huoneesta.
Pareš Babu jatkoi: »Minä epäröin suostua kihlausta koskevaan ehdotukseenne, koska pelkäsin Sutšaritan antaneen suostumuksensa täysin ymmärtämättä omaa mieltänsä.»
»Eikö johdu mieleenne se ajatus», kysyi Haran, »että hän suostuessaan ymmärsi oman mielensä varsin hyvin, mutta että hänen kieltäytymisensä johtuu oman mielen ymmärtämättömyydestä?»
»Molemmat otaksumat ovat mahdolliset», myönsi Pareš Babu. »Mutta sellaisten epäilysten vallitessa ei avioliittoa tietenkään käy ajatteleminen.»
»Ettekö tahdo neuvoa Sutšaritaa hänen oman etunsa nimessä?»
»Teidän tulee tietää, etten voi antaa Sutšaritalle mitään muuta neuvoa kuin hänen etuihinsa soveltuvia.»
»Jos olisi tosiaankin ollut niin laita», puhkesi Haran puhumaan, »niin Sutšarita ei olisi milloinkaan johtunut näihin ajatuksiin. Minä sanon teille suoraan, että kaikki se, mitä perheenne keskuudessa nykyjään tapahtuu, johtuu yksinomaan teidän puuttuvasta arvostelukyvystänne.»
Pareš Babu naurahti vastatessaan: »Te olette aivan oikeassa, — ellen ota vastatakseni siitä, mitä perheessäni tapahtuu, niin kuka muu sen tekee?»
»Minä voin teille vakuuttaa, että asiaa vielä kadutte», päätti Haran puheensa.
»Katumus on armollisen Jumalan lahja. Minä pelkään tehdä väärin, mutta katumus ei minua ollenkaan peloita», vastasi Pareš Babu.
Samassa palasi Sutšarita, tarttui Pareš Babun käteen ja virkkoi: »Isä, on hartaushetkesi aika.» »Odotatteko vähän aikaa, Panu Babu?» kysyi Pareš Babu.
Haran lausui jyrkästi: »En» ja poistui vihdoin.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa. Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut, ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi — kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi itsekin sen ajattelemista.
Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.
Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät, joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan totuttuun tapaansa.
Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan antaumuksen kehään.
Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä. Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä. Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen syvyyksistä.
Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta; maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut, esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi. Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa kaikki Häneltä.»
Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä isän jalkojen varaan.
Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa, niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä. Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko uskaltautua vieraille urille.
Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta, Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan, sai Barodan ihan suunniltaan.
Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.
Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä, vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.
»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta, mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä teidän epäjumalaanne.»
Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.
Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten menetellä.
Barodan tultua ja mentyä vihurin tavoin Binoi istui hetkisen pää kumarassa.
Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»
»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»
»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen, ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani, jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.» Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.
»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot. »Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen! Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»
»Mutta täytyyhän meidän ilmoittaa heille, että —», virkkoi Harimohini.
»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin kaikkein paras ilmoitus».
»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»
Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»
»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä pelkältä pilanteolta.
Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi: »Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla takaisin minun luokseni.»
»Olisi tosiaankin parempi, jos tulisitte», lisäsi Sutšarita.
Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään, hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»
»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.
Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla nykyisyyden houkutuksiin.»
Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen yläkertaan?»
Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle: »_Didi_, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»
Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä, hän on lähtenyt yläkertaan.»
Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt täällä tehtäväni.»
Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.
Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä, miten oli laita.
Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?» kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi, pyydäthän, maammoseni?»
Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien hänet äitini luo.»
»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»
Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään, menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä, mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä, kumpi heistä itki.
Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini nousi nopeasti.
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana. Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»
Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.
Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan — ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»
Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»
»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.
»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.
»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.
Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja katsoi häntä silmiin.
Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»
Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka. Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»
Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»
Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»
»Täti on jo varustautunut lähtemään», virkkoi Sutšarita.
»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo joitakin aikoja.»
Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen, koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.
»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi Pareš Babu.
»Mutta minä pelkään, että hän — hän —», sopersi Sutšarita.
»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»
Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti: »Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni, ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja, jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi jääneisiin huoneisiin.»
»Mutta voisiko hän elää siellä ihan yksinään?» kysyi Sutšarita.
»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa, olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.
»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»
»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi, sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»
Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus pakottaisi hänet piankin niin tekemään.
Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen oma elämänsäkin tuntui ylenevän.
Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin sadepilvi.
Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.
Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.
Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja suoritettavista ponnistuksista.
Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi. Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla rakkaudellansa.
Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi, kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.
He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä meidän elämäämme.»
VIIDESVIIDETTÄ LUKU.