Part 19
Abinaš, joka ei voinut millään muulla tavalla tyydyttää julkisuushaluansa, turvautui sanomalehtiin ja lähetti suunniteltua tilaisuutta koskevan uutisen kaikille lehdille, mainitsematta mitään Goralle. Eikä siinä kyllin — hän sepitti erinäisiä pitkiä kirjoitelmia tehden niissä tiettäväksi, ettei Goran-lainen henkevä ja puhdas bramaani voinut joutua minkään synnin koskemaksi, mutta että hän oli ottanut kantaakseen nykyisen langenneen Intian kaikki virheet ja aikoi suorittaa katumusta koko maan puolesta. Hän kirjoitti: »Meidän maamme kärsii vieraan rodun kahleita omien vikojensa vuoksi, ja samoin on Gourmohan Babukin kokenut omassa elämässään vankilan kahleiden tuottamaa murhetta. Kun siis hän kantoi itsessään maansa murhetta ja oli valmis harjoittamaan katumusta kansansa huonon käytöksen vuoksi, niin teidän, bengalilaisten veljien, Intian miljoonien onnettomien lapsien, tulisi teidänkin j.n.e., j.n.e.»
Noita vuodatuksia lukiessaan Gora kovin suuttui, mutta Abinaš oli auttamaton. Goran nuhteet eivät häntä liikuttaneet — pikemmin ilahduttivat. Hänen mielestään hänen _gurunsa_ liiteli korkeammissa ilmapiireissä kuin toiset eikä ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän maailman asioita. Taivaallinen Narod lumosi Višnun _vina_-soittimensa sävelillä ja sai hänet luomaan pyhän Gangesvirran, mutta virran johdattaminen kuolevaisten maille oli maisen kuninkaan Bhagirathan asia — ei niiden, jotka taivaissa asustavat. Nuo kaksi tehtävää olivat ihan eri asioita; kun siis Gora raivostui Abinašin väkivaltaisuuksista, niin Abinaš vain hymyili itsekseen ja Goraan kohdistuva kunnioitus kävi hänen tahollaan entistä valtavammaksi. Hän sanoi itsekseen: »Meidän _gurumme_ kasvot ovat kuin Šivan, ja ajatuksissaan hän on kuin Bholanath. Hän ei ymmärrä mitään, hänellä ei ole ollenkaan tervettä järkeä, hän suuttuu vähimmästäkin, mutta tyyntyy jälleen tuokiossa.»
Abinašin ponnistusten johdosta Goran katumusmenot alkoivat herättää suurta huomiota joka taholla, ja valtavan suuri määrä ihmisiä kävi Goran luona häntä näkemässä tai häneen tutustumassa. Hänelle saapui joka päivä niin paljon kirjeitä, että hän lopulta lakkasi niitä lukemasta. Goran mielestä kaikki nämä hänen katumusharjoitustaan koskevat julkiset keskustelut hävittivät tapauksen juhlallisuuden tehden siitä pelkän sosiaalisen toimituksen. Se oli niiden aikojen yleinen virhe.
Krišnadajal ei ottanut nyttemmin sanomalehtiä käteensäkään, mutta kaikkien näiden tapahtumien aiheuttama hälinä tunkeutui hänenkin olosijoilleen, ja hänen palvelevat seuralaisensa tunsivat suurta ylpeyttä saadessaan toivoa, että heidän kunnioitetun ystävänsä arvokas poika tulisi kerran saavuttamaan samanlaisen aseman kuin hänen pyhä isänsä. Hän noudatti jo isän askelia, ja ystävät kertoilivat mielihyvin Krišnadajalille lähestyvästä pyhästä toimituksesta, jonka sanottiin tulevan suoritettavaksi erinomaisen loisteliaasti.
On vaikea sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun Krišnadajal oli viimeksi käynyt Goran huoneessa. Mutta nyt hän riisui silkkivaatteensa, pukeutui tavallisiin vaatteisiin ja astui tosiaankin hänen luoksensa. Gora ei ollut siellä, ja palvelija kertoi hänen lähteneen kotitemppeliin.
»Taivaalliset! Mitä hän temppelissä tekee?» huudahti Krišnadajal.
Kun Krišnadajalille kerrottiin, että Gora oli siellä hartausharjoituksissa, hän säikähti sitäkin enemmän ja lähti suoraa päätä temppelin ovelle. Siinä hän tosiaankin näki Goran suorittamassa palvontamenojansa ja huusi hänelle sisään astumatta: »Gora!»
Gora nousi hämmästyneenä nähtyään isänsä.
Krišnadajal oli järjestänyt omaan osaansa taloa erikoisen suojelija-jumalansa palvontapaikan. Perhekunta kuului vaišnava-uskoon, mutta Krišnadajal ei ollut pitkiin aikoihin ottanut osaa perhehartauteen. Nyt hän huusi Goralle: »Tule, Gora, tule sieltä ulos!»
»Mitä tämä kaikki merkitsee?» huudahti Krišnadajal Goran tultua ulos. »Mitä asiaa sinulla on täällä?»
»Bramaanit kyllä pitävät huolen palvontamenojen suorittamisesta», valitti Krišnadajal, kun Gora ei mitään vastannut. »He toimittavat kaikki tarpeelliset menot joka päivä — suorittavat palvonnan koko perhekunnan puolesta, joten sinulla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä!»
»Eihän siinä ole mitään väärää?» kysyi Gora.
»Väärää tosiaan!» huudahti Krišnadajal. »Mitä tarkoitatkaan? Se on väärää kaikkinensa! Minkätähden sekaantuvatkaan näihin asioihin sellaiset, joilla ei ole niissä mitään tekemistä? Se on selvä rikos, usko minua! Se on rikos, josta et joudu kärsimään yksin sinä, vaan koko perhekunta!»
»Jos suhtaudutte asiaan sisäisen hartauden kannalta, niin on olemassa peräti vähän ihmisiä, joilla on siihen oikeus», vastasi Gora, »mutta tarkoitatteko, ettei minulla ole oikeutta tehdä sitä, minkä tekee pappimme Ramhari?»
Krišnadajal huomasi yht'äkkiä olevan vaikeata vastata ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi: »Katsohan, hartausmenojen toimittaminen kuuluu Ramharin kastille. Jumala ei pidä sitä syntinä, sillä jos kerran alamme moittia jotakin sillä alalla, niin heidän koko toimintansa on mennyttä ja yhteiskunta ei voi jatkaa työtänsä. Mutta sinä et voi mitenkään puolustautua. Mitä tarvetta oli sinulla astua tähän huoneeseen?»
Ei tuntunut ylen mahdottomalta kuulla Krišnadajalin laisen miehen sanovan, että tarkoin velvollisuuksiaan noudattava bramaanikin teki virheen astuessaan palvontasuojaan, joten Gora tyytyi vastaansanomatta tuohon huomautukseen. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Olenpa kuullut vielä erään asian, Gora. Onko totta, että olet kutsunut kaikki kuuluisat oppineet katumusharjoitukseesi?»
»On», vastasi Gora.
»Minä en salli eläissäni niin tapahtuvan!» huudahti Krišnadajal kiihtyneenä.
»Minkätähden ette?» kysyi Gora, koko mieli täynnä sotaista henkeä.
»Minkätähden!» huudahti Krišnadajal. »Enkö sanonut sinulle jo taanoin, ettet sinä voi järjestää mitään katumusmenoja?»
»Sanoitte kyllä», myönsi Gora, »mutta ette maininnut minkäänlaista syytä».
»En ymmärrä, minkätähden minun olisi syitä mainittava», vastasi Krišnadajal. »Me olemme sinun vanhempasi ja opettajasi, joita sinun tulee kunnioittaa, ja laki säätää, ettet voi ottaa osaa mihinkään uskonnollisiin menoihin saamatta meiltä siihen lupaa. Tiedäthän, kuinka on laita niiden uskonnollisten menojen, joita on järjestettävä esivanhempien muistoksi?»
»Tiedän; mutta mitä estettä siinä olisi?» kysyi Gora ihmeissään.
»Se on ihan mahdotonta!» huudahti Krišnadajal vihaisesti. »Minä en voi sallia sinun suorittavan niitä menoja.»
»Kuulkaahan», virkkoi Gora tuntien itsensä kovin loukkaantuneeksi, »tämä on oma asiani. Minä ryhdyn katumusharjoitukseen oman itseni puhdistamiseksi, joten on aivan suotta väitellä sitä vastaan ja olla siitä huolissaan.»
»Kuulehan, Gora», sanoi Krišnadajal, »älä huoli muuttaa kaikkea väittelyn esineeksi. Tästä asiasta ei käy väitteleminen. On olemassa paljonkin asioita, joita et vielä kykene käsittämään. Minä sanon sinulle vielä kerran, että erehdyt kovin otaksuessasi päässeesi hindu-uskonnon piiriin. Se ei ole sinun vallassasi, sillä jokainen veripisara suonissasi, koko ruumiisi kiireestä kantapäähän saakka, on sitä vastaan. Sinä et voi yht'äkkiä muuttua hinduksi; halusitpa sitä miten tahansa, se ei kumminkaan ole vallassasi. Hyvän työn tulee alkaa jokaisesta syntymästä.»
»Minä en tiedä mitään jokaisesta syntymästä», virkkoi Gora punastuen, »mutta enkö voi vaatia oikeutenani sitä, mihin veriheimolaisuuteni minut oikeuttaa?»
»Jälleen kiistelyä!» huudahti Krišnađajal. »Etkö häpee vastustaa minua arvelematta? Sinä nimität itseäsi hinduksi, mutta milloin pääsetkään vapautumaan tuosta vieraasta luonnonlaadustasi? Sinun pitää kuunnella mitä sanon ja pidättyä kaikesta tuollaisesta.»
»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden seurassa».
»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi. »Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»
»Ja niin minun täytyy pysytellä erilläni yleensäkin», lisäsi Gora.
»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»
Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa sillä tavalla?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»
»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään», sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita. Teidän tulee se heti lopettaa.»
Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien _sannjasien_ joukossa ja olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa suurempi!
Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta» todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty, joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.
Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi. Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.
KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.
Oli päätetty, että katumusmenot oli suoritettava seuraavana päivänä, joten Goran piti lähteä puutarhaan tänä iltana. Mutta juuri hänen ollessaan lähtemässä, saapui arvaamatta Harimohini. Hänet nähdessään Gora ei ollut ensinkään mielissään. »Ah, tekö», sanoi hän, »minun täytyy lähteä aivan kohta. Äitikään ei ole nykyjään kotosalla — jos tahdotte hänet tavata, niin —»
»En, kiitos», vastasi Harimohini. »Olen tullut teitä tapaamaan. Istuutukaa pieneksi hetkeksi, en pidätä teitä kauan.»
Gora istuutui, ja Harimohini alkoi heti puhua Sutšaritasta. Hän selitti Sutšaritan saaneen suurta hyötyä Goran erinomaisista opetuksista, jopa siinä määrin, ettei hän nyt ottanut vastaan kenen hyvänsä tarjoamaa vettä ja että hänen mielenlaatunsa oli muutenkin muuttunut edukseen. »Hyväinen aika», huudahti Harimohini, »ettepä tiedä, millainen murhe minulla on hänestä ollut. Jos voitte johtaa hänet oikealle tielle, olen teille kiitollinen ikäni kaiken. Tehköön Jumala teistä kuningaskunnan hallitsijan. Minä toivon, että saatte hyvästä perheestä jalon sukunne arvoisen tyttären, että kotinne menestyy, että saatte varallisuutta, onnea ja perillisiä!»
Sitten hän jatkoi selittäen Sutšaritan nyt ehtineen täysi-ikäiseksi, joten hänet oli toimitettava viipymättä miehelään. Jos hän olisi ollut hinduperheen jäsen, niin hän olisi jo ollut puoliso ja monen lapsen äiti. Harimohini uskoi varmaan Goran olevan samaa mieltä siitä, ettei avioliittoa mitenkään käynyt siirtäminen tuonnemmaksi. Harimohini, joka oli pitkät ajat kokenut pelon vallassa ratkaista tätä ongelmaa, oli vihdoin, suurten ponnistusten ja nöyrien pyyntöjen jälkeen, saanut lankomiehensä Kailašin saapumaan Kalkuttaan. Jumalan avulla olivat siten poistuneet kaikki ne esteet, jotka olivat aiheuttaneet hänelle suurta pelkoa ja tuskaa. Kaikki oli järjestyksessä. Morsiamelta ei vaadittu mitään myötäjäisiä, ja hänen aikaisemman historiansa vuoksi ei esitetty minkäänlaisia vastaväitteitä — Harimohini oli taitavasti kaikki järjestänyt — ja nyt, asiain kehityttyä tähän otolliseen vaiheeseen, Sutšarita oli kääntynyt ihan itsepintaisen vastustelevaksi, Harimohinin oli mahdoton käsittää, mitä tyttö oikeastaan ajatteli — Jumala yksin tiesi, oliko hän jonkun henkilön vaikutuksen alaisena, vai vetikö häntä puoleensa jokin toinen.
»Mutta minä sanon teille suoraan», jatkoi Harimohini, »ettei tyttö ole teidän arvoisenne! Jos hän naimisiin mentyään asettuu asumaan maalle, ei kukaan saa hänestä kuulla, ja niin asiat menevät tasaista menoansa. Mutta te asutte kaupungissa, ja jos te hänet naitte, ette voi milloinkaan enää näyttäytyä julkisuudessa!»
»Mitä oikeastaan puhutte?» huudahti Gora ärtyisesti. »Kuka on sanonut, että minun tekee mieli hänet naida?»
»Mitäpä minä tiedän?» puolustelitte Harimohini. »Kun kuulin, että asia oli mainittu sanomalehdissä, olin häpeään menehtyä!»
Gora arvasi Haran Babun tai jonkun hänen puolueensa jäsenen kirjoittaneen asiasta sanomalehtiin, puristi kätensä nyrkkiin ja huusi: »Se on valhe!»
»Sen uskon!» huudahti Harimohini, Goran jyrisevän äänen säikähdyttämänä. »Nyt esitän teille pyynnön, johon teidän tulee suostua. Teidän pitää tulla käymään Radharanin luona.»
»Minkätähden?» kysyi Gora.
»Teidän tulee selittää asia hänelle», vastasi Harimohini.
Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se hupenee huomenna tuhkaksi.»
»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti.
»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»
Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen, jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen. Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei voi koskaan tapahtua!»
Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi, ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä! Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?
»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo mahdollinen?» huudahti Harimohini.
Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin raskasta taakkaa?
Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni, jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut, etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti, ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»
Gora päätti mennä jo samana iltana Krišnadajalin luo lopullisesti häneltä kysyäkseen, mikä hänessä havaittu seikka sai hänet sanomaan, että katumuksen tie oli Goralta suljettu. Kunhan saisi Krišnadajalin selittämään, niin hän varmaan keksisi jonkin pelastuskeinon. Pelastuskeinon!
»Odottakaahan hetkinen, tulen aivan heti», sanoi Gora Harimohinille ja riensi isänsä luo. Hänestä tuntui, että Krišnadajal tiesi jotakin, minkä nojalla hän voi heti vapautua.
Mutta hänen isänsä huoneen ovi oli suljettu ja pysyi suljettuna, vaikka Gora koputti pari kolme kertaa. Sieltä uhosi suitsukkeiden ja sandelipuun tuoksu, sillä Krišnadajal oli tänään syventynyt jonkun _sannjasinsa_ keralla erikoisen voimallisiin _joga_-harjoituksiin, ja sellaisissa tapauksissa hän aina sulki ovensa häiritsijöiden varalta. Koko iltana ei kukaan voinut päästä huoneeseen, olipa asiana mikä tahansa.
SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.
»Ei!» huudahti Gora itsekseen, »minun katumusmenoni eivät tapahdu huomenna! Ne ovat alkaneet tänään. Tänään palaa suurempi tuli kuin se, joka huomenna sytytetään. Uuden elämäni kynnyksellä minun tulee antaa suuri uhri, ja siitä syystä Jumala on herättänyt sydämessäni valtavan kaipauksen. Kuinkapa olisikaan muuten käynyt niin merkillisesti? Ei ollut olemassa minkäänlaista inhimillistä todennäköisyyttä, että heihin tutustuisin, ja siinä määrin vastakkaisten luonnonlaatujen yhdyntää ei tapahdu tässä maailmassa asiain kulkiessa luonnollista latuansa. Sitäpaitsi ei kukaan olisi voinut uneksiakaan sellaisen valtavan kaipauksen heräävän minunlaiseni välinpitämättömän henkilön sydämessä, Tähän saakka olen uhrannut maalleni helposti kaiken sen, mitä olen uhrannut, ja minulta ei ole milloinkaan vaadittu mitään sellaista, mikä olisi merkinnyt minulle todellista uhrausta! Minä en ole voinut milloinkaan käsittää, minkätähden ihmiset ollenkaan kitsastelevat uhrautuessaan synnyinmaansa hyväksi. Mutta tällaisessa suuressa luopumisessa ei tavallinen lahja kelpaa. Uhri edellyttää surua, ja minun uusi syntymäni voi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että koko sydämeni tulee tuskan lävistämäksi! Huomenna toimitetaan julkinen katumukseni yhteisöni jäsenten läsnäollessa. Ja nyt, edellisenä iltana, on elämäni herra tullut koputtamaan sydämeni oveen. Ellei sydämeni syvyyksissä tapahdu kaikkein täydellisintä katumusta, kuinka voinkaan huomenna ottaa vastaan puhdistuksen? Kunhan tarjoan sen lahjan, joka on uhreista vaikein, tarjoan sen täydellisesti, niin muutun todella köyhäksi ja pyhitetyksi — muutun bramaaniksi.»
Goran palattua Harimohini sanoi hänelle: »Lähtekää kerallani heti, olkaa hyvä! Kunhan tulette ja sanotte hänelle sanan, niin kaikki käy hyvin.»
»Minkätähden lähtisinkään?» kysyi Gora. »Missä suhteessa olenkaan häneen? En missään, en missään!»
»Hän palvoo teitä kuin jumalaansa ja kunnioittaa teitä kuin _guruansa_», vastasi Harimohini.
Nuo sanat värähdyttivät Goran sydäntä, mutta hän väitti jälleen vastaan:
»En käsitä, minkätähden lähtisin. Luultavaa on, etten tule enää milloinkaan häntä näkemään.»
»Totta kyllä», virkkoi Harimohini mielissään hymyillen. »Ei ole oikein käydä liian usein täysi-ikäisen tytön luona. Mutta en voi lähteä luotanne, ennenkuin tehtäväni on jotenkin suoritettu. Jos tulen vielä toiste teitä pyytämään, voitte heti kieltäytyä.»
Mutta Gora pudisteli yhä päätänsä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan enää! Kaikki oli nyt ollutta ja mennyttä. Uhri oli tarjottu Jumalalle, ja tämä viimeinen seikka ei saanut sen puhtautta vahingoittaa. Gora ei tahtonut lähteä Sutšaritan luo.
Havaitessaan, että oli mahdoton saada Goraa suostumaan, Harimohini pyysi häntä: »Jos teidän tosiaankin on kerrassaan mahdoton lähteä, täyttäkää ainakin tämä pyyntöni, kirjoittakaa hänelle kirje!»
Gora pudisti päätänsä. Se oli mahdotonta. Hän ei voinut lähettää kirjettä.
»Kirjoittakaa sentään pari riviä!» kehoitti Harimohini. »Minä olen tullut saamaan teiltä opastusta, koska tunnette hyvin pyhät kirjamme.»
»Mitä opastusta?» kysyi Gora.
»Eikö soveliaaseen ikään ehtineen hindutytön asiana ole mennä naimisiin ja alkaa suorittaa kotoisia askareita?» selitti Harimohini.
»Kuulkaahan», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, »älkää sekoittako minua tähän juttuun. En ole mikään kuuluisa kirjanoppinut enkä niinmuodoin kykene teitä opastamaan.»
»Minkätähden ette sano minulle suoraan, mikä on syvimmän mielenne toivomus?» huudahti Harimohini tuimasti. »Aluksi te itse sommittelitte silmukkaa, ja nyt, kun on aika se irroittaa, sanotte: 'Älkää huoliko minua siihen kietoa!' Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Varsinainen totuus on se, ettette tahdo antaa hänelle selvyyttä.»
Milloin hyvänsä muulloin Gora olisi kiivastunut tuollaisesta huomautuksesta eikä olisi voinut missään tapauksessa sietää sellaista syytöstä, vaikka se olisi ollut todenperäinenkin. Mutta tänään oli alkanut hänen katumuksensa, ja hän ei voinut olla vihoissaan. Sitäpaitsi hän käsitti mielensä syvimmässä, että Harimohini oli lausunut julki totuuden. Gora oli kyllin säälimätön katkaistakseen ne voimakkaat siteet, jotka liittivät hänet Sutšaritaan, mutta tahtoi jonkin tekosyyn nojalla säilyttää hienon liittävän langan, joka oli näkymättömissä. Hän siis ei ollut kumminkaan valmis irtautumaan Sutšaritasta täydellisesti ja lopullisesti.
Mutta kaikki itaruuden jäljetkin oli hävitettävä, sillä hänen ei käynyt tarjoaminen jotakin toisella kädellä toisen vaatiessa antia takaisin.
Hän otti esiin paperiliuskan ja kirjoitti siihen voimakkain vedoin:
»Naisille on elämän varsinaisen oleellistamisen tienä kaikkien menestys. Olipa maailma täynnä iloa tai surua — hyveellinen ja siveä nainen hyväksyy sen ja valitsee tärkeimmäksi uskonnolliseksi velvollisuudekseen muovata uskontonsa näkyvään muotoon omassa kodissaan.»
»Olisi hyvä, jos lisäisitte pari sanaa Kailašin suositukseksi», ehdotteli Harimohini sen luettuaan.
»Ei, minä en häntä tunne», virkkoi Gora. »En voi kirjoittaa hänestä mitään.»
Harimohini taittoi kirjeen kokoon erinomaisen huolellisesti, solmi saaliinsa sarin kulmaan ja lähti kotiin. Sutšarita oli yhä vielä Anandamojin ja Lolitan luona, ja Harimohini ajatteli, ettei olisi soveliasta keskustella asiasta siellä, koska Sutšarita voisi kuulla Lolitan ja Anandamojin vastustavan ehdotusta ja alkaisi epäröidä. Tuota peläten hän lähetti Sutšaritalle kirjelapun kehoittaen häntä käymään kotona seuraavana päivänä päivällisen aikaan, koska hänellä oli tärkeä asia hänen kanssaan pohdittavana. Hän lupasi päästää Sutšaritan takaisin Lolitan luo jo saman päivän iltapuolella.
Seuraavana päivänä Sutšarita saapui, mielessään varma päätös tehdä lujaa vastarintaa, koska tiesi tädin alkavan jälleen käsitellä naimisiinmenoa koskevaa kysymystä. Hän oli päättänyt lopettaa koko jutun antamalla erittäin varman ja lopullisen vastauksen.
Aterian jälkeen Harimohini aloitti: »Minä kävin eilen illalla tapaamassa guruasi.»
Sutšaritaa alkoi peloittaa. Oliko täti lähettänyt häntä hakemaan vain saadakseen jälleen solvata Goraa?