Part 20

»Älä pelkää», virkkoi Harimohini tyynnytellen. »En mennyt sinne hänen kanssaan riitelemään. Olin täällä ihan yksin ja ajattelin, että voisin hyvinkin lähteä kuuntelemaan hänen erinomaisia mielipiteitänsä. Keskustelun kuluessa tuli mainituksi sinun nimesi, ja minä huomasin heti hänen olevan samaa mieltä kuin minä. Hän ei pidä hyvänä, että tytöt pysyvät liian kauan naimattomina. Sanoopa hän niinkin, että pyhät kirjat tuomitsevat sellaisen menettelyn vääräksi. Se voi käydä päinsä eurooppalaisissa perheissä, mutta hindujen keskuudessa se on mahdotonta. Minä puhuin aivan avoimesti Kailašista, ja hän suhtautui nähdäkseni asiaan erittäin järkevästi.»

Sutšarita oli menehtyä häpeään, kun Harimohini jatkoi: »Sinä kunnioitat häntä _gurunasi_, ja niin ollen sinun tulee noudattaa hänen kehoitustansa!»

Sutšarita ei virkkanut mitään. Harimohini jatkoi: »Minä sanoin hänelle: 'Suvaitkaa itse tulla hänelle puhumaan, sillä hän ei ollenkaan kuuntele minun puhettani.' Hän vastasi: 'Ei, minä en käy enää hänen luonansa — sen kieltää hindulainen yhteiskuntamme.' Minä kysyin: 'Mitä meidän siis on tekeminen?' Vihdoin hän kirjoitti jotakin omin käsin sinulle tuotavaksi. Kas tässä!» Harimohini irroitti hitaasti Sarinsa kulmasta paperilapun, avasi sen ja levitti Sutšaritan luettavaksi.

Lukiessaan Sutšarita tunsi tukehtuvansa ja käyvänsä jäykäksi ja liikkumattomaksi kuin puunukke.

Kirjoitettuun lauseeseen ei sisältynyt mitään uutta eikä mahdotonta. Sutšaritan oma mielipide ei eronnut siinä ilmaistusta ajatuksesta. Mutta se seikka, että se oli lähetetty nimenomaan hänelle Harimohinin välityksellä, näytti ilmaisevan tarkoitusta, joka tuotti Sutšaritalle tuskaa monin tavoin. Minkätähden saapui tämä Goran käsky nimenomaan tänään? Sutšaritallekin oli varmaan saapuva se päivä, jona hänen oli mentävä naimisiin — mutta minkätähden piti Gora sellaista kiirettä hänen tähtensä? Oliko Goran työ, mikäli se koski häntä, tullut ehdottomaan päätökseen?

Oliko hän Goralle loukkaukseksi hänen velvollisuuksiensa suorituksessa, vai oliko hän esteenä hänen elämäntyönsä tiellä? Eikö Goralla ollut enää mitään hänelle antamista ja eikö hänellä ollut mitään toivottavaa häneltä, Sutšaritalta? Sutšarita ei missään tapauksessa voinut niin ajatella — hän tahtoi joka tapauksessa yhä katsella eteenpäin. Hän koki parhaansa mukaan taistella sydämessään tuntemaansa sietämätöntä tuskaa vastaan, mutta ei voinut saada minkäänlaista lohdutusta.

Harimohini antoi Sutšaritalle runsaasti ajatteluaikaa. Hän lähti viettämään tavanmukaista iltapuolilepoansa ja herättyään ja palattuaan hän tapasi Sutšaritan istumassa hiljaa samassa paikassa, mihin hän oli jäänyt.

»Radhu», virkkoi Harimohini, »minkätähden olet niin mietteliäs, rakkaani? Minkätähden tämä asia niin kovin sinua ajatteluttaa? Onko Gourmohan Babu kirjoittanut väärin?»

»Ei», vastasi Sutšarita leppoisasti, »se, mitä hän kirjoittaa, on aivan totta».

»Mitä siis hyödyttääkään asian tuonnemmaksi siirtäminen, lapseni?» kysyi Harimohini melkoista rohkeampana.

»En tahdokaan asioita tuonnemmaksi siirtää», vastasi Sutšarita. »Lähden tapaamaan isää.»

»Kuulehan, Radhu», huomautti Harimohini, »isäsi ei missään tapauksessa toivo sinun menevän naimisiin hinduperheen jäsenen kanssa — mutta _gurusi_ sitävastoin — hän — —»

»Täti», huudahti Sutšarita kärsimättömästi, »minkätähden puhutkaan yhä uudelleen tuolla tavalla? Minä en aio ollenkaan puhua isän kanssa avioliitosta. Haluan tavata hänet, siinä kaikki!»

Sutšarita voi nyt löytää lohdutusta ainoastaan Pareš Babun seurasta.

Perille saavuttuaan Sutšarita näki Pareš Babun olevan säälimässä vaatteita matkalaukkuun.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Sutšarita.

»Minä lähden vaihteen vuoksi Simlaan», virkkoi Pareš Babu nauraen. »Huomenna aamujunassa.»

Pareš Babun lyhyessä naurahduksessa piili valtavan mieltenkuohun historia, joka ei jäänyt huomaamatta. Omassa kodissa ahdisteli Pareš Babua hänen vaimonsa, kodin ulkopuolella olivat samassa toimessa hänen tuttavansa. He eivät suoneet hänelle hetkenkään rauhaa, ja hän olisi joutunut olemaan alinomaisen rajuilman keskellä, ellei voinut joksikin aikaa päästä muualle. Sutšaritan mieltä kosketti kovin, kun hän näki Pareš Babun itse kokoilevan matkatavaroita seuraavana päivänä aloitettavaa matkaa varten. Hänestä tuntui surulliselta ajatella, ettei kukaan perheen jäsenistä auttanut häntä siinä työssä. Niinpä hän kehoittikin Pareš Babua keskeyttämään askarruksensa, tyhjensi matkalaukun, kääri kaikki vaatekappaleet kokoon mitä huolellisimmin ja latoi ne sitten jälleen laukkuun. Pareš Babun mielikirjat hän sijoitti niin, etteivät ne vahingoittuisi heilahduksissa ja siinä puuhassa ollessaan hän kysyi leppoisasti: »Lähdetkö yksin isä?»

»Se ei ole minulle ollenkaan vaikeata, Radha!» vakuutti Pareš Babu havaiten sen kipeän tunnon, joka piili kysymyksen pohjalla.

»Ei, isä, minä lähden kerallasi», virkkoi Sutšarita.

Pareš Babu katsahti Sutšaritan silmiin, ja viimeksimainittu lisäsi: »Isä, minä lupaan olla sinua häiritsemättä.»

»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»

»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi, isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille. Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota minut mukaasi, isä, otathan.»

Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten alkaessa pirahdella hänen silmistään.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.

Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon, että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana, vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.

Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan, mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?

Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin. Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.

Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa. Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä, joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.

Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos, ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle. Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti kotiin.»

Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy päinsä, että sinäkin poistut.»

Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.

»Kuinka hän nyt voi?» kysyi Gora istuuduttuaan äidiltä.

»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan eurooppalaista lääkäriä.»

Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»

Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.

»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista, ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa kuolinmenoihini?»

Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta värähtämään.

Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli. Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»

Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»

»Enkö siis ole hänen poikansa?» kysyi Gora säpsähtäen.

»Et», vastasi Anandamoji.

Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö sinä ole minun oikea äitini?»

Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»

»Miten siis minut sait?» kysyi Gora katsahtaen jälleen kohti Krišnadajalia.

»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen nimensä oli — — —»

»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua nimeä kuulla.»

Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»

Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata, ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.

Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa. Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn ohuen verhon läpi.

Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo mies tässä minun lähin heimolaiseni?»

Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»

Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä, mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»

»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»

»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»

»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan, hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.

»Äiti, minun täytyy nyt lähteä Pareš Babun luo», sanoi Gora.

»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon vierähtävän sydämeltään.

Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua, hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä viisaampi.»

Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin, hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.

Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi hänet.

»Minne olet menossa?» kysyi Mohim.

»Uutiset ovat hyvät», vastasi Gora. »Tohtori on käynyt ja sanoo, ettei ole mitään vaaraa.»

»Sepä oiva onni!» huudahti Mohim keventynein mielin. »Ylihuomenna menee Sošimukhi miehelään. Sinun pitää käydä hieman asioihin, Gora! Ja kuulehan, varoita Binoita, jottei hän satu tänne poukahtamaan juuri sinä päivänä. Abinaš on erittäin tarkka hindu — hän mainitsi nimenomaan, ettei sellaista väkeä saa kutsua vihkiäisiin. Ja vielä eräs asia, veljeni. Toimistoni pää_sahib_ on kutsuttu, joten sinun ei pidä ajaa häntä menemään! Ei sinulta siinä paljoa vaadita — kunhan nyökkäät ja sanot: 'Hyvää iltaa, sir.' Sellaista asiaa vastaan ei ole mitään pyhissä kirjoissamme. Jos tahdot, voit saada erikoisen vakuutuksen kirjanoppineilta, jotta olet asiasta aivan varma. Sinun tulee muistaa, poikani, että he muodostavat hallitsevan luokan; ei haittaa ollenkaan, jos hieman hillitset ylpeyttäsi heidän edessään!»

Gora meni menojaan vastaamatta mitään Mohimin huomautuksiin.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Sutšaritan yrittäessä matkalaukun yli kumartuneena salata kyyneliänsä palvelija samassa toi tiedon Gourmohan Babun saapumisesta. Sutšarita kuivasi nopeasti silmänsä ja jätti askarruksensa Goran astuessa huoneeseen.

Hänen otsassaan oli yhä Gangesin merkki ja yllään silkkipuku. Hän ei ollut ajatellut ulkoasuansa ja oli saapunut taloon vaatteissa, jollaisia vieraissakävijät eivät yleensä käyttäneet. Sutšarita muisti sen puvun, joka hänellä oli ollut ensi kertaa heidän luonaan käydessään. Hän tiesi, että Gora oli silloin saapunut täysissä sota-varuksissa, ja ihmetteli, oliko tämäkin sotainen asu.

Huoneeseen tultuaan Gora polvistui Pareš Babun eteen, kosketti otsallaan permantoa ja käsillään Pareš Babun jalkoja. Pareš Babu siirrähti syrjään, nosti hänet ja huudahti: »Tulehan, poikani, tule istumaan!»

»Minulla ei ole enää siteitä!» huudahti Gora.

»Mitä siteitä?» kysyi Pareš Babu hämmästyneenä.

»Minä en ole hindu!» selitti Gora.

»Et ole hindu!» huudahti Pareš Babu.

»En, minä en ole hindu», jatkoi Gora. »Tänään minulle ilmoitettiin, että olen löytölapsi kapinan ajoilta — isäni oli irlantilainen! Intian ääreltä toiselle ovat nyt kaikkien temppelien ovet minulta suljetut — tänä päivänä ei minulla ole enää sijaa missään hindujuhlassa!»

Pareš Babu ja Sutšarita olivat siinä määrin ymmällä, etteivät osanneet virkkaa mitään.

»Nyt olen vapaa, Pareš Babu!» huudahti Gora »Minun ei tarvitse enää pelätä saastuvani tai joutuvani hylkiöksi — minun ei tarvitse tarkata jokaista askeltani varjellakseni puhtauttani.»

Sutšarita katsahti Goran hehkuviin kasvoihin hänen jatkaessaan: »Pareš Babu, niin kauan kuin kuin olen yrittänyt oleellistaa Intiaa koko elämälläni olen kohdannut esteitä joka käänteessä ja olen yrittänyt päivin öin tehdä noita esteitä palvontani esineiksi. Ja kun olen siten kokenut lujittaa tuon palvonnan perusteita, en ole kyennyt tekemään mitään muuta — siinä oli ainoa tehtäväni. Siitä syystä kävikin niin, että joka kerta, kun näin kasvoista kasvoihin todellisen Intian, käännyin peloissani takaisin. Minä olen muovannut Intian kuvan jäykän ja epäkriitillisen ajatukseni nojalla ja olen koko ajan taistellut kaikkea ympärilläni olevaa vastaan yrittäen säilyttää uskoni kokonaisena ja koskemattomana tuossa valloittamattomassa linnoituksessa! Tänä päivänä on tuo itse sommittelemani linnoitus häipynyt olemattomiin kuin unennäkö, minä olen tullut täysin vapaaksi ja huomaan yht'äkkiä seisovani valtavan totuuden kehässä! Kaikki se, mitä Intiassa on hyvää tai pahaa, kaikki sen ilot ja surut, kaikki sen viisaus ja typeryys, on täydellisyydessään tullut lähelle sydäntäni. Nyt minulla on todellinen oikeus sitä palvella, koska todellinen toiminnan kenttä leviää eteeni — ei enää pelkkänä kuvitelmanani, vaan sinä kenttänä, jolla taistellaan Intian kolmensadan miljoonan lapsen menestyksen puolesta!»

Tuo Goran saavuttama uusi kokemus sai hänet puhumaan sellaisin innoin, ettei Pareš Babu voinut liikutukselta jäädä istumaan. Hän nousi ja jäi seisomaan Goran jatkaessa:

»Voitteko seurata minua, kun yritän kertoa itsestäni? Minä olen vihdoin tänään se, miksi olen öin päivin tahtonut tulla, kumminkaan onnistumatta. Nyt olen todellinen intialainen! Nyt minussa ei ole enää minkäänlaista hindun, muhamettilaisen ja kristityn välistä ristiriitaa. Nyt on jokainen Intian kasti minun kastini, kaikkien ravinto on minun ravintoani! Minä olen vaeltanut useissa Bengalin tienoissa ja olen nauttinut vieraanvaraisuutta kaikkein matalimmissakin maalaiskodeissa — älkää luulko, että olen luennoinut vain kaupunkilaisille kuulijoille — mutta milloinkaan en ole kyennyt istumaan kaikkien viereen tasavertaisesti — kaiken aikaa on ollut olemassa näkymätön eron juopa, jonka yli en ole onnistunut milloinkaan pääsemään. Siitä syystä oli mielessäni eräänlainen tyhjyys, jota yritin eri tavoin saada unohtumaan. Minä yritin saada tuon tyhjyyden näyttämään kauniimmalta koristelemalla sitä kaikenlaisin taiteellisin töin. Koska rakastin Intiaa enemmän kuin itse elämää, en sietänyt minkäänlaista kritiikkiä, joka kohdistui tuntemaani Intian osaan. Nyt, kun minun ei tarvitse enää turhaan yrittää keksiä sellaisia tarpeettomia koristuksia, tunnen jälleen eläväni!»

»Kun saavutamme sen, mikä on totta», huomautti Pareš Babu, »niin sielumme löytää tyydytyksensä epätäydellisyydessäänkin — meidän ei tee mieli pukea sitä valemuotoihin».

»Eilen illalla», sanoi Gora, »rukoilin Jumalaa toivoen saavani tänä aamuna astua uuteen elämään! Minä rukoilin, että kaikki se, mikä oli ollut väärää tai epäpuhdasta ja kietonut elämääni lapsuudesta saakka, täydellisesti häviäisi ja minä syntyisin uudestaan! Jumala ei kuunnellut minun rukoustani ihan siinä mielessä kuin olin tarkoittanut — Hän säpsähdytti minua laskemalla yhtäkkiä käsiini oman totuutensa! En olisi voinut aavistaakaan, että hän pyyhkisi pois kaiken epäpuhtauteni niin perinpohjin. Tänään olen tullut niin puhtaaksi, etten voi pelätä saastuvani kaikkein alhaisimmankaan kastin asumuksissa! Tänä aamuna olen heittäytynyt täysin vilpittömin sydämin Intiani helmaan — vihdoinkin täysin käsittäen, mitä merkitsee äidin syli!»

»Gora», virkkoi Pareš Babu, »kutsu meitäkin, jotta mekin saamme syntymäoikeutemme nojalla levätä äitimme sylissä!»

»Tiedättekö», sanoi Gora, »kun saavutin tänään vapauteni, lähdin ensi työkseni teidän luoksenne. Ja minkätähden?»

»Minkätähden?» kysyi Pareš Babu.

»Teidän hallussanne on tämän vapauden pyhä lause», selitti Gora, »ja siitä syystä ei teillä nyt ole sijaa minkään yhteisön keskuudessa. Ottakaa minut oppilaaksenne! Antakaa minulle tänään sen jumaluuden siunaus, joka kuuluu kaikille, hinduille, muhamettilaisille, kristityille ja brahmoille, jonka temppelin ovet eivät milloinkaan ole suljetut mihinkään kastiin kuuluvilta henkilöiltä, Hänen, joka ei ole ainoastaan hindujen, vaan itse Intian Jumala!»

Syvän ja lempeän hartauden ilme valaisi Pareš Babun kasvoja, hän loi katseensa alas ja seisoi hetken äänetönnä.

Sitten Gora kääntyi Sutšaritan puoleen, joka istui liikahtamatta paikallaan.

»Sutšarita», virkkoi Gora hymyillen, »minä en ole enää sinun _gurusi._ Tunnustan sinulle rukoukseni: tartu käteeni ja taluta minut tämän _gurusi_ luo?» Hän ojensi kätensä Sutšaritaa kohti. Sutšarita nousi ja laski kätensä hänen käteensä, Gora kääntyi Pareš Babun puoleen, ja molemmat kumarsivat kunnioittavasti.

JÄLKILAUSE.

Palatessaan sinä iltana kotiinsa Gora tapasi Anandamojin istumassa parvekkeella huoneensa edustalla.

Gora astui hänen luokseen, istuutui hänen eteensä ja kumarsi päänsä hänen jalkoihinsa. Anandamoji kohotti hänen päänsä ja suuteli häntä.

»Äiti, sinä olet minun äitini!» huudahti Gora. »Se äiti, jota olen vaeltaen etsinyt, istui kaiken aikaa kotonani minun huoneessani. Sinä et kuulu mihinkään kastiin, et tee mitään erotuksia etkä tunne mitään vihankaunaa — olet vain meidän menestyksemme ilmeinen kuva! Sinä olet Intia!»

»Äiti», jatkoi Gora hetkisen vaiti oltuaan, »tahdotko kutsua Latšmijan tuomaan minulle lasin vettä?»

Lempein äänin, jossa tuntui kyynelten värähdys, Anandamoji kuiskasi Goralle: »Gora, sallithan lähettää hakemaan Binoin!»