Part 18

Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei ole kotona.»

»Missä hän on?» kysyi Gora.

Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.

Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä on kysymys, sir? Mitä haluatte?»

»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää kiireestä kantapäähän.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti Kailaš.

Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita, mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.

»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.

Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.

Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli, ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima, joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa. Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen _sannjasi_, minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia »äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen vieressä.

»Kutsuitko minua?» kysyi Anandamoji silittäen hänen hiuksiaan.

Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.

Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua säännöllisesti?»

»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi Sutšarita.

»Niin, äiti, salli Sutši-_didin_ jäädä luoksemme muutamaksi päiväksi», pyysi Lolitakin hartaasti.

Satiš, joka oli kuullut ehdotuksen, saapui sisään ilosta hyppien, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja huudahti: »Niin, _didi_, minäkin jään.»

»Mutta sinullahan on läksysi opittavina, sinä juttuniekka», huomautti Sutšarita.

»Voihan Binoi Babu minua opettaa!» väitti Satiš.

»Binoi ei voi nyt jatkaa sinun huoltamistasi», huomautti Sutšarita.

»Tietysti voin!» huusi Binoi viereisestä huoneesta. »Kuinka voisinkaan yhtenä ainoana päivänä unohtaa kaikki, mitä olen oppinut istuessani yön toisensa jälkeen kirjojeni ääressä?»

»Suostuneeko tätinne?» kysyi Anandamoji.

»Minä lähetän hänelle kirjeen», vastasi Sutšarita.

»Ei, älä huoli sinä kirjoittaa, minä teen sen», ehdotti Anandamoji.

Anandamoji käsitti, että jos Sutšarita itse ilmaisisi halunsa jäädä pitemmäksi ajaksi, niin Harimohini voisi loukkaantua, mutta jos hän, Anandamoji, kirjoittaisi, niin koko kiukku suuntautuisi häneen eikä Sutšaritaan.

Anandamoji ilmoitti kirjeessään, että hänen täytyi jäädä taloon vielä muutamiksi päiviksi saadakseen talouden kuntoon ja että olisi hänelle suureksi avuksi, jos Sutšarita voisi hänkin jäädä.

Kun Harimohini sai tuon kirjeen, niin hänen mieleensä nousi sekä kiukku että epäluulokin. Hän ajatteli, että nyt, kun hän oli estänyt Goran käymästä talossa, Goran äiti punoi taitavaa verkkoa Sutšaritan varalle, ja hänestä oli aivan selvää, että kysymyksessä oli pojan ja hänen äitinsä välinen salaliitto. Nyt Harimohini muisti Anandamojin olleen alun alkaen epämiellyttävän, koska hänen pyrkimyksensä olivat olleet aivan ilmeiset.

Harimohini uskoi varmaan vapautuvansa suuresta rasituksesta, kunhan saisi Sutšaritan naitetuksi kuuluisaan Roin perheeseen. Mutta kuinka kauan voikaan antaa Kailašin kaltaisen miehen tai kenen muun tahansa näin odotella? Miesparka tummensi talon seiniä tupakoimalla lakkaamatta yöt päivät.

Saatuaan kirjeen Harimohini otti kantotuolin ja lähti Binoin taloon. Sinne saavuttuaan hän tapasi Sutšaritan, Lolitan ja Anandamojin pohjakerroksen huoneessa keittopuuhissa. Yläkerrassa kuului Satiš lausuelevan englanninkielen sanoja, niiden kirjoitusmuotoja ja bengalilaisia vastineita koko naapuristoa säpsähdyttävin kimein äänin. Hänen kotona ollessaan ääni ei kaikunut niin läpitunkevana, mutta täällä hän piti erikoista huolta äänen tarpeettomasta kaikuvaisuudesta siten osoittaakseen, ettei opintoja suinkaan laiminlyöty.

Anandamoji lausui Harimohinin tervetulleeksi erittäin lämpimästi, mutta Harimohini ei sellaisesta kohteliaisuudesta ollenkaan välittänyt, vaan aloitti enemmittä esipuheitta: »Minä olen tullut noutamaan Radharania.»

»Hyvä, mutta istuutukaa sentään hetkiseksi!» kehoitti Anandamoji.

»En, kiitos», vastasi Harimohini, »minun hartaudenharjoitukseni ovat aivan keskeneräiset, en ole ehtinyt päättää aamurukouksianikaan — minun täytyy palata heti kotiin.»

Sutšarita oli parhaillaan leikkelemässä kurpitsaa eikä virkkanut sanaakaan, kunnes Harimohmi kääntyi suoraan hänen puoleensa sanoen: »Etkö kuule, mitä sanon? On jo kohta myöhä.»

Lolita ja Anandamoji olivat vaiti, Sutšarita jätti työnsä, nousi ja sanoi: »Tule täti!» Sitten hän veti tädin mukanaan erääseen toiseen huoneeseen ja sanoi päättävästi: »Koska olet tullut minua hakemaan, en tahdo käännyttää sinua takaisin kaikkien nähden — lähden kotiin kerallasi, mutta palaan tänne iltapäivällä.»

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini närkästyneenä. »Minkätähden et sano, että tahdot jäädä tänne olemaan?»

»En voi jäädä tänne olemaan!» vastasi Sutšarita. »Siitä syystä en tahdokaan täältä lähteä niin kauan kuin minulla on tilaisuutta olla hänen seurassaan.»

Tuo huomautus sai Harimohinin raivostumaan, mutta kun hetki ei tuntunut hänestä otolliselta, hän ei virkkanut mitään vastaukseksi.

»Kas niin, äiti, minä lähden kotiin pariksi tunniksi. Tulen takaisin aivan pian», virkkoi Sutšarita hymyillen Anandamojille.

»Hyvä niin, kultaseni», vastasi Anandamoji mitään kysymättä.

»Minä palaan iltapäivällä», kuiskasi Sutšarita Lolitalle.

»Entä Satiš?» kysyi Sutšarita, kun he olivat ehtineet kantotuolien luo.

»Ei, jääköön Satiš tänne», virkkoi Harimohini ajatellen, että Satiš vain häiritsisi kotona ja oli mieluummin pidettävä loitolla

Kun he molemmat olivat ehtineet kantotuoliin, Harimohini yritti aloittaa keskustelua. Hän virkkoi: »Nyt siis Lolita on naimisissa! Se on hyvä juttu. Pareš Babun ei enää tarvitse olla huolissaan yhdestä tyttärestään.» Tuon johdannon jälkeen hän alkoi laajasti esittää sitä suunnatonta rasitusta, joka naimattomasta tyttärestä on kodissa, ja osoitti, millaisen sietämättömän pelon vallassa hänen vartijoittensa täytyi alinomaa olla.

»Mitäpä sinulle sanonkaan? Minunkaan huoleni ei johdu mistään muusta. Silloinkin, kun toistelen Jumalan nimeä, tuo ajatus palaa lakkaamatta mieleeni. Tunnustan sinulle peittelemättä, etten enää voi kiinnittää mieltäni jumalan palvelemiseen niinkuin ennen. Minä sanon: Ah, Jumalani, sinä olet minulta ottanut kaiken muun, minkätähden nyt punot tätä uutta paulaa minun varalleni?»

Niinmuodoin kävi ilmi, ettei asia aiheuttanut Harimohinille ainoastaan maallista huolta, vaan oli vielä esteenä hänen pelastuksensa tiellä. Ja sittenkin Sutšarita oli vaiti, vaikka kuuli puhuttavan sellaisesta vaikeudesta! Harimohini ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä Sutšarita mahtoi ajatella, mutta noudattaen sitä periaatetta, että vaikeneva suostuu, hän tulkitsi hänen asenteensa omalle näkökannalleen suopeaksi ja otaksui uhrinsa hieman taipuisammaksi.

Sitten Harimohini vihjaili siihen, kuinka helposti hän oli suorittanut vaikean tehtävän: avannut hinduyhteiskunnan ovet Sutšaritan laiselle tytölle, vieläpä niin taitavasti, että Sutšarita voi kaikkein ylhäisimpienkin bramaanien luona istua rinnan toisten vieraiden kanssa kenenkään uskaltamatta kuiskatakaan minkäänlaista vastalausetta.

Keskustelun ehdittyä niin pitkälle kantotuoli oli saapunut perille. Noustessaan toiseen kerrokseen Sutšarita huomasi ulko-ovea vastassa olevassa pienessä huoneessa palvelijan hierovan öljyä jonkun kylpyynsä valmistautuvan tuntemattoman miehen jäseniin. Vieras ei ilmaissut vähintäkään ujoutta Sutšaritan nähdessään, katselihan vain häntä kiihkeän uteliaasti.

Harimohini selitti, että hänen lankomiehensä oli tullut vierailemaan, ja edellisten puheiden nojalla Sutšarita hyvin ymmärsi, mistä nuorasta tässä nykäistiin. Harimohini yritti selittää, että vieraan talossa ollessa olisi ylen epäkohteliasta poistua jälleen iltapuolella, mutta Sutšarita pudisti kiivaasti päätänsä ja sanoi: »Ei, täti, minun täytyy lähteä.»

»Hyvä», virkkoi Harimohini, »jää tänne täksi päiväksi ja lähde huomenna».

»Kylvettyäni menen isän kanssa aterioimaan ja sitten Lolitan luo», sanoi Sutšarita vääjäämättä.

»Mutta Kailaš on tullut sinua katsomaan», tunnusti vihdoin Harimohini.

»Mitä hyötyä hänellä on minun näkemisestä?» kysyi Sutšarita punastuen.

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini. »Eihän meidän päivinämme käy sellaista asiaa järjestäminen toisiansa näkemättä! Minun nuoruuteni aikana oli toisin laita. Enosi ei nähnyt minua ennenkuin vihillä oltaessa.» Asiaan siten ylimalkaisesti viitattuaan Harimohini alkoi seikkaperäisesti kertoa oman avioliittonsa valmisteluista. Hän kertoi, kuinka asian alulleen tultua saapui kaksi Roi-perheen vanhaa ja uskottua palvelijaa sekä pari heidän apulaistansa, suuret turbaanit päässä ja sauvat käsissä, hänen isänsä taloon morsianta näkemään. Hän kuvaili, kuinka kiihtyneessä mielentilassa silloin olivat hänen omat vaalijansa ja millaisiin valmistuksiin ryhdyttiin Roi-suvun edustajien asianmukaiseksi vastaanottamiseksi ja kestitsemiseksi. Harimohini lopetti esityksensä syvään huoaten ja sanoen: »Nykyaikana on kaikki toisin.»

»Sinulla ei ole siitä suurta vaivaa», vakuutti Harimohini, »kunhan olet hänen seurassaan viisi minuuttia, siinä kaikki.»

»En!» virkkoi Sutšarita painokkaasti.

Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään. Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua näekään.»

Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta, kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä suuressa kunniassa!»

Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus kerrassaan suututti.

Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä, joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin edespäin.

»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»

»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan hämmästyksen vuoksi.»

Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan pitkään menestykselliseksi.

Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne, joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois — kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen takaisin.»

»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»

»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan naimisiin.»

Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»

»Kuolemaani saakka!» sanoi Sutšarita.

NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Se seikka, ettei Sutšarita ollut kotona Goran hartaasti halutessa tavata hänet, sai aikaan muutoksen viimeksimainitun mielessä. Hänestä tuntui, että Sutšarita oli päässyt vaikuttamaan häneen erittäin voimakkaasti, koska hän, Gora, oli seurustellut heidän kaikkien kanssa liian tutunomaisesti ja oli huomaamattansa joutunut pauloihin. Hän oli ylpeydessään astunut määrättyjen rajojen yli ja oli loukannut maansa perinnäisiä tapoja jättämällä huomioonottamatta nimenomaiset kiellot. Elleivät ihmiset pysyneet kukin määrätyissä rajoissaan, he eivät ainoastaan vahingoittaneet itseänsä, tietäen tai tietämättään, vaan menettivät sitäpaitsi ehdottoman kykynsä tehdä hyvää toisille. Ihmisten kanssa seurusteltaessa ja heihin liityttäessä monet tunnot käyvät niin voimakkaiksi, että pimittävät uskomme ja viisautemme voiman.

Gora ei ollut keksinyt tuota totuutta ainoastaan brahmotyttöihin tutustumalla, sillä hän oli alkanut tavallistenkin ihmisten seurassa tuntea joutuneensa jonkinlaisen pyörteen valtoihin. Joka askelella näet oli herännyt hänen mielessään sääli, joka oli saanut hänet alinomaa ajattelemaan, että se ja se asia oli paha, se ja se oli vääryyttä ja poistettavaa. Mutta eikö tuo myötätunto ollut pikemmin vain heikontanut hänen kykyänsä arvostella, mikä on hyvää, mikä pahaa? Mitä enemmän taivumme suhtautumaan olioihin säälien, sitä täydellisemmin menetämme kykymme nähdä totuutta kokonaisena ja muuttumattomana — meidän myötätuntomme himmentää sen, minkä tulisi kirkastua, niinkuin savu himmentää tulen.

»Senvuoksi», sanoi Gora itsekseen, »on meidän maassamme aina ollut sääntönä, että niiden, jotka kantavat kaikkien toisten menestyksen taakkaa, tulee pysytellä loitolla. Se ajatus, että kuningas voi suojella alamaisiaan läheisesti seurustelemalla heidän kanssaan, on kaikkea pohjaa vailla. Sellainen viisaus, jota _radža_ tarvitsee suhteessaan alamaisiinsa, tulee sokaistuksi, jos hän liittyy heihin läheisesti. Siitä syystä alamaiset vapaaehtoisesti luovat hallitsijansa ympärille koskemattomuuden ja kaukaisuuden valohohteen, koska ymmärtävät, että jos kuningas muuttuu heidän kumppanikseen, hänen olemassaolonsa oikeutus häviää.»

Bramaaninkin tulisi pysytellä samoin loitolla, erinneenä. Sellaista bramaania, joka antautuu tekemisiin kenen hyvänsä kanssa ja ryömii kaupanteon loassa, bramaania, joka rahaa ahnehtien kiertää kaulaansa sudran silmukan ja kuolee hirsipuussa, Gora halveksi siinä määrin, että tuskin katsoi hänen omistavan elämää — hän piti sellaista henkilöä sudra-kastiin kuuluvia halvempana, sillä viimeksimainitut olivat ainakin uskolliset omalle kastilleen, kun sitävastoin sellainen henkilö on unohtanut oman bramaaniutensa ja on senvuoksi epäpuhdas. Sellaisten bramaanien vuoksi Intia Goran mielestä nyt koki rappeutumisensa kautta.

Gora oli nyt valmis antautumaan bramaanien elämääluovien pyhien käskyjen oleellistamiseen. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi pysytellä ehdottomasti saastumattomana. »Minä en ole samassa tasossa kuin toiset», ajatteli hän. »Minulle ei ystävyys ole tarpeellinen, minä en kuulu niihin tavallisiin ihmisiin, jotka kaipaavat nautinnokseen naisen kumppanuutta, ja minun tulee välttää liian läheistä kosketusta ihmisten suuren joukkion kanssa. Niinkuin maa silmäilee kohti taivasta odottaen sadetta, niin silmäilevät he kohti bramaania — jos tulen liian lähelle heitä, niin kuka silloin kykenee luomaan heihin elämää?»

Aikaisemmin Gora ei ollut paljoakaan huolinut jumalien palvomisesta, mutta nyt, ollessaan kovin masentunut, hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään; hänen työnsä näytti turhalta ja hänen elämänsä puolittain kyyneliin hukkuneelta, ja niin hän alkoi koetella, mitä palvonta saattoi vaikuttaa. Hän istui liikahtamatta jumalankuvan edessä ja koki keskittää mieltänsä kokonaan siihen, mutta ei voinut saada itsessään heräämään vähintäkään todellisen hartauden merkkiä. Hän voi selittää jumalansa järjen avulla, mutta ei kyennyt käsittämään aatekuvaa, ellei saanut käyttää jotakin vertauksenomaista kuvalausetta. Mutta kuvalauseet eivät täytä ihmisen sydäntä hartaudella, ja palvontaa on mahdoton suorittaa metafyysillisten esitysten varassa. Gora tosiaankin tiesi, että hänen mielensä oli täynnä iloa ja hartauden liikutusta pikemmin silloin, kun hän oli kiistelemässä jonkun toisen kanssa, eikä silloin, kun hän koki harjoittaa hartautta temppelissä. Gora ei kumminkaan luopunut yrityksestään, vaan suoritti joka päivä määrätyt hartausharjoitukset ja pyhien kirjojen mukaiset rituaaliset menot. Hän selitti itselleen, että jos ihminen ei kyennyt yhtymään kaikkeuteen tuntonsa nojalla, hän ainakin voi liittyä siihen tottumusten ja sääntöjen varassa. Saapuessaan johonkin kylään hän meni kylän temppeliin, istui siellä syventyneenä hartaisiin mietiskelyihin ja sanoi itselleen olevansa oikeassa paikassaan — toisella puolella oli jumala, toisella puolella palvoja, ja heidän välillään eräänlaisena siltana bramaani, joka liitti heidät toisiinsa. Vähitellen Goralle alkoi selvitä, ettei hartaudentunne ollut bramaanille välttämätön. Hartaus oli tavallisten ihmisten ominaisuus, ja se silta, joka yhdisti palvojaa ja hänen uskonsa esinettä, oli tiedon silta, joka molempia toisiinsa liittäessään samalla veti rajan heidän välilleen. Ellei palvojan ja hänen jumaluutensa välillä ollut ehdottoman viisauden juopaa, joutui kaikki hämmennyksiin. Niinmuodoin ei ollutkaan bramaanien asia nauttia hartauden aiheuttamaa hämmennystä — heidän asianaan oli istua erillään viisauden huipuilla ja ankarin harjoituksin säilyttää uskon mysteeri puhtaana ja vioittumatonna suurten joukkojen nautittavaksi. Samoinkuin bramaanilla ei voi olla maailmassa mitään rauhaa, samoin ei heillä myöskään voi olla jumalien palvonnassa minkäänlaista hartauden nauttimisen mahdollisuutta. Siinä on bramaanin kunnia. Maailmassa oli bramaanien asiana pidättyminen ja sääntöjen noudattaminen ja uskonnollisessa toiminnassa tieto. Koska sydän oli saanut voiton, Gora oli määrännyt kapinoivan sydämensä karkoitettavaksi. Mutta kuka olikaan toteuttava tuon tuomion? Mistä löytyi sotilas tuota velvollisuutta suorittamaan?

VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.

Goran katumusmenojen valmistelut olivat täydessä käynnissä eräässä puutarhassa Gangesin rannalla. Abinaš pahoitteli, että valittu paikka oli kaukana Kalkuttan keskuksesta, joten asia ei tulisi herättämään suurta huomiota. Hän tiesi, ettei Gora itse todella kaivannut katumusta — sitä kaipasi hänen maansa, jonka kansan tuli siitä saada moraalista vaikutusta. Senvuoksi olisi Abinašin mielestä pitänyt järjestää tämä toimitus keskelle ihmisvilinää.

Mutta Gora ei siihen suostunut, koska Kalkuttan-lainen suuri kaupunki oli sopimaton suuren uhritulen sytyttämiseen ja pyhien kirjojen lukemiseen, niinkuin Gora oli asian suunnitellut. Metsän erakkomaja oli siihen sopivampi, Gangesin yksinäisellä rannalla, veda-laulujen säestämänä ja uhritulen valaisemana, Gora tahtoi rukoillen huutaa puoleensa muinaista Intiaa, koko maailman opettajaa, ja tahtoi kylpien ja itseänsä puhdistaen sen opastamana astua uuteen elämään. Gora ei kaivannut minkäänlaista »moraalista vaikutusta».