Part 17

Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena. Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan, mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut — kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa. Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa. Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja nöyryyttää hänet maan tomuun.

Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.

Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden, rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.

Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora, joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»

Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista käytöstapaakin.

Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille. Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi, niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.

Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.

Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli sänkipeltoa muistuttava.

Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi! Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän hieman vettä.

»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin hyvissä voimissa.»

»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi: »Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»

Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni päälle täällä teidän kodissanne.»

Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on luullakseni se talo?»

»Niin on», vastasi Harimohini.

»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.

»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.

Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni, talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai mitä arvelette?»

»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»

Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on tytön laita?»

»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.

»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy niinmuodoin lähteä jo huomenna.»

»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»

Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole oikein, käly-kulta!»

»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.

»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin kertyä», selitti Kailaš.

»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.

»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota! Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy peseminen.»

Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella, millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.

»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini. »Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»

»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»

»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»

Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut Harimohinin erikoisessa suosiossa.

Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.

Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella, joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt, Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.

Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»

»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain tullut sinua tapaamaan.»

Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai, Gora-veikko?»

»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole tiistai.»

»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».

Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»

»Minä en voi tulla, Binoi», vastasi Gora.

Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»

»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi, eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla, tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»

Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.

»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi lähteäkseen.

»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»

Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai hänen sydämensä sulamaan.

Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä, oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky, niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein. Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi tuntemaan elämän totuuden.

»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa, on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa havaitsemaan.»

Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.

Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.

Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä, kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.

Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen, kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta, jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan loi vielä elämään uutta mehua.

Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.

Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»

Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja täydelliseksi.

Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin rajat ja liikkuen jossakin etäällä.