Part 10

Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista, mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen; kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa, hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.

Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.» Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»

»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.

»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».

»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.

»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»

»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö hän ole täällä?»

Voimatta väistää suoraa kysymystä Sutšarita vastasi punastuen: »On.»

»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa, voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.» Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui, kasvoissa ylevä ilme.

»Te näytätte sangen sairaalta», huomautti Haran Babu.

»Niin», myönsi Gora, »minä jouduin tässä taanoin sellaisen käsittelyn alaiseksi, joka ei lisännyt hyvinvointiani.»

»Niinpä kyllä», virkkoi Haran Babu ääntään pehmentäen. »Olette varmaan kovin kärsinyt.»

»En paljoa enempää kuin oli toivottu», vastasi Gora ivallisesti.

»Minä tahtoisin keskustella kanssanne eräästä Binoi Babua koskevasta asiasta», sanoi Haran Babu vaihtaen puheenaihetta. »Otaksun teidän tietävän, että hän valmistautuu liittymään Brahma Samadžiin sunnuntaina?»

»Siitä en ole mitään kuullut», vastasi Gora.

»Hyväksyttekö hänen menettelynsä?» kysyi Haran Babu.

»Binoi ei kysy minun hyväksymistäni», vastasi Gora.

»Luuletteko», jatkoi Haran Babu, »Binoi Babun uskon olevan niin lujan, että hän voi ajatella kohta liittyä seurakuntaamme?»

»Jos hän ilmaisee haluavansa siihen liittyä», vastasi Gora, »niin sellainen kysymys on ihan joutava».

»Taipuessamme voimakkaasti johonkin suuntaan», huomautti Haran Babu, »emme suo itsellemme riittävää aikaa ajatella, mitä uskomme, mitä emme. Tunnettehan ihmisluonnon.»

»Minä en huoli antautua joutaviin ihmisluontoa koskeviin juttuihin», kivahti Gora.

»Vaikka minun mielipiteeni ja yhteisöni ovatkin toisenlaiset kuin teidän», virkkoi Haran Babu, »minä sittenkin kunnioitan teitä erinomaisesti ja tiedän varsin hyvin, ettette minkään kiusauksen uhalla horju vakaumuksissanne, olivatpa ne oikeat vai väärät. Mutta —»

»Binoi kärsisi tietenkin kamalan häviön, jos menettäisi sen pienen kunnioituksen määrän, joka teidän on onnistunut säilyttää minua varten! Oikean ja väärän erottaminen on tässä maailmassa välttämätöntä, mutta jos tahdotte määritellä olioiden arvoa sen mukaan, kunnioitatteko niitä vai ette, niin voitte tietenkin niin tehdä, kunhan ette edellytä kaikkien toisten hyväksyvän tuomiotanne.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Haran Babu. »Vaikka tuo kysymys jää ratkaisematta, ei synny mitään suurta haittaa. Mutta tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin. Ettekö te aio mitenkään vastustaa Binoin suunnittelemaa liittymistä Pareš Babun perheeseen avioliiton nojalla?»

»Kuulkaa, Haran Babu!» huudahti Gora sävähtäen tulipunaiseksi. »Kuinka voisinkaan keskustella näistä Binoita koskevista seikoista teidän kanssanne? Teidän, joka aina puhutte ihmisluonnosta, pitäisi ainakin ymmärtää, että Binoi on minun ystäväni eikä teidän ystävänne.»

»Minä otin asian puheeksi, koska se koskee Brahma Samadžia», aloitti Haran Babu, »muuten —»

»Mutta minä en ole mikään Brahma Samadžille», huudahti Gora kärsimättömästi. »Mitä siis voikaan minulle merkitä teidän pelkonne?»

Samassa astui huoneeseen Sutšarita. Haran Babu kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: »Sutšarita, minä haluan keskustella kanssanne eräästä tärkeästä asiasta.»

Tuo huomautus ei suinkaan ollut tarpeellinen, mutta Haran Babu puhui tahallaan siten osoittaakseen Goralle, kuinka tuttavallisissa suhteissa hän ja Sutšarita olivat. Sutšarita ei kumminkaan hänelle vastannut, ja Gora istui liikahtamatta paikallaan näyttämättä ollenkaan haluavan suoda Haran Babulle tilaisuutta keskeytymättömiin esityksiin.

»Sutšarita», virkkoi Haran Babu jälleen, »tulkaa toiseen huoneeseen, minulla on jotakin teille sanottavaa».

Sutšarita ei välittänyt mitään kehoituksesta, vaan katsahti Goraan ja kysyi: »Kuinka voi äitinne?»

»Äitini voi tietääkseni aina hyvin», nauroi Gora.

»Niin», myönsi Sutšarita, »minäkin olen huomannut, kuinka helppoa hänen on voida hyvin».

Samassa muistui Goran mieleen, että Sutšarita oli käynyt tapaamassa hänen äitiänsä hänen vankilassa ollessaan.

Haran Babu oli ottanut pöydältä kirjan, katsonut nimilehdestä, kuka oli tekijä, ja tutki sitten muutamaa kohtaa.

Sutšarita hämmentyi ja punastui, ja Gora, joka tiesi, että Haranin käteen oli osunut eräs hänen teoksensa, nauroi hiljaa mielessään.

»Kuulkaahan, Gourmohan Babu», virkkoi Haran Babu, »tämä lienee teidän nuoruudenaikanne tuotteita?»

»Minä olen nuori vieläkin!» nauroi Gora. »Eräät eläinlajit vanhentuvat nopeasti, toisten nuoruus kestää kauan.»

Sutšarita nousi ja virkkoi: »Aterianne on varmaan jo valmis, Gourmohan Babu! Ettekö tule toiseen huoneeseen? Täti ei halua tulla näkyviin Haran Babun täällä ollessa, joten hän voinee teitä odottaa.»

Viimeisen huomautuksen Sutšarita tarkoitti erikoisesti Haran Babuun osuvaksi. Hän oli joutunut tänä päivänä sietämään niin paljon, ettei lopulta voinut olla iskemättä vastaan.

Gora nousi, ja kukistamaton Haran Babu huomautti: »Niinpä odotan teitä täällä.»

»Miksi huolisitte suotta odottaa?» kysyi Sutšarita. »On jo myöhä.»

Mutta Haran Babu ei ottanut hievahtaakseen, ja Sutšarita ja Gora poistuivat huoneesta.

Nähdessään Goran tässä talossa ja huomatessaan, kuinka hän suhtautui Sutšaritaan, Haran Babu kääntyi sotaiseksi. Oliko mahdollista, että Sutšarita luiskahtaisi niin helposti Brahma Samadžin kynsistä? Eikö ollut ketään, joka voi hänet pelastaa? Jollakin tavalla täytyi asia olla autettavissa!

Haran otti liuskan paperia ja sepitti kirjeen Sutšaritalle. Hänen mieltänsä vallitsivat alinomaa päähänpiintymät, joiden joukkoon kuului sekin, että hän, totuuden nimessä jotakin toista henkilöä soimatessaan, aina uskoi tuimain sanojensa kantavan jotakin hedelmää. Hän ei voinut ajatella, etteivät sanat ole kaikki kaikessa, vaan että on olemassa totuus, joka tunnetaan ihmisen sydämen nimellä.

Kun Gora kauan aikaa Harimohinin kanssa juteltuaan lähti Sutšaritan huoneeseen hakemaan keppiänsä, oli jo ilta. Sutšaritan pöydällä paloi lamppu. Haran Babu oli lähtenyt, mutta pöydällä, jokaisen välttämättä havaittavissa, oli Sutšaritalle osoitettu kirje.

Goran sydäntä kouristi, kun hän huomasi tuon kirjeen, sillä hän tiesi varsin hyvin, kuka sen oli kirjoittanut. Hän tiesi, että Haran Babu erikoisesti vaatieli Sutšaritaa itsellensä, mutta ei ollut kuullut siitä, että nuo vaatielmat olivat kohdanneet vastustusta. Kun Satiš oli tullut ilmoittamaan Sutšaritalle Haran Babun saapumisesta ja Sutšarita oli hämmentyneen näköisenä rientänyt alakertaan pian senjälkeen palaten hänen kerällään, Gorasta oli tuntunut siltä, kuin olisi soinut jokin särähtävä sävel. Ja kun Sutšarita sitten oli vienyt hänet huoneesta virvokkeita nauttimaan jättäen Haran Babun yksin, Gora oli tuon tosin karulta näyttävän menettelyn havaitessaan päätellyt, että sellainen epäkohteliaisuuskin vain ilmaisi heidän molempien kesken vallitsevaa läheistä suhdetta. Nähdessään nyt pöydällä kirjeen Gora tunsi saavansa ankaran iskun. Kirje on omituisen salaperäinen esine; se voi erikoisesti kiduttaa ihmistä, koska ulkopinnalle on kirjoitettu pelkkä nimi ja kaikki tärkeät asiat piilevät sisäpuolella.

»Minä tulen jälleen huomenna», ilmoitti Gora katsahtaen Sutšaritaan päin.

»Hyvä», vastasi Sutšarita, katse toisaalle luotuna.

Ollessaan poistumassa Gora yht'äkkiä pysähtyi ja huudahti: »Teidän paikkanne on Intian aurinkokunnassa — te kuulutte minun omaan maahani — mahdotonta on, että teidät tempaa tyhjään autiuteen jonkin vaeltavan pyrstötähden kertoma tarina! Minä voin teidät jättää vasta sitten, kun olette varmasti kiintynyt oikeaan paikkaanne! Ihmiset ovat teille uskotelleet, että siinä kohdassa uskontonne teidät jättää, mutta minun täytyy sanoa teille aivan avoimesti, ettei teidän totuutenne ja uskontonne merkitse ainoastaan joidenkuiden henkilöiden mielipiteitä tai lausumia; se liittyy lukemattomin säikein kaikkiin ympärillänne oleviin, te ette voi mielivaltaisesti kaivaa sitä juuriltaan ja istuttaa ruukkuun, jos tahdotte säilyttää sen puhtaana ja elinvoimaisena; jos tahdotte tehdä sen mahdollisimman hyödylliseksi, niin teidän tulee asettua sille paikalle, jonka maanne kansa on teille määrännyt jo aikoja ennen syntymäänne. Teidän ei ole lupa milloinkaan sanoa: 'Minä en ole mikään heille, ja he eivät ole mitään minulle.' Jos niin sanotte, niin uskontonne totuus ja koko voimanne häipyy pois kuin varjo. Voin teille vakuuttaa, että jos mielipiteenne siirtävät teidät pois siitä paikasta, johon Jumala on teidät asettanut, olipa se mikä tahansa, niin mielipiteenne eivät ole milloinkaan voitokkaita. Minä tulen jälleen huomenna.»

Kun hän tuon sanottuaan oli poistunut huoneesta, tuntui ilmakin pitkät ajat väräjöivän, ja Sutšarita istui paikallaan liikahtamatta kuin kuvapatsas.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut. Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»

»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»

»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen, mutta en uskonnon kannalta.»

»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta, kunniasta tai rodusta.»

»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan taistelemme sen puolesta, koska se on _meidän_ uskontomme. Minä olen menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»

»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»

»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»

»Mitä ihmettä!» huudahti Anandamoji. »Onko tarpeen sellaista kysyä?»

»Äiti», virkkoi Binoi äkkiä,» minä liityn huomenna Brahma Samadžiin!»

»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei varmaankaan ole tarpeen!»

»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä, äiti!» virkkoi Binoi.

»Etkö voi pysyä yhteisössämme uskoen mitä uskot?» kysyi Anandamoji.

»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni vilpillisyyteen vikapääksi».

»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?» kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat, mutta etkö voi vainoa kestää?»

»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti, joten —»

»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa, niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.

»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi väkivaltaisesti väittäen se olevani?»

»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi», sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä, minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka katson ainoaksi oikeaksi.»

Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»

»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»

»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»

»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta», kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»

»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti Anandamoji keventynein mielin.

»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt, kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»

»Oletko puhunut siitä Goralle?» kysyi Anandamoji.

»En ole nähnyt Goraa päätöksen teon jälkeen», vastasi Binoi.

»Mitä, eikö Gora ole kotona?» kysyi Anandamoji.

»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt Sutšaritan luo.»

»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji ihmeissään.

»Hän on siellä tänäänkin», huomautti Binoi.

Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi, joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti huoneesta.

Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.

Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»

»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»

»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji hämmästyneenä.

»Ei minun tietääkseni!» vastasi Lolita.

Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.

»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»

»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»

Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi: »Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»

»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä. Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»

»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»

»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset, jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta, hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin. Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»

»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän ymmärtää kaikki aivan oikein».

»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut, että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet. Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita. Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää Lolitalle ja poistui.

Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana. Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian, että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»

»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia, niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»

He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pareš Babu istui iltahartautensa jälkeen parvekkeella huoneensa edustalla. Hän istui siinä ihan hiljaa auringon mennessä mailleen, kun Binoi saapui Lolitan keralla hänen luoksensa ja kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa.

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki heidän siten tulevan yhdessä, ja kun ei läheisyydessä ollut istuimia, hän sanoi: »Tulkaa minun huoneeseeni.»

»Ei», virkkoi Binoi, »älkää nousko». Samassa hän istuutui permannolle, ja Lolita istuutui hänkin vähän matkan päähän, lähelle Pareš Babun jalkoja.

»Me tulemme pyytämään itsellemme teidän siunaustanne», selitti Binoi. »Se on oleva meidän elämämme todellinen pyhitys.»

Pareš Babun silmäillessä häntä kysyvin ja hämmästynein ilmein Binoi jatkoi: »Minä en tahdo vannoa mitään valoja yhteisölle, joka sitoo minua sanan tai säännön nojalla. Teidän siunauksenne on ainoa vihkimys, joka voi liittää toisiinsa meidän elämämme todellisen nöyryyden sitein. Me laskemme sydämemme kunnioittaen teidän jalkojenne eteen, ja Jumala on lahjoittava meille sen, mikä on meille parasta, teidän kätenne välityksellä.»

»Te siis ette käänny brahmoksi, Binoi?» kysyi Pareš Babu oltuaan hetken vaiti.

»En», vastasi Binoi.

»Tahdotte jäädä hindulaisen yhteiskunnan yhteyteen?» kysyi Pareš Babu.

»Niin tahdon», vastasi Binoi.

Pareš Babu katsahti Lolitaan, joka arvasi, mitä hänen mielessään liikkui ja sanoi: »Isä, minun uskontoni on omani ja pysyy aina omanani. Se voi aiheuttaa minulle ikävyyttä, vieläpä johtaa minut vaikeuksiinkin, mutta minä en voi uskoa olevan uskontoni mukaista, että minun tulee olla erotettuna niistä, jotka kannattavat toisenlaisia uskomuksia, tapoja ja tottumuksia.»