Part 11

Huomatessaan isänsä olevan vaiti hän jatkoi: »Minä ajattelin ennen, että Brahma Samadž oli ainoa asia koko maailmassa — että kaikki sen ulkopuolella oleva oli pelkkää varjoa ja että jokainen siitä luopuminen oli luopumista kaikesta, mikä on totta. Mutta nyt tuo käsitykseni on kerrassaan kumoutunut.»

Pareš Babu hymyili alakuloisesti, ja Lolita jatkoi: »Minä en kykene teille sanoin kuvailemaan, millainen valtava muutos minussa on tapahtunut. Olen kohdannut Brahma Samadžin keskuudessa paljon sellaisia henkilöitä, joihin minua ei ole liittänyt mikään yhteydentunne, vaikka uskonnolliset vakaumuksemme ovat olleet samat, ja niinmuodoin en voi käsittää, minkätähden kaikki ne, jotka ovat kerallani etsineet suojaa Brahman nimellä mainitusta yhteisöstä, olisivat erikoisesti minun heimolaisiani ja minkätähden minun olisi pidettävä kaikkia muita ihmisiä maailmassa loitolla itsestäni!»

Pareš Babu taputti kapinallista tytärtään leppoisasti olkapäähän ja virkkoi: »Onko mahdollista oikein arvostella mitään asiaa, kun jokin henkilökohtainen seikka kiihdyttää mieltä? Ihmiskunnassa vallitsee menneiden ja tulevien sukupolvien välinen tasainen jatkuvaisuus, jonka asianmukaista säilyttämistä varten yhteiskunta on tarpeellinen, ja tämä tarpeellisuus ei ole mikään keinotekoinen. Etkö ole ajatellut sitä, että yhteiskuntasi kannettavana on kaikkien tulevien sukupolviamme kaukaisen tulevaisuuden taakka?»

»Onhan olemassa hindulainen yhteiskunta», virkkoi Binoi.

»Entäpä jos hindulainen yhteiskunta ei tahdokaan ottaa kannettavakseen teitä koskevaa vastuuta, entäpä jos se siitä kieltäytyy?»

»Meidän tulee ottaa tehtäväksemme saada se vastuun omaksumaan», vastasi Binoi muistaen Anandamojin sanat. »Hindulainen yhteiskunta on aina suonut suojaa uusille lahkokunnille; se voi olla kaikkien uskonnollisten yhteisöjen kokoojana.»

»Se, mikä sanallisessa esityksessä joltakin näyttää», huomautti Pareš Babu, »muuttuu aivan toiseksi, kun on kysymyksessä toiminta. Luopuisiko muuten kukaan koskaan vanhasta yhteisöstään? Jos kerran alatte kunnioittaa yhteisöä, joka tahtoo kiinnittää ihmisen uskonnolliset tunnot johonkin määrättyyn paikkaan ulkonaisen tottumuksen kahlein, niin suostutte ikänne kaiken esiintymään pelkkinä puunukkina.»

»Jos hindulainen yhteiskunta jää niin ahtaisiin oloihin», vastasi Binoi, »niin meidän tulee vastuullamme ryhtyä sitä pelastamaan siitä tilasta. Eihän johdu kenenkään mieleen hajoittaa raunioiksi kaunista rakennusta, jotta siihen saataisiin enemmän ilmaa ja valoa, kun ikkunoiden ja ovien avartaminen tuottaa toivotun tuloksen!»

»Isä», puuttui puheeseen Lolita, »minä en ollenkaan ymmärrä kaikkia noita väitteitä. Minä puolestani en ole milloinkaan päättänyt ottaa vastuulleni jonkin yhteisön kohottamista. Mutta minua on ahdistettu joka taholta niin väärämielisesti, että olen tuskin voinut hengittää, ja enpä käsitä, minkätähden minun tulisi siihen suostua ollenkaan vastustelematta. En selvään tajua, mitä minun tulee tehdä, mitä tekemättä jättää, mutta en tosiaankaan voi sitä sietää, isä.»

»Eikö olisi syytä vielä hieman odottaa?» kysyi Pareš Babu lempeästi. »Mielesi on nyt kuohuksissa.»

»Minä en suinkaan vastusta odottamista», vastasi Lolita, »mutta sen tiedän varmaan, että valhe ja vääryys vain yhä lisääntyvät, ja senvuoksi pelkään kovin, että voin epätoivoissani äkkiä tehdä jotakin, mikä saattaisi sekin aiheuttaa sinulle tuskaa. Älä luule, isä, etten ole tätä asiaa ajatellut. Sitä paljon harkittuani olen hyvin huomannut, että saamani opetukset ja vaikutelmat voivat aiheuttaa minulle paljonkin kärsimystä ja häpeää Brahma Samadžin ulkopuolella, mutta sittenkään en yhtään epäröi, vaan tunnen pikemmin jonkinlaista rohkeutta ja riemua. Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, isä, on se, että jokin tekoni voi tuottaa sinulle kärsimystä.» Tuon sanottuaan Lolita laski hiljaa kätensä Pareš Babun jaloille.

»Kuulehan, maammoseni», virkkoi Pareš Babu naurahtaen, »jos luottaisin ainoastaan omaan älyyni, olisin masentunut aina, kun tapahtui jotakin vastoin toivelmiani tai mielipiteitäni. En voi sanoa, että se isku, joka on äkkiä sinua kohdannut, on sinulle vain pahaksi! Minäkin lähdin kerran kapinoiden kodistani, hetkeäkään ajattelematta, oliko se soveliasta vai eikö. Näiden alinomaisten yhteiskuntaa meidän päivinämme järkyttelevien iskujen ja vastaiskujen nojalla on helppo arvata, että Hänen voimallinen työnsä on tapahtumassa. Kuinkapa voisinkaan tietää, mitä Hän lopulta tarkoittaa kaikella tällä hajoittavalla ja puhdistavalla toiminnallaan? Mitä on hänelle Brahma Samadž ja mitä hindulainen yhteiskunta. Hän näkee ainoastaan ihmisen.» Pareš Papu vaikeni hetkiseksi vetäytyen oman sydämensä hiljaiseen yksinäisyyteen, sulki silmänsä ja painui mietteisiin.

»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu hetkisen kuluttua, »meidän maamme yhteiskunnallinen järjestelmä liittyy kiinteästi uskonnollisiin vakaumuksiin, ja siitä syystä vaikuttavat uskonnolliset tottumukset jollakin tavoin sosiaalisiin menettelyihin. Onhan selvää, ettette voi mitenkään ottaa yhteisönne piiriin niitä henkilöitä, jotka ovat uskonnollisten periaatteittenne kehän ulkopuolella.»

Lolita ei kyennyt kunnollisesti seuraamaan noita päätelmiä, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt oman yhteisönsä ja toisten sosiaalisten järjestelmien välillä vallitsevia eroavaisuuksia. Hän ajatteli, ettei suurin piirtein katsoen ollut paljoakaan eroa eroa eri yhteisöjen tapojen ja tottumusten välillä. Samoinkuin heidän ja Binoin välisen eron voi jättää huomiotta, samoin olivat Lolitan mielestä eri yhteisöjenkin välillä vallitsevat eroavaisuudet aivan mitättömät. Eipä hän tietänyt sitäkään, että mikään esti häntä menemästä naimisiin hindulaisia pyhiä menoja noudattaen.

»Tarkoitatteko sitä, että meidän juhlamenomme vaativat kumartamaan jumalankuvaa?» kysyi Binoi.

»Tarkoitan», vastasi Pareš Babu Lolitaan katsahtaen. »Voiko Lolita siihen suostua?»

Binoi katsahti hänkin Lolitaan ja huomasi hänen kammoavan sellaista ajatustakin.

Tunteet olivat kuljettaneet Lolitan sellaiseen kohtaan joka oli hänelle ihan outo ja täynnä ansoja. Tuon huomatessaan Binoi tunsi sydämessään suurta sääliä ja ajatteli, että hänen asiansa oli pelastaa hänet ottamalla kestääkseen kaikki iskut. Tuntui yhtä sietämättömältä nähdä sellaisen voittoa tavoittelevan voittamattoman innostuksen joutuvan kuoleman nuolten tavoitettaviin kuin nähdä sellaisen hienon hengen peräytyvän tappiolle joutuneena. Binoin asiana ei ollut ainoastaan hänen voittoon vieminen, vaan myöskin hänen pelastaminen.

Lolita istui hetkisen pää painuksissa, kohotti sitten lempeän katseensa Binoihin ja kysyi: »Uskotteko tosiaankin jumalankuviin kaikesta sydämestänne?»

»En, en usko!» vastasi Binoi hetkeäkään epäröimättä. »Jumalankuva ei ole minulle Jumala, vaan pelkkä sosiaalinen vertauskuva.»

»Tuleeko teidän ulkonaisesti tunnustaa jumalaksi sellaista, mitä sisäisesti pidätte pelkkänä vertauskuvana?» kysyi Lolita.

»Minä en salli jumalankuvaa tuotavan vihkimistilaisuuteen», virkkoi Binoi katsahtaen Pareš Babuun päin.

»Binoi», huudahti Pareš Babu nousten seisomaan, »te ette ole harkinnut koko asiaa selvästi. Tässä ei ole kysymyksessä oma mielipiteenne enempää kuin kenenkään muunkaan. Avioliitto ei ole mikään henkilökohtainen asia, vaan yhteiskunnallinen. Minkätähden jätätte huomiotta sen seikan? Ajatelkaahan asiaa muutamia päiviä, älkää päättäkö sitä äkkipikaisesti.»

Tuon sanottuaan Pareš Babu lähti puutarhaan ja alkoi kävellä siellä edestakaisin.

Lolita oli hänkin lähtemässä huoneesta, mutta kääntyi ja virkkoi Binoille: »Jos kerran toivelmamme ei ole väärä, niin en käsitä, minkätähden meidän tulisi kääntyä häveten takaisin vain sen vuoksi, ettei asia täydellisesti soinnu jonkin yhteisön nimenomaisiin määräyksiin. Tarkoitatteko, että yhteiskunnan keskuudessa on sijaa ainoastaan väärälle menettelylle, mutta ei oikealle?»

Binoi astui hitaasti Lolitan luo ja sanoi: »Minä en pelkää mitään yhteiskuntaa, ja jos me molemmat yhdessä etsimme suojaa totuudesta, niin mistä löydämmekään suuremman yhteisön?»

Samassa syöksyi huoneeseen Bordašundari kuin rajuilma, pysähtyi nuorten eteen ja huusi: »Binoi, minä olen kuullut, ettette aio sittenkään liittyä Samadžiimme! Onko se totta?»

»Minä valitsen uskonnollista vihkimystäni suorittamaan jonkun soveliaan opettajan», vastasi Binoi, »mitään seurakuntaa en siinä tarvitse».

»Mitä siis onkaan tarkoittanut kaikki tämä petos ja vehkeily?» huusi Bordašundari raivoissaan. »Sanokaa minulle, mitä tarkoittaa tämä meno, miksi petätte minua ja koko Samadžiamme lupaamalla liittyä yhteyteemme? Ettekö ole hetkeäkään ajatellut, millaista tuhoa se tuottaa Lolitalle?»

»Kaikki Samadžimme jäsenet eivät suinkaan suostu siihen, että Binoi Babu liittyy seurakuntaamme», keskeytti Lolita. »Ettekö ole lukenut sanomalehtiä? Mitä hyötyä olisikaan sellaisesta menettelystä?»

»Ellei hän liity Samadžiin, kuinka voisikaan avioliitosta tulla tosi?» kysyi Bordašundari.

»Miksi ei?» kysyi Lolita.

»Aiotko mennä naimisiin hindulaista rituaalia noudattaen?» tiedusteli Bordašundari.

»Se käy päinsä», vastasi Binoi. »Minä poistan kaikki esteet, jotka voivat tielle osua.»

Bordašundari seisoi hetkisen sanatonna ja virkkoi sitten: »Menkää, Binoi! Poistukaa tästä talosta milloinkaan palaamatta!»

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.

Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»

Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?

Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.

Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»

»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti. Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui paikallaan pää painuksissa.

Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia. Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt lähetyssaarnaajat.»

Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä. Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä, mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta? Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»

»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa huomioon myöskin palvonnan esine?»

»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette, että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu. Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne. En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»

Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian auttamiseksi.

Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin. Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»

»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.

»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne keskuudessa?»

»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.

»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»

Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.

»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.' Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä. Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»

Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa — minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet, ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee kastekarpaloita.

Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan. Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä, kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.

Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora kääntyi säpsähtäen.

»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»

Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.

»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee kattotasanteella.»

»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu ihmeissään.

»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi. »Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»

Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.

Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»

Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan, kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu. Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.

»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu, ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»

»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»

Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä, joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.

»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen toimitetaan?» kysyi Sutšarita.

»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en missään tapauksessa siihen suostu!»

Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»

»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»

»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita oltuaan hetkisen vaiti.

»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana, joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään. Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»

»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.

»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi, että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat kärsimykset.»

»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu».

»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.

»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.

»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu kuin Jumala voisi häntä auttaa.»