Part 9

Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa, ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»

Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu sillävälin vaaranalaiseksi.»

Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.

Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti: »Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»

»Minne olette menossa?» kysyi Binoi.

»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun katumusmenoja.»

»En», vastasi Binoi, »minä en jouda nyt tulemaan».

»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme! He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»

Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja meni menojaan.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.

Saavuttuaan Bordašundarin kutsumana Haran Babu näytti hetkisen sangen vakavalta ja virkkoi sitten: »Meidän velvollisuutemme on kutsua Lolita ja keskustella tästä asiasta hänen kanssaan.»

Lolitan tultua Haran Babu virkkoi peloittavan juhlallisesti: »Kuulkaa, Lolita, nyt on tullut teidän elämässänne suuren vastuunalaisuuden hetki. Toisaalla on uskontonne, toisaalla kiintymyksenne, ja teidän tulee valita, kumpaa noudatatte!»

Tuon sanottuaan hän vaikeni nähdäkseen, kuinka puhe oli vaikuttanut Lolitaan, sillä hän oli sitä mieltä, että sellaisen oikeamielisyyden puuskan täytyi saada kaikkinainen pelkuruus vapisemaan ja polttaa kaikki vilpillisyys poroksi — tuo hehkuvan henkisen innostuksen näyte soveltui tosiaankin Brahma Samadžin edustajalle.

Mutta Lolita ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi, ja hänen pysyessään yhä äänetönnä Haran Babu jatkoi: »Olette epäilemättä kuullut, että Binoi Babu on ilmaissut haluavansa liittyä Brahma Samadžiin, joko sen aseman vuoksi, johon te olette joutunut, tai jostakin muusta syystä.»

Tuo oli Lolitalle uutinen, ja vaikka hän ei lausunutkaan sen johdosta minkäänlaista mielipidettä, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän istui paikallaan kuin kivinen kuva.

»Pareš Babu», jatkoi Haran, »on tietenkin mielissään Binoin ystävällisestä halukkuudesta, mutta teidän itsenne on päätettävä, onko tämä asia sellainen, että siitä kannattaa iloita, vai eikö. Sentähden kehoitan teitä nyt Brahma Samadžin nimessä syrjäyttämään kaiken epäterveen himonne, tutkistelemaan sydäntänne yksinomaan uskonnon kannalta ja kysymään itseltänne: Onko olemassa mitään todellista syytä, joka kehoittaisi asiasta iloitsemaan?»

Lolitan yhä vaietessa Haran Babu luuli saavansa aikaan melkoistakin vaikutusta ja jatkoi kaksin verroin innokkaammin: »Hän tahtoo liittyä seurakuntaan! Tarvitseeko minun sanoa, kuinka pyhän hetken ihmisen elämässä muodostavat nyt kysymyksessä olevat juhlalliset menot? Tahdotteko sallia sellaisten pyhien menojen joutuvan saastutetuiksi? Onnellisuutta, mukavuutta, persoonallista kiintymystä tavoitellen me olemme suuntaamassa Samadžimme valheen polulle ja lausumme vilpillisyyden tervetulleeksi, ikäänkuin sitä kunnioittaisimme? Sanokaa minulle, Lolita, sallitteko ikänne kaiken liittää nimenne tähän Brahma Samadžin historiassa ylen ikävään tapahtumaan?»

Tuohonkaan kysymykseen Lolita ei virkkanut mitään vastaukseksi, vaan istui yhä liikahtamatta; ainoana muutoksena oli, että hän entistä kiinteämmin piteli tuolinsa käsinojasta. Haran Babu siis jatkoi: »Minä olen useasti havainnut, kuinka vastustamattoman voimakkaasti henkilökohtainen himo heikontaa ihmisen luonnetta, ja tiedänpä myös, että on suhtauduttava suvaitsevasti ihmisten heikkouteen, mutta kun heikkous ei koske ainoastaan jonkun yksityisen ihmisen elämää, vaan samalla satojen toisien ja murskaa murusiksi heidän ainoan suojansa, niin voitteko hetkenkään aikaa pitää tuota anteeksiannettavana? Onko Jumala suonut meille oikeuden antaa anteeksi sellaisen heikkouden?»

»Ei, ei, Panu Babu!» huusi Lolita nousten tuolistaan ja seisoen hänen edessään, »teidän ei tarvitse antaa meille anteeksi! Me olemme tottuneet teidän hyökkäyksiinne, ja teidän mahdollisesti tarjoamanne anteeksianto voisi tuntua meistä jokaisesta kerrassaan sietämättömältä!» Samassa hän jo poistui huoneesta.

Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan. Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen, ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.

Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa, sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa, nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.

Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?» hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä kerran samaan taisteluun.

Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.

Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen, jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.

Bordašundari viittasi sitäpaitsi ohimennen Binoin ja Lolitan avioliittoon.

Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen. Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän olemattomiin.

Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!

Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»

Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen Satišin kerällä Binoin asuntoon.

»Olen ollut Binoita tapaamassa», vastasi Bordašundari.

»Minkätähden?» kysyi Lolita.

»Minkätähden, tosiaankin», ajatteli Bordašundari hieman ärtyneesti. »Lolita voi pitää minua ainoastaan vihollisenansa! Kiittämätön tyttö!»

»Tuosta näet, minkätähden!» huudahti Bordasundari ojentaen Binoin kirjeen Lolitan nähtäviin. Kirjettä lukiessaan Lolita punastui ankarasti, varsinkin kun Bordašundari menestystään kuvaillessaan liioitellen kertoi, ettei ollut saanut kirjettä Binoilta ilman melkoista pakotusta. Hän voi sanoa kopeilematta, ettei kukaan muu kuin juuri hän olisi kyennyt saattamaan asiaa onnelliseen päätökseen.

Lolita peitti kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi sohvaan. Hänen äitinsä, joka otaksui hänen ujostelevan voimallisten tunteittensa ilmaisemista, poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna, kun hän meni ottamaan kirjettä viedäkseen sen Brahma Samadžiin, hän huomasi, että joku oli repinyt sen kappaleiksi.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua, palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas, vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.

Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen, ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa, järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona! Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.

»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden kesken.

Muutaman minuutin kuluttua Sutšarita palasi Harimohinin keralla.

Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää, mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta. Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.

Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.

»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini. »Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät vangita.»

»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»

»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen, vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»

»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa, jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta, vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»

»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin viisautta.»

Gora vaikeni vaatimattomasti tahtomatta väittää vastaan.

»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini. »En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun teidät oikealle aterialle.»

Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien hakemaan virvokkeita.

»Onko Binoi käynyt tänään luonanne?» kysyi Gora äkkiä.

»On», vastasi Sutšarita.

»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä hänellä oli asiana».

Hän vaikeni, ja Sutšaritakin oli ääneti.

»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja kohtuullisena?»

Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan: »Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»

»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»

Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu mihinkään määrättyyn puolueeseen»?

»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren, ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole sama kuin eri lahkokunnat.»

»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita, »niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen keskuudessa?»

»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki iskut.»

»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»

»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne, koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat. Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan, on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen. Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet, kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi? Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten orjuuttaen koko maailmaa?»

Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu. Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.

»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia, jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset, sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan, vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»

Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata, hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi, hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»

»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»

»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»

Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»

»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta, vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa. Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me, jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta, että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»