Part 9

»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten vilinässä.»

Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis! Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.

Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli, päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja. Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä, mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys — hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi tihkua.

»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä, mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»

Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi, mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten suojelemalla loukattua oikeutta.

Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte häväistykseen lausumatta sanaakaan.»

»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden hän rankaisisikaan minua?»

»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä, sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta, sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»

Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin rahasi!»

»Odota hetkinen», virkkoi Binoi. »Kunhan löydän avaimen.»

Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.

»No niin, minä lähden!» sanoi Gora äkkiä.

»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»

He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut noudattaa.

Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän seurustelunsa hankalaksi.

Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään, Binoi.»

Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»

»Aivan oikein, _dada»_, vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi mitenkään asiaa vastusta.»

»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin jätä koko asia.»

»Minä teen niin», vastasi Gora.

Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta kuin naittajaisten valmisteleminen.

Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »_Dada_ on alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä arvelet?»

»Sanohan sinä, mitä itse siitä ajattelet.»

»Eipä taitaisi olla niinkään tuhma teko.»

»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»

»Päätetään nyt, että sinä menet naimisiin, minä en.»

»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen suorittajille?»

»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän taika.»

»Olkoonpa menneeksi!» hymyili Binoi. »Nosta vain taakka hartioilleni!»

»Mutta onko nyt puheenaoleva erikoinen taakka sinulle kenties epämieluinen?»

»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»

Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain huvitti häntä.

Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat lähteneet kattotasanteelle.

Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta Intiaa.»

»Kuinka niin? Mitä tarkoitat?» kysyi Gora.

»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan lukuunottamatta», selitti Binoi.

»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa, aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on aivan yhtä yksipuolinen.»

»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti. Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään tapauksessa voi olla oikea.»

»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora, »ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin, mikä sija heille kuuluu.»

»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi. »Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä kunnioitustamme.»

»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta, näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy, jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys. Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää. Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon. Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin. Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»

»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee todellisuudessa — —»

»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»

Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin kerrassaan siitä puhumatta.

Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»

Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on toiminut naittajana!»

»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»

Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut mitään, vaan poistui hitain askelin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.

Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa, antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä, siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta, ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.

Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli harvinaisen sievä mies.

Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.

Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi, voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.

Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»

»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia korkeammalla?»

»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»

»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena, jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»

»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita. »Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on saavutettu?»

»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi. »Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»

»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai uskotteko kaiken tuon itse?»

»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»

»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»

»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»

»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly puhdistaa ihmisen?»

»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän ylitsemme.»

»Onko noita yli-ihmisiänne olemassa missään?» kysyi Sutšarita.

»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta, kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania, joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania, jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa; me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme, tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta maallista etua.»

Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»

»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt? Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»

»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että puhutte koko maan puolesta?»

»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään karusti.»

»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.

»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi. »Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla, että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»

»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»