Part 8

Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi! Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität, kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen, kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan, kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava — siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»

Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.

Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua kehnompiin käsiin.»

Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema — sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa, kukaan ei saa meitä estää.»

Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.

Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan. Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta, ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei sen sydämelleen.

»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole yhtä voimakkaat.»

»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta, sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina. Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»

»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.

»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora. »Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa, mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava täydellisyytensä.»

Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika mennä levolle!»

»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.

»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän kasvoihinsa vilpoisuutta.

»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa nyt unta.»

»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»

Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät vastikään nukkumaan.»

»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim. »Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»

»En tiedä», vastasi Anandamoji.

»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen. »Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»

»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»

KUUDESTOISTA LUKU.

»Etkö aio ollenkaan naittaa Sutšaritaa?» kivahti Baroda-rouva.

Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti: »Missä on sulhanen?»

Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja Sutšarita itse tietää hänkin sen.»

»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.

»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää. Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi, voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole helppoa löytää hänelle sulhasta.»

Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.

Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.

Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa, sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden, englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.

Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille. Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä hänen tuttavakseen.

Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön, vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin. Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle, mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa, korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen. Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden tunnetta.

Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana tosiasiana.

Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena. Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta, ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa kokeenalaiseksi.

Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia, että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.

Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi. Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.

Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys, arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet _Bhagavadgitaa_, mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut melkein koko _Mahabharatankin_ hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat. Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja, oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin kuin ennen.

Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö, joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.

Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta, hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet, piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.

Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli, että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt. Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.

Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»

Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»

»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee, ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»

»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».

Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan, tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.

Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin olla niin menettelemättä.

Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu sitä julki?»

Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita. Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»

»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.

Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.

Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden siirtyvän kovin kauas.

Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut», virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta sanomalehtiinkin.»

»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen kehittynyt ikäisekseen».

»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän saavuttaa tuon iän.»

Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»

»Epäilemättä, oivallinen ehdotus», myönsi Pareš Babu.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut. Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»

Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä »sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.

Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.

Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.

Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.

Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman — elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän runsaus?

Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin, mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa, mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei ollut sanaa lähettänyt.

»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi Binoi, kun he kääntyivät pois.

»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti, »nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»

Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen joukossaan mitään vastaamatta.

Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi, minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani. Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»

Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa, olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»

»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.

»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja varomattomiksi.»