Part 7
Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni, joka lausueli:
Ällös kerro synkin säkein: »Elämä on unta vain!»
Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla nauramatta.
Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti: tuoliltaan.
»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»
Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä parvekkeella.
Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena. Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli läsnä vieraita.
Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan, ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin. Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee Gourmohan Babu!»
Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös, mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Goran istuutuessa päivälliselle Anandamoji yritti ottaa puheeksi sitä ajatusta, joka oli päällimmäisenä hänen mielessään. »Binoi kävi täällä tänä aamuna», sanoi hän johdannoksi. »Etkö ole nähnyt häntä?»
Luomatta katsettaan ylös Gora vastasi: »Olen kyllä.»
»Minä kehoitin häntä viipymään», virkkoi Anandamoji pitkän vaitiolon jälkeen, »mutta hän lähti pois hajamielisen näköisenä».
Gora ei vastannut mitään, ja Anandamoji jatkoi: »Hänen mieltänsä painaa varmaan jokin asia. En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena. Se ei minua ollenkaan miellytä.»
Gora aterioi edelleen mitään virkkamatta. Anandamoji hieman arasteli Goraa, koska oli häneen erikoisen hellästi kiintynyt, ja niin hän yleensä oli vastahakoinen utelemaan mitään asiaa, ellei Gora itse tahtonut sitä ilmaista. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi jättänyt asian sikseen, mutta nyt hän oli niin huolissaan Binoin vuoksi, että jatkoi: »Kuulehan, Gora, älä pahastu, jos puhunkin suorasukaisesti. Jumala on luonut monenlaisia ihmisiä, ja Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ole, että heidän kaikkien tulee kulkea samaa latua. Binoi rakastaa sinua kuin omaa henkeänsä ja senvuoksi hän sietää sinun taholtasi mitä hyvänsä — mutta ei voi seurata mitään hyvää siitä, että yrität pakottaa hänet noudattamaan omaa ajatustapaasi.»
»Tuo minulle vielä hieman maitoa, äiti, tuothan?» oli Goran ainoa vastaus.
Keskustelu päättyi siihen. Itsekin aterioituaan Anandamoji istui ompeluksineen vuoteessaan, ja Latšmi, joka oli turhaan yrittänyt saada hänet keskustelemaan erään palvelijattaren erikoisesta kehnoudesta, paneutui ruokalevolleen permannolle.
Gora kirjoitti kauan aikaa kirjeitä. Binoi oli aamupuolella varsin selvästi nähnyt, kuinka vihoissaan hän oli, joten Gora ei voinut ajatellakaan muuta kuin että hän saapuisi asiasta keskustelemaan ja sopimaan. Niin Gora kaiken aikaa kuunteli, eikö alkaisi kuulua hänen askeliansa. Mutta päivä kului, ja Binoi ei vieläkään saapunut.
Gora oli juuri aikeissa päättää kirjoittamisensa, kun Mohim astui huoneeseen. Hän painui tuoliin ja kävi suoraa päätä asiaansa kysymällä: »Mitä mieltä sinä olet Sasin naimisiinmenosta?»
Gora, joka ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä tuota seikkaa ajatellut, voi vain syyllisen tavoin olla vaiti.
Mohim koki sitten herättää Gorassa asianomaista sedänvelvollisuuksien tuntoa laajasti esittämällä, kuinka korkeassa hinnassa sulhasmiehet olivat naimamarkkinoilla ja kuinka vaikeata oli perheen nykyisissä oloissa toimittaa vaadittuja myötäjäisiä. Asianmukaisesti pakotettuaan Goran myöntämään, ettei hän kyennyt keksimään mitään keinoa vaikeuksien voittamiseksi, Mohim tuli hänen avuksensa huomauttamalla, että asia oli ratkaistavissa onnellisesti Binoin avulla. Mohimin ei olisi tarvinnut puhua niin kautta rantain, mutta sanoipa hän Goralle mitä tahansa, syvimmässä mielessään hän häntä sittenkin hieman pelkäsi.
Gora ei ollut voinut uneksiakaan, että Binoin nimi esiintyisi sellaisessa yhteydessä, varsinkin kun he molemmat olivat päättäneet jäädä naimattomiksi, jotta voisivat uhrata rakkautensa synnyinmaansa palvelukseen. Hän siis sanoi vain: »Mutta suostuuko Binoi menemään naimisiin?»
»Millainen hindulainen sinä oikeastaan olet?» puhkesi Mohim puhumaan. »Kaikista kastimerkeistäsi huolimatta englantilainen kasvatus on imeytynyt sinuun luita myöten. Tiedäthän, että pyhät kirjoittajat teroittavat mieliin naimisiinmenoa jokaisen bramaaninpojan nimenomaisena velvollisuutena!»
Mohim ei syrjäyttänyt perinnäisiä tapoja ja tottumuksia uudenaikaisten nuorten miesten tavoin eikä myöskään erikoisesti taipunut noudattamaan kaikkia pyhien kirjojen sääntöjä. Hän piti typeränä uhittelevaa hotelleissa aterioimista, mutta ei toisaalta pitänyt tarpeellisena, että tavalliset, vaatimattomat ihmiset alinomaa toistelivat pyhien kirjojen tekstejä, niinkuin Gora mielellään teki. Mutta hänen poliittisena johtosääntönänsä oli »maassa maan tavalla», ja niin hän Goran kanssa keskustellessaan muisti vedota pyhiin kirjoihin.
Jos tuo asia olisi tullut puheeksi pari päivää aikaisemmin, ei Gora olisi huolinut ollenkaan kuunnella. Mutta tänään se ei näyttänyt niinkään ehdottomasti hylättävältä. Siinä oli ainakin aihe, jonka nojalla voi heti lähteä tapaamaan Binoita. Niinpä hän virkkoikin: »Hyvä, minä otan selkoa Binoin mielipiteestä.»
»Siitä sinun ei tarvitse ollenkaan olla huolissasi», vastasi Mohim. »Hän ajattelee niinkuin sinä käsket hänen ajatella. Jos lausut puolustavan sanan, niin kaikki on hyvin, ja me voimme pitää asiaa päätettynä.»
Gora lähti samana iltana Binoin luo ja syöksyi kuin rajuilma huoneeseen. Mutta huone oli tyhjä. Hän kutsui palvelijan ja sai kuulla, että Binoi oli lähtenyt taloon n:o 78.
Goran sydämen täytti hurja Pareš Babuun, hänen perheeseensä ja koko Brahma Samadžiin kohdistuva vastenmielisyyden hyöky, mutta hän salasi tuon tulvahtavan kapinamielensä ja riensi Pareš Babun asuntoon. Hänen tarkoituksensa oli puhua aivan ujostelematta, jotta tuon brahmoperheen olo kävisi kyllin kuumaksi ja jottei Binoikaan tuntisi oloansa ylen mukavaksi. Mutta taloon saapuessaan hän sai kuulla, että he olivat kaikin lähteneet jumalanpalvelukseen.
Hetkisen hän epäili, oliko Binoi lähtenyt heidän kerallaan — arveli, että Binoi voi sinä hetkenä olla hänen asunnossaan. Gora kykeni tuskin itseänsä hillitsemään ja lähti kiihkeänä kuten ainakin Brahma Samadžiin. Sinne saavuttuaan hän näki Binoin saattelevan Baroda-rouvaa ajoneuvoihin. Siinä tuo hävytön veikko oli, keskellä avointa katua vieraan tyttöjoukon keskellä! Houkkio! Kuinka täydellisesti hän olikaan sallinut itsensä pauloa — ja kuinka nopeasti ja helposti! Ystävyys oli niin ollen menettänyt kaiken viehätyksensä. Gora poistui kuin tuulen kiidättämänä, ja Binoi istui vaunujen pimennossa silmäillen äänetönnä kadulle.
Baroda-rouva, joka luuli saarnan häntä liikuttaneen, ei huolinut häiritä hänen mietteitänsä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.
Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»
Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin avioliitosta ei voi tulla mitään.»
»Miksi ei? Eikö Binoi suostu?»
»Minä en suostu!»
»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»
»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme jäseneksi».
»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»
Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle. Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä, vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani olemalla liittoon suostumatta!»
Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»
»Mitä, mitä hän onkaan tehnyt?» kysyi Anandamoji.
Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian, että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan; mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen, jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista sellaista puolisoa.»
Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.
Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa, jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia silmiin.
»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»
»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.
»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee, mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi voimakas.»
»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»
»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»
»Se on pitkä tarina, äiti.»
»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana. Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen ystäväsi?»
Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi, että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.
Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi hartialiinansa naulakosta.
»Minne aiot lähteä?» kysyi Anandamoji.
»Binoin luo.»
»Etkö aterioi sitä ennen? Päivällinen on valmis.»
»Minä tuon Binoin mukanani, ja me aterioimme yhdessä.»
Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.
Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.
»En, äiti», vastasi Binoi.
»Niinpä aterioit täällä.»
Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään. Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»
Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.
Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle alakertaan.
Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan asuntoosi.»
Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne lepäämään.»
He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa. Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja -korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.
Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan kaviollaan tallin puupermantoa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi tulvillaan, Gora», sanoi hän.
»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa, mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen; mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»
Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään. Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton, täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.
Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista — vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.
Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä? Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää? Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle, mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin, niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.
Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä, kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista, yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina — mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.
Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»
Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita — sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä, ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»
»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»