Part 6

Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä, taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen, ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei suostunut tulemaan.

Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet, jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.

Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »_Minä_ kuulun niiden puolueeseen, joita _te_ nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä _te_ nimitätte taikauskoksi, on _minun_ uskoni! Ellette te rakasta kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» — Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt: »Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä, kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa, niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän, joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»

Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut: »Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin, suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»

»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen. Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille vain vahingoksi.»

Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään parveilivat ristiriitaiset ajatukset.

KAHDESTOISTA LUKU.

Lähdettyään Pareš Babun luota ja tultuaan kadulle Binoi sanoi: »Voisit astella hieman hitaammin, Gora, vanha veikko; sinulla on pitemmät sääret, ja ellet hillitse vauhtiasi, niin ihan hengästyn yrittäessäni pysytellä mukanasi.»

»Minä tahdon kävellä tänä iltana yksin», vastasi Gora, »minulla on paljon ajateltavaa». Hän kulki eteenpäin nopeasti kuten ainakin.

Binoi tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Goraa vastaan kapinoidessaan hän oli tänään poikennut tavallisesta säännöstänsä ja olisi tuntenut helpotusta, jos Gora olisi häntä sättinyt. Myrsky olisi hälventänyt heidän elinkautisen ystävyytensä yllä lepäävän painostavan ilman, ja hän olisi voinut jälleen hengittää vapaasti.

Binoi ei voinut ajatella, että Goraa sopi moittia, vaikka hän vihoissaan meni menojansa, mutta nyt oli heidän pitkäaikaisen ystävyytensä kestäessä ensi kerran ilmaantunut todellinen erimielisyys, ja Binoin sydän tuntui raskaalta, kun hän siinä asteli synkässä yössä, tummien ukonpilvien silloin tällöin jyrähdellessä. Näytti siltä, kuin hänen elämänsä olisi äkkiä poikennut ladultansa ja lähtenyt kulkemaan uuteen suuntaan. Pimeässä oli Gora kulkenut toista tietä, hän toista.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hänen mielensä oli kevyempi. Hänestä tuntui, että hän oli illalla aiheuttanut itselleen turhaa levottomuutta, ja nyt, aamuhetkenä, eivät nuo kaksi asiaa, Goran ystävyys ja Pareš Babun tuttavuus, näyttäneet kovin yhteensointumattomilta. Hän hymyilikin ajatellessaan, kuinka tärkeältä asia oli näyttänyt ja kuinka onnettomaksi hän oli itsensä tuntenut edellisenä iltana.

Niin hän heitti liinan hartioillensa ja lähti siekailematta Goran luo. [Alaruumista verhoava _dhuti_ ja yläruumiin peitteenä oleva tunikka muodostavat tavallisen bengalilaisen kotipuvun; lisäksi tulee hartialiina ulos lähdettäessä.] Gora oli alakerrassa lukemassa. Hän oli ikkunasta nähnyt Binoin tulevan, mutta ei kohottanut katsettansa Binoin astuessa huoneeseen. Binoi ei virkkanut mitään, ottihan vain sanomalehden Goran kädestä.

»Luulenpa, että erehdytte», huomautti Gora kylmästi. »Minä olen Gourmohan — taikauskoinen hindulainen.»

»Erehdys on kenties sinun tahollasi», vastasi Binoi. »Minä olen Binoi-bhusan, samaisen Gourmohanin taikauskoinen ystävä.»

»Mutta Gourmohan on niin auttamaton, ettei hän koskaan puolustele taikauskojansa kenenkään edessä.»

»Binoi on samanlainen. Mutta hän ei yritä pakottaa toisia nielemään taikauskojansa.»

Aivan kohta ystävykset olivat kiihkeässä väittelyssä, ja naapuristo havaitsi helposti, että Gora ja Binoi olivat kohdanneet toisensa.

»Mitä syytä sinulla oli taanoin kieltää, että käyt Pareš Babun luona?» kysyi Gora vihdoin.

»Syystä ei voi olla puhettakaan», hymyili Binoi. »Minä kielsin vain sen vuoksi, etten ollut siellä koskaan käynyt. Olin eilen ensimmäistä kertaa talossa.»

»Minua hämmästyttää, että löydät sinne johtavan tien niin helposti, mutta epäilenpä, osaatko yhtä helposti löytää sen tien, joka johtaa sieltä pois!» ivaili Gora.

»Voipa niin olla», virkkoi Binoi. »Olen kenties sellaiseksi syntynyt. Minusta ei ole helppoa jättää ketään, jota kohtaan tunnen rakkautta ja kunnioitusta. Sinä itse olet saanut sen kokea.»

»Aiot siis käydä siellä tästä lähtien aina loppumattomiin?»

»Minkätähden olisinkaan minä ainoa siellä käyvä henkilö? Olethan sinäkin liikuntakykyinen; et ole mikään paikalleen naulittu olio, ethän?»

»Minä voin sinne lähteä, mutta minä palaan takaisin», sanoi Gora. »Sinussa ilmenevistä merkeistä päättäen sitävastoin ei ole puhettakaan palaamisesta. Miltä tee maistui?»

»Verrattain kitkerältä.»

»Miksi siis —»

»Kieltäytyminen olisi ollut vielä paljoa kitkerämpää.»

»Eikö siis yhteiskunnan säilyttämiseksi tarvita mitään muuta kuin hyvää käytöstä?» kysyi Gora.

»Ei aina. Mutta kuulehan, Gora, kun sosiaaliset sovinnaisuudet ja sydämen vaatimukset joutuvat ristiriitaan —»

Gora keskeytti kärsimättömänä. »Niin, sydämen vaatimukset, kuinkapa muuten!» jyrisi hän. »Yhteiskunta on sinulle niin vähäarvoinen, että voit havaita alinomaa sydämesi vaatimusten sotivan sitä vastaan. Kunhan oivaltaisit, kuinka syvästi koskee yhteiskuntaan kohdistettu isku, häpeisit puhua herkkätunteisin sanoin sydämestäsi. Sydäntäsi särkee, jos sinun on vähänkään loukattava Pareš Babun tyttäriä. Minun sydäntäni särkee, kun näen, kuinka helposti voit loukata koko yhteiskuntaa sellaisen mitättömän verukkeen nojalla!»

»Mutta kuulehan, Gora», huomautti Binoi, »jos se seikka, että joku juo kupin teetä, on yhteiskuntaan kohdistuva isku, voin sanoa vain sen verran, että sellaiset iskut tekevät yhteiskunnalle hyvää. Jos yritämme suojella maatamme sellaiselta, teemme sen vain heikoksi ja hempeäksi.»

»Hyvä herra», virkkoi Gora, »minä tunnen kaikki nuo tusinatodisteet — älähän pidä minua täydellisenä hölmönä. Mutta kaikki tuo on riittämätöntä näissä oloissa. Kun sairas lapsi ei tahdo nauttia lääkettä, niin äiti, vaikka onkin aivan terve, juo sitä hieman lohduttaakseen lasta sillä ajatuksella, että molemmat ovat samassa vaivassa. Siinä ei ole kysymyksessä lääkeopillinen käsittely, vaan henkilökohtainen kiintymys, ja jos kiintymys puuttuu, niin äidin ja lapsen välillä vallitseva suhde rikkoutuu ja samalla jää saavuttamatta toivottu tulos, toimipa äiti muuten kuinka järkevästi tahansa. Minä en kiistele teekupista — minua loukkaa meitä kotimaahamme yhdistävän siteen rikkominen. Paljon helpompi on kieltäytyä teetä juomasta — vaikkapa vielä loukkaantuisivat Pareš Babun tyttäret! Nykyisissä oloissa on tärkein tehtävämme yrittää liittyä yhteen kaikkien kanssa. Kunhan olemme sen tehtävän suorittaneet, niin teen juomista tai juomatta jättämistä koskeva kysymys ratkaistaan parilla sanalla.»

»Niin ollen kestänee kauan, ennenkuin tyhjennän toisen teekupposen!» huomautti Binoi.

»Eipä suinkaan, siihen ei ole mitään aihetta», vastasi Gora. »Mutta kuulehan, Binoi, minkätähden välttämättä tahdot pysytellä minun liitossani? On tullut aika, jolloin sinun on hylättävä minut samoinkuin monet muutkin hindulaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sinulle epämieluiset asiat. Muuten loukkaantuvat Pareš Babun tyttäret!»

Samassa astui huoneeseen Abinaš. Hän oli Goran opetuslapsi, ja kaiken sen, mitä hän Goralta kuuli, hänen mielensä muutti mitättömäksi ja hänen kielensä arkiseksi, kun hän lähti sitä sirottelemaan yleisön keskuuteen. Oli kuitenkin laita niin, että ne, jotka eivät kyenneet ymmärtämään Goraa, tunsivat täydellisesti ymmärtävänsä Abinašia ja ylistivät hänen lausumiansa. Abinaš kadehti erikoisesti Binoita ja yritti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kiistellä hänen kanssaan mitä typerimpiä väitteitä esittäen. Binoi ei ollut kyllin kärsivällinen sietääkseen hänen vähä-älyisyyttänsä, vaan lopetti jutun lyhyeen. Sitten otti Gora väitteen puolustettavakseen ja astui itse areenalle Abinašin kutkutellessa itseään sillä tiedolla, että Gora esitti _hänen_ aatteitansa.

Binoi, joka tunsi, että Abinašin näkymölle ilmaantuminen teki toistaiseksi mahdottomaksi Goran ja hänen välisen sovinnon teon, lähti yläkertaan, missä Anandamoji istui varastohuoneensa ovella järjestellen vihanneksia keittiötä varten.

»Olen kuullut teidän äänenne jo hyvän aikaa», virkkoi Anandamoji. »Minkätähden näin varhain? Oletko syönyt aamiaista, ennen lähtöäsi?»

Jos olisi ollut jokin toinen päivä, Binoi olisi vastannut: »En, en ole» ja olisi istuutunut nauttimaan Anandamojin vieraanvaraisuutta. Mutta nyt hän vastasi: »Kiitoksia, äiti, minä söin aamiaista ennen lähtöäni.»

Tänään hän ei tahtonut antaa Goralle enempää aihetta loukkaantumiseen, — hän tiesi, ettei ollut vielä saanut täysin anteeksi, ja se tunto, että hänet pidettiin yhä hieman loitolla, painosti hänen mieltänsä.

Hän otti veitsen taskustaan ja alkoi Anandamojin keralla kuoria perunoita. Neljännestunnin kuluttua hän meni jälleen alakertaan, havaitsi Goran ja Abinašin lähteneen ulos ja jäi vähäksi aikaa Goran huoneeseen istuen hiljaa mietteissään. Sitten hän otti sanomalehden ja silmäili hajamielisesti ilmoitusosastoa. Vihdoin hän huokasi syvään ja lähti talosta.

Päivällisen jälkeen hän jälleen tunsi itsensä levottomaksi ja halusi tavata Goraa. Hän oli aina arvelematta nöyryyttänyt itseänsä ystävänsä edessä, mutta vaikka ei mikään oma ylpeys olisikaan ollut esteenä, oli ystävyyden arvoa kuitenkin pidettävä silmällä. Hän tosin tunsi, että hänen vilpitön suhteensa Goraan oli kärsinyt siitä, että hän oli suonut sijaa Pareš Babun tuttavuudelle, ja sen vuoksi hän oli valmis sietämään Goran ivailuja ja soimauksia, mutta tällaista syrjäyttämistä hän ei kuitenkaan ollut voinut kuvitella mahdolliseksi. Asteltuaan vähän matkaa Binoi kääntyi takaisin; hän ei uskaltanut mennä Goran luo, koska pelkäsi ystävyytensä joutuvan jälleen herjattavaksi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena, päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle. Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim _dada!»_

Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään, joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»

»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.

»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.

»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»

»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä suostun.»

»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi. »Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»

Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»

»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»

»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni», virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään, mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»

Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä ympärilleni.»

»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin edespäin?» virkkoi Mohim.

»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»

»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.

»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.

»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»

»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan hän vielä kovin nuori —»

»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»

Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa hetkinen.»

»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti paikalla määrätä onnekasta päivää.»

»Minun täytyy kysyä omaisteni mielipidettä —», alkoi Binoi jälleen.

»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa päätettynä.

Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta, mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan. Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.

Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan takaansa.

Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.

Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.

Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä ovat?»

Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.

Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»

Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä sisus.»

Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja nauraa Binoille.

Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan syntymäpäivä.»

»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun täytyy mennä muualle.»

»Minne menette?» kysyi Satiš.

»Ystäväni luo.»

»Senkö ystävänne luo?»

»Niin.»

Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta. Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä kotiin minun kanssani.»

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.

Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä välittämättä.

Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan, hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee hänkin pian.»

Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää milloinkaan meillä käymään!»

»Minkätähden niin luulette?» kysyi Binoi.

»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa», selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»

Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita talousvelvollisuuksiansa.»

Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis samaa mieltä kuin ystävänne?»

Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»

Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä, joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme luetaan: _Tunne itsesi_ — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja lausuu ukkosäänin loitsuansa: _Tunne itsesi_!»