Part 5

Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää, että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä, jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.

Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat, mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»

Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi mielipiteet?»

»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä», vastasi Gora.

»Eikö hän häpee itseänsä?» kysyi Baroda närkästystä tulvillaan.

»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»

»Eikö hän ollut aikaisemmin brahmo?» tiedusteli Baroda.

»Minä olin minäkin aikaisemmin brahmo», vastasi Gora.

»Ja nytkö uskotte jumaluuteen, jonka muoto on rajallinen?» kysyi Baroda.

»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen salaperäiseen merkitykseen?»

»Mutta muoto on rajoitettu», keskeytti Pareš Babu leppoisin äänin.

»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin ajatus täydellistyy sanoissa.»

»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti Baroda epäillen pudistaen päätänsä.

»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista sijaa.»

Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan, kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä, ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan katsahtaessa kysyvästi häneen päin.

Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan, että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä, joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi — hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen arvo.

Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan, ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.

Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun. Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.

Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette suostu mitään nauttimaan!»

»En», vastasi Gora päättävästi.

»Miksi ette?» tiukkasi Baroda. »Pelkäättekö kastinne menettävänne?»

»Pelkään», vastasi Gora.

»Teille siis kasti on uskon esine?»

»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta? Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»

»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?» kysyi Baroda.

»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista», vastasi Gora.

»Entäpä jos se tuhoutuisikin?»

»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme poikki sen oksan, jolla istumme!»

»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä hyvä!»

Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin, joissa näkyi ivallinen hymy.

Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin kitkerältä ja pahalta.

»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.

Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä lakkaamatta asian johdosta.

Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen virkaan pääseminen.

Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa hymyyn.

Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin, niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa toisilleen viittailivat.

Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.

»Panu Babu, tässä on meidän ystävämme —», aloitti Pareš Babu.

Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.» Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.

Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.

»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.

Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»

»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään kohottaen kulmakarvojansa.

»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala takerru kurkkuunne!»

»Eikö minun täydy lausua ilmi totuutta?» kysyi Haran.

»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti, väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»

Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi: »Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän. Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään, niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.

»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin puhutte.»

Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.

Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta, meni puutarhaan ja istuutui _tšampak_-puun alle.

Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.

Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.

Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»

Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän loputtoman pitkäksi.

Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin hyvin jäljentää englantilaisia runoja.

Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän lausu —»

Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin, mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille. Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.

Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.

Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys, poistui huoneesta.

Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.

Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen lammikon pintaa.

Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät erittäin läheiseksi henkilöksi.»

Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle, nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.

Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle tahansa.»

Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa, emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»

»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.

Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin _zenana_-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa suojissaan, _Zenanassa_] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi. Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»

»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava naishenkilöitä.»

»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»

YHDESTOISTA LUKU.

Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan, joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista, mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.

Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä puolustamaan.

Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein toisten loukkaamiseksi.

Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.

Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi, ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan, mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.

Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan selvältä, _mitä_ siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista, mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa, kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies, jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton säilyttää omaa arvokasta asennettansa.

Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään levolle.

Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään, menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut. Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.

Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»

Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»

»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen käteensä.

Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin veti hänet mukanaan makuusuojaan.

Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa ollenkaan jutella.»

»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet lähemmäksi.

Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.

»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, _didi_? Panu Babuako?» kysyi hän.

»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.

Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.

Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies onkaan Binoi Babu, eikö totta, _didi?»_ Ja täytyypä myöntää, että tuo kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä liikkui.

»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä», kuului vastaus.

Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi: »Mutta sano mitä tahansa, _didi_, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»

»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi Sutšarita.

»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä tarkoitan.»

»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!» Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.