Part 4
»Te siis tiedätte, missä asumme», virkkoi vanha herra. »Jos haluatte —»
»Se on sanomattakin selvää — kunhan vain —», sopersi Binoi.
»Mehän olemme aivan läheiset naapurit», lausui Pareš Babu noustessaan. »Olemme pysyneet näin kauan vieraina vain sen vuoksi, että asumme Kalkuttassa.»
Binoi saatteli vieraansa kadulle ja seisoi hetkisen heitä katsellen. Pareš Babu käveli hitaasti eteenpäin keppiinsä nojaten, ja Satiš kulki hänen vierellään lakkaamatta jutellen.
Binoi mietti itsekseen: »En ole milloinkaan nähnyt Pareš Babun laista vanhaa miestä. Tekee mieleni kumartaen koskettaa hänen jalkojansa. Ja onpa Satiš viehättävä poika! Suuremmaksi ehdittyään hän on varmaan aito mies. Hän on yhtä vilpitön kuin älykäskin.»
Vanhus ja poika saattoivat kyllä olla varsin oivalliset, mutta tämä seikka ei kumminkaan täysin selittänyt äkillistä kunnioituksen ja kiintymyksen puuskaa. Binoin mielentila teki kuitenkin kaiken pitempiaikaisen tutustumisen tarpeettomaksi.
»Näin ollen», päätteli Binoi, »minun _täytyy_ käydä Pareš Babun luona, ellen tahdo esiintyä sivistymättömänä.»
Mutta Goran puolueen Intia muistutti häntä: »Ole varuillasi! Sinun ei pidä lähteä sinne!»
Binoi oli joka askelella totellut tuon puolueen varoituksia. Toisinaan hänet oli vallannut epäilys, mutta hän oli sittenkin totellut. Nyt hänessä ilmeni kapinahenkeä, sillä tuo Intia tuntui tänään pelkältä kielteiseltä tosiasialta.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällisateria oli valmiina, mutta Binoi ei ollut vielä ehtinyt edes kylpeä. Puolipäivä oli jo ohi, Binoi pudisti päätänsä ja sanoi palvelijalle: »Minä en nauti tänään päivällistä kotona; sinun ei tarvitse viipyä minun tähteni.» Sitten hän otti sateenvarjonsa ja lähti kadulle.
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.
Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa. Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.
»Kas, Binoi, mitä nyt?» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä. »Anna minulle jotakin syötävää.»
»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni lähti vastikään, ja sinä —»
»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»
Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt nälkää päiväkaudet.
Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois raskas paino.
Anandamoji istuutui ompelemaan. _Keja_-kukkien tuoksu täytti huoneen. Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.
KAHDEKSAS LUKU.
Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata. Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.
Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli tulossa vastakkaiselta taholta.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä pallokartta.
Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.
Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»
Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.
Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla, joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin yrityksiin.
Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi: »Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan, että olen käynyt häntä tapaamassa.»
»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He palaavat aivan kohta.»
Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin tällöin minua tapaamassa.»
Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. _Sarin_ ja valkoisen miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli toinen vaunuissa istuja.
Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»
»Minä tulen sieltä vast'ikään», selitti Binoi.
»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti Satiš.
Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»
Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš, mene kutsumaan sisartasi!»
Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»
Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun. Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut. Muistathan hänet!»
Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut tervehdykseen vastata.
»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille suurta häiriötä?»
Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut minkäänlaista häiriötä.»
Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »_Didi_, anna minulle avain. Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»
Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki tyydyttämään.»
Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin tosiaankin iloinen.»
Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen. Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä riemastustansa.
Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle puhuessaan.
Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»
YHDEKSÄS LUKU.
Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti alas, voi nähdä katuvierellä _siriš-_ ja _krišnatšura_-puiden kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina parvekkeen kulmaa.
Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.
Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.
Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä, ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.
Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen, luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä. Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita, mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa. Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään päässyt tavarakäärö.
Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin, noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia. Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä suututtamasta.
Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu, se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.
Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona taanoin —»
»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa vastausta.
Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.
»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.
Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa kuulemassa Kešab Babun saarnaa.
»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.
»En, minä olen päättänyt opintoni.»
»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»
»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»
Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»
Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä, ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi eloon jääneenä tehnyt samoin.
Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään. Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.
Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»
Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.
Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.
Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»
»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.
»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään», vastasi Pareš Babu.
Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.
KYMMENES LUKU.
Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa. Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja hänen pukunansa oli karhea _dhuti_ ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen. Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt. Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin sotaisessa asussa.
Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.
Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja, joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen. Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa. Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia heidän surkeassa tilassaan.
Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.
Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»
Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän, mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»
»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».
»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»
»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.
Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi, että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti englanninkielellä niin äänekkäästi, että _sahib_ voi sen kuulla: »Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.
Astuessaan maihin Tšandernagoressa _sahib_ yht'äkkiä astui Goran luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.
Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas, että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo erikoismalliset maalaiskengät.
»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan vyöttää itsensä puolustukseen.
Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»
»On», vastasi Binoi.
Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä havainneensa.
Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja kumarsi.