Part 3

»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen. Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti piippuansa tuprutellen.

Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä _dadan_ huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa kirjeeni valmiiksi.»

VIIDES LUKU.

Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut, haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden _sannjasin_, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.

Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.

Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa, jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun _sannjasin_ hän heti istuutui hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin, joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.

Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.

Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.

Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme havainneet, varsin innokkaasti.

Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja, antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.

Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s., joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu. Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen tenhoavana kaunopuhujana.

Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi, jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä», sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille. Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi. Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan, ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.

Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita. Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus lopetti kiistan.

Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta» käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot, sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».

Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen _tikiäkin_ [Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla mitalla.

Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä, kunhan olemme vain oma itsemme.»

Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan. Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi. Pelkään, ettei se käy päinsä.»

»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen? Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään, kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin, syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»

Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani, pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä, että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»

»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»

»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein. Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman _karmasi_ mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»

Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.

KUUDES LUKU.

Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään, ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana, ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.

Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran vuoksi.»

»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.

»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen, että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»

»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»

»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin. Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin. Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme, englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta, se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt? Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»

»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua. Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista. Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»

»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta omaisuutta.»

»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal. »Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen — vihoittelitpa tai et.»

»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta vihoissani?»

»Mitä! Etkö itse ole bramaanin tytär?»

»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi, pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään. Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt kristittyjen edessä?»

»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi. »Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»

»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain _dharmaa_ peläten minä olen ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden, ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet, eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee osakseni.»

Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa. Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian lemmenjumalan hoiviin.»

»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja menneet!» huudahti Anandamoji.

Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!», mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»

»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen: »Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»

»Onko hän Pareš Babu?» kysyi Gora.

»Kuinka hänet tunnetkaan?» kysyi Krišnadajal hämmästyneenä.

»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti Gora.

»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä tervehtimään».

Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»

Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi mennä.»

»Miksi et?» kysyi Krišnadajal.

»Huomenna minun on mentävä Tribeniin.»

»Minkätähden juuri Tribeniin!» huudahti Krišnadajal.

»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.

»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji. »Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»

Gora poistui huoneesta mitään vastaamatta.

Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin: »Minä olen teidän, ja te olette minun.»

SEITSEMÄS LUKU.

Aamulla Binoi heräsi ja näki varhaisen kajasteen hohtelevan niin puhtaana kuin pienokaisen hymy. Muutamia valkoisia hattaroita uiskenteli määrää vailla taivaan sinessä.

Seisoessaan siinä parvekkeella palautellen mieleensä erään toisen samanlaisen aamun onnellista muistoa hän näki Pareš Babun astelevan hitaasti katua pitkin. Toisessa kädessä oli tulijalla keppi, toista piteli Satiš.

Havaittuaan Binoin Satiš heti taputti käsiään ja huusi: »Binoi Babu!» Pareš Babu katsahti hänkin ylöspäin ja näki hänet, ja Binoi kiiruhti alas ottamaan heitä vastaan heidän astuessaan ovesta sisään.

Satiš tarttui Binoin käteen kysyen: »Minkätähden ette ole käynyt luonamme, Binoi Babu? Lupasittehan tulla.»

Binoi laski kätensä hellästi pojan olalle ja hymyili hänelle. Pareš Babu asetti keppinsä varovasti pöytää vasten, istuutui ja virkkoi: »Enpä tiedä, miten olisi käynyt taanoin, ellette tullut avuksemme. Olitte erittäin ystävällinen.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», sanoi Binoi vaatimattomasti.

»Kuulkaahan, Binoi Babu, onko teillä koira?» kysyi äkkiä Satiš.

»Koira?» virkkoi Binoi hymyillen. »Ei, pelkäänpä, ettei ole.»

»Minkätähden ette pidä koiraa?» tiedusteli Satiš.

»Niin — enpä ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi.»

»Minä olen kuullut», sanoi Pareš Babu tullen hänen avuksensa, »että Satiš on käynyt täällä hiljattain. Pelkään, että hän on teitä melko tavalla vaivannut. Hän juttelee niin innokkaasti, että hänen sisarensa nimittävät häntä puhemyllyksi.»

Binoi vastasi: »Minäkin osaan jaaritella, kun olen sillä tuulella, joten me tulimme varsin hyvin toimeen — eikö totta, Satiš Babu?»

Satiš kyseli, ja Binoi vastaili, mutta Pareš Babu ei puhunut paljoa. Vain silloin tällöin hän lausui puolestaan jonkin sanasen säestellen sitä tyynin ja tyytyväisin hymyin. Lähtöä tehdessään hän sanoi: »Meidän talomme numero on 78; täältä se on suoraan oikealla kädellä.»

»Hän tietää varsin hyvin, missä meidän talomme on», keskeytti Satiš. »Hän tuli kanssani ihan ovelle saakka.»

Ei ollut minkäänlaista syytä tuon vuoksi hävetä, mutta Binoi joutui kuitenkin hämilleen, ikäänkuin hänet olisi äkkiä yllätetty.