Part 2

Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla. Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa, vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista. Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.

Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut sairas?»

»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas, mutta on satanut lakkaamatta!»

»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen tuntosi.»

»Mitä joutavia jutteletkaan, Gora», väitti Binoi vastaan.

»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena. Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»

Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»

»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä _sinua_ niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää oikeana?»

»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani. On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»

»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi? Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»

»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen jäävän taloon, äiti!»

»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?» kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»

»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär, et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»

»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois. Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä, ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon, hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»

»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»

»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?» virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö, että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää, ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»

Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin. Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.

Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä — mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»

»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen», vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»

»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli», nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä, ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan asti edessäsi.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa. Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi, poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.

Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö tämä sentään ole liikaa, Gora?»

»Mikä on liikaa?»

»Sinun menettelysi.»

»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi tietää, minne vihdoin päätyy.»

»Mutta onhan hän äitisi!» huomautti Binoi.

»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin. Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»

Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään, kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»

»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu suotta.»

»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi», vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»

»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa», vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo pettää itseäni.»

NELJÄS LUKU.

Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa, missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.

Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.

Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa. Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta, ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista muurin säröäkin.

Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.

Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora oli hänet esitellyt.

Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta. Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja voiko hän itse sitä suvaita?

Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan asumukseensa.

Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet. Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva- ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana, kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta Gora oli hänet karkoittanut.

Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi, ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»

Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen, nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.

Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.

Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.

Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.

Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No, Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»

Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»

Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun ajatuksissani.»

»Entä missä on sinun Intiasi?» jatkoi Binoi kyselyänsä.

»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin kirjoittamassa _Intian historiassa.»_

»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa», jatkoi Binoi.

»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys! Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine rakennuksineen! Uh!»

Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti, mietteisiinsä vaipuneena.

Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä, mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme. Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus, arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi. Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»

»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?» kysyi Binoi.

»Tietenkin itse totuus!» jyrisi Gora.

»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.

»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset, jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva, niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan uhraamaan elämänsä.»

»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»

»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa. Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa, niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät osaa toivoakaan.»

»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu, kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää näe mitään, mihin käydä käsiksi.»

»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme ainoastaan astella turmeluksen teitä.»

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen. Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.

Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»

Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja. Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä, ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.

Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, _dada_ [vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä sanoja yhteen hengenvetoon?»

»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa. Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»

Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei voinut olla hymyilemättä.

»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen! Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»