Part 1

GORA I

Romaani

Kirj.

RABINDRANATH TAGORE

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli Kalkuttan sadeaika; aamuinen pilviverho oli hajautunut, ja taivas oli kirkas ja aurinkoinen.

Binoi-bhusan seisoi yksin talonsa yläparvekkeella silmäillen joutilaan huoletonna ohikulkijoiden alinomaista vilinää. Hän oli päättänyt opintonsa joitakin aikoja sitten, mutta ei ollut vielä ryhtynyt säännölliseen työhön. Hän oli tosin kirjoitellut hieman sanomalehtiin ja järjestänyt kokouksia, mutta se ei ollut tuottanut hänen mielelleen tyydytystä. Ja nyt, tänä aamuna, kun ei ollut mitään erikoista tehtävää, hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi.

Vastapäätä olevan myymälän edustalla seisoi eräs bāul, noiden vaeltavien runolaulajien kirjavaan viittaan puettuna, ja lauloi:

Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois. Ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois.

Binoin teki mieli kutsua bāul luokseen ja merkitä muistiin tuo tuntematonta lintua koskeva laulu ja sävel. Mutta samoinkuin yön aikaan, kun äkkiä tulee kylmä, lisäpeitteen ottaminen vaatii liian suurta ponnistusta, samoin oli bāulin kutsuminen Binoille liian vaivalloinen asia, joten tuntematonta lintua koskeva laulu jäi muistiin merkitsemättä ja ainoastaan sen sävelet soivat edelleen hänen mielessään.

Samassa tapahtui jotakin hänen talonsa edustalla. Eräs kaksivaljakko ajoi kumoon kevyet ajoneuvot ja kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, vähääkään välittämättä syrjällään lepäävistä rattaista, jotka oli jättänyt vanaveteensä.

Binoi juoksi kadulle, näki nuoren tytön selviytyvän pois ajoneuvoista ja vanhahkon herrasmiehen yrittävän päästä jalkeilleen. Binoi riensi avuksi ja kysyi herrasmieheltä, joka näytti kovin kalpealta: »Toivottavasti ette ole loukkaantunut, sir?»

»En, eipä mitään», vastasi hän yrittäen hymyillä, mutta hymy hävisi aivan kohta, ja helppo oli nähdä, että hän oli pyörtymässä.

Binoi tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hätääntyneen nuoren naishenkilön puoleen ja sanoi: »Minä asun tässä talossa, suvaitkaa tulla luokseni.»

Kun he olivat sijoittaneet vanhan herrasmiehen vuoteeseen, tyttö katsahti ympärilleen, otti vesiruukun, pirskotti vettä makaavan kasvoihin, alkoi leyhytellä viuhkaa ja kysyi Binoilta: »Voitteko lähettää hakemaan lääkärin?»

Eräs lääkäri asui aivan lähellä, ja Binoi lähetti palvelijansa häntä noutamaan.

Huoneessa oli kuvastin, ja Binoi katseli tytön kuvaa seisoen hänen takanansa. Hän oli lapsuudestaan saakka harjoittanut uutterasti opintojansa asuntonsa neljän seinän sisäpuolella, ja sen vähäisen maailman- ja elämänkokemuksen, joka hänellä oli, hän oli saanut kirjoista. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muita kuin omaan perheenpiiriin kuuluvia naishenkilöitä, ja kuvastimen näky sai hänet nyt lumoihinsa. Hän ei kyennyt tuntijan tavoin syventymään naishahmon yksityiskohtiin, mutta noissa kumartuneissa nuorekkaissa kasvoissa, jotka ilmaisivat hellää pelokkuutta, tuntui Binoille avautuvan uusi herkkyyden ja kirkkauden maailma.

Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko loukkaantunut, isä?»

»Missä olen?» kysyi vanha herra yrittäen kohottautua istumaan.

Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»

Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.

Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta, mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin. Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat. Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä vakavuutta.

Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse — älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»

Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan vastaan lääkärille maksettava korvaus.

Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati häntä noudattamaan tohtorin määräystä.

Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»

Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti: »Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä, että voin varsin kulkea jalan.»

Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.

Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla, että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella, numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti sanattomasti tuon kutsun.

Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.

Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle. Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida haulin laulu:

Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois —

Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi. Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi, mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.

Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään. Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.» Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.

Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä viestintuojaan.

Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva tuo on?»

»Se on erään ystäväni kuva», vastasi Binoi.

»Ystävän kuva!» huudahti poika. »Kuka hän on?»

»Etpä häntä kuitenkaan tunne», virkkoi Binoi nauraen. »Hänen nimensä on Gourmohan. Mutta me nimitämme häntä Goraksi. Olemme käyneet yhdessä koulua lapsuudestamme saakka.»

»Käyttekö vieläkin koulua?»

»En. Olen päättänyt opintoni.»

»Tosiaanko? Päättänyt —?»

Binoin teki vastustamattomasti mieli voittaa itselleen nuoren sanansaattajan ihailu ja hän virkkoi: »Niin, olen päättänyt kaikki!»

Poika katseli häntä silmät suurina ja ihmetellen ja huokasi. Hän varmaan ajatteli, että kerran oli tuleva se päivä, jona hänkin saavuttaisi sellaisen korkean oppineisuuden.

Binoin tiedustellessa hänen nimeänsä poika vastasi: »Minä olen Satiš-tšandra Mukerdži.»

»Mukerdži?» toisti Binoi hämmentyneenä.

Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää, ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi, joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.

Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin, ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi: »Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.

Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.

Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»

Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.

TOINEN LUKU.

Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira, käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois. Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen kostealla kattotasanteella.

Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja toisen sihteerinä.

Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea, kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan: »Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut, nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.

Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi kaikkien tutkintojen.

Seuraava keskustelu askarrutti ystävyksiä tänä elokuun ehtoopuolena.

»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä kovin tulistuit?»

[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä, että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten, vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]

»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»

»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät, tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä' pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»

»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää, että kaikki luonnollinen on hyvää».

»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa, kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen olopaikka.»

»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu henkilökohtaiseksi —»

»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»

»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»

»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei missään tapauksessa!»

Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten. »Minkätähden olet kiihdyksissä?»

»Huomaan erittäin selvästi, että olet astumassa heikkouden polkua.»

»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole lähtenyt.»

»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene. Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»

»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?» kysyi Binoi.

Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »_Ei_, minä _en_ kehoita sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan saarnamiehen nimenä!»

»Tosiaanko! Entä sitten; suvainnet ilmoittaa?» virkkoi Binoi hymyillen.

»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä, bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta, ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi, ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»

Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana, ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita loppuni lähestyvän.»

»Etkö?» ivaili Gora.

»En.»

»Eikö valtimosi tunnu heikkonevan?»

»Ei ollenkaan. Siinä on vielä voimaa aivan riittävästi.»

»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi kelpaavaa?»

»Riittää jo, Gora!» virkkoi Binoi, kasvoissa ankara puna. »Lopeta!»

»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta, niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»

»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin —»

»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»

»Sinä suvaitset olla dogmaattinen», virkkoi Binoi hartioitaan kohauttaen.

»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta, jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».

»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta peittyy pilviin?» kysyi Binoi.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista, pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle, oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä, ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»

Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!» huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»

»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä kaunistella.»

»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa sukoilla toistakaan.»

»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»

»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa, että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»

»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy hännänpäätäkään.»

»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme pelkkiä heikkoja raukkoja.»

Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla. »Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan oikein! Se on suuri virheeni.»

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee kestämään.»

Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»

Gora nousi heti kunnioittavasti seisaalleen.

»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme», virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»

Sen sanottuaan Mohim jätti heidät palaten alakertaan.

KOLMAS LUKU.

Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.