Part 10

Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.

Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»

»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.

Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään, sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»

»Minua se ei ollenkaan miellytä!» tiuskahti Lolita. »Se suututtaa minua.»

»Minkätähden?» kysyi Sutšarita ihmeissään.

»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole mies itsekin?»

»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?» kysyi Sutšarita nauraen.

»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti, ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä. Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»

Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot, _didi_, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää. Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»

Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän sydämensä näyttivät sylkähtävän.

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua erinomaisen hyvin.»

»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua enemmän miellyttäneet.»

»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita. »Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet hänen omikseen.»

»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa», sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten, että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»

»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»

»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan minulle, _didi_, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»

Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa, niin mitä onkaan tehtävä?»

»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet ystävästään», vastasi Lolita.

»Minkätähden et sitä yritä?»

»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»

Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki Gourmohan Babun mielipiteitä.»

Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »_Didi, didi_!» Binoi oli vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi: »Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin päivänä.»

»Mitä hän siitä arveli?» kysyi Lolita.

»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.

»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, _didi_, meidän pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»

»Huomenna on iltapäivänäytös», tiesi Satiš.

»Hyvä. Niinpä menemme huomenna», päätti Lolita.

Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»

»Minne?» kysyi Binoi ihmeissään.

»Tietenkin sirkukseen», selitti Lolita.

Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää, kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.

»Gourmohan Babu taitaa olla vihoissaan, eikö niin?» jatkoi Lolita.

Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»

»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»

Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»

Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.

Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain sirkuksessa?»

Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi ja vastasi: »En, en vielä.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Gora istui eräänä aamuna työnsä ääressä, kun Binoi saapui odottamatta ja sanoi ilman minkäänlaisia valmisteluja: »Olin tässä tuonoin sirkuksessa Pareš Babun tyttärien kanssa.»

Gora jatkoi kirjoittamistaan ja virkkoi: »Niin kuulut olleen.»

»Keneltä olet sen kuullut?» kysyi Binoi ihmeissään.

»Abinašilta, joka sattui olemaan sirkuksessa samana päivänä», vastasi Gora jatkaen kirjoittamistaan mitään enempää sanomatta.

Binoita hävetti kovin, että Gora oli jo saanut asian tietoonsa, vieläpä Abinašilta, joka ei varmaankaan ollut säästellyt kuvauksessaan koristelevia piirteitä. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen oli ollut vaikea päästä uneen edellisenä iltana, koska oli mielessään käynyt tuimaa sotaa Lolitaa vastaan. »Lolita otaksuu minun pelkäävän Goraa niinkuin koulupoika pelkää opettajaansa. Kuinka väärin ihmiset voivatkaan toisiansa arvostella! On totta, että kunnioitan Goraa hänen harvinaisten lahjojensa vuoksi, mutta en ollenkaan sillä tavoin kuin Lolita luulottelee; sellainen otaksuma tekee vääryyttä yhtä hyvin minulle kuin hänellekin. Onpa sekin ajatus: minä muka olen lapsi, ja Gora on vartijani!» Tuo oli rasittanut hänen mieltänsä edellisenä iltana.

Gora jatkoi kirjoittamistaan, ja Binoi palautti mieleensä ne muutamat kärkevät kysymykset, jotka Lolita oli häntä vastaan singonnut. Hänen oli vaikea lakata niitä ajattelemasta. Yht'äkkiä heräsi hänen sydämessään kapinoiva tunne. »Entäpä jos kävinkin sirkuksessa?» — kuohahti hän itsekseen. »Mikä oikeus on Abinašilla keskustella minun asioistani Goran kanssa — ja minkä ihmeen vuoksi Gora sallii sen hölmön käydä puhumaan sellaisista seikoista? Onko Gora minun vartijani, ja olenko minä velvollinen häneltä kysymään, minne saan mennä ja kenen kanssa? Tämä on ankara ystävyyttämme koskeva loukkaus!»

Binoi olisi tuskin ollut siinä määrin närkästynyt Goraan ja Abinašiin, ellei olisi yht'äkkiä tajunnut omaa pelkuruuttansa. Hän yritti vain vierittää ystävänsä kannettavaksi sitä syyllisyyttä, jonka hänen oma vaikenemisensa oli aiheuttanut. Jos Gora olisi lausunut asiasta joitakin sanoja, niin ystävykset olisivat voineet tulla samaan tasoon ja Binoi olisi tullut lohdutetuksi. Mutta ääneti istuva Gora tuntui häntä tuomitsevan. Sen vuoksi Lolitan purevat huomautukset ärsyttivät Binoita yhä enemmän.

Mohim astui huoneeseen, piippu kädessä, tarjosi beteliä purtavaksi ja virkkoi: »Asia on valmis meidän puoleltamme, Binoi poikaseni. Kunhan setäsi asiaan suostuu, tunnemme mielemme aivan keveäksi. Oletko jo hänelle kirjoittanut?»

Tämä ahdistelu vaikutti Binoihin erikoisen epämieluisesti tänään. Hän tiesi hyvinkin, ettei syy ollut Mohimin — Gora näet oli ilmoittanut vanhemmalle veljelleen, että Binoi suostui — mutta tunsi olonsa verrattain ankeaksi ajatellessaan suostumustansa. Anandamoji oli kerrassaan yrittänyt saada hänet peräytymään, ja hän itse ei ollut suinkaan milloinkaan tuntenut mitään erikoista kiintymystä kysymyksessä olevaan morsiameensa. Kuinka siis olikaan tämä sekasorto voinut muovautua selväksi päätökseksi? Ei voinut suoraan väittää Goran häntä mitenkään pakottaneen, sillä hän ei olisi missään tapauksessa pakottanut, jos Binoi itse olisi esittänyt pienenkin vastaväitteen, mutta sittenkin —. Tuo »sittenkin» ilmaisi jälleen Lolitan pistävien huomautusten vaikutusta. Eihän ollut tapahtunut mitään erikoista tässä tilaisuudessa, tuntui vain asian alla se täydellinen vaikutusvalta, jonka Gora oli hankkinut itselleen niiden vuosien aikana, joina he olivat olleet ystävät. Binoi oli vähitellen suostunut tuohon ylivaltaan erinomaisen kiintymyksensä ja leppoisan luonnonlaatunsa vuoksi. Ja niin oli mestarin ja oppilaan suhde muodostunut itseänsä ystävyyttä tärkeämmäksi. Aikaisemmin Binoi ei ollut asiaa oivaltanut, mutta nyt sitä ei käynyt kieltäminen. Ja niin hänen oli oikeutta myöten mentävä naimisiin Sasin kanssa?

»En, minä en ole vielä kirjoittanut sedälleni», vastasi hän Mohimin kysymykseen.

»Vika on yksin minun», virkkoi Mohim. »Minkätähden kirjoittaisitkaan _sinä_ kirjeen; sehän on minun asiani. Mikä on hänen täydellinen nimensä, poikaseni?»

»Minkätähden pidätte niin suurta kiirettä?» kysyi vuorostaan Binoi. »Häitä ei voida viettää _asvin-_ eikä _karlik-kuun_ aikana. _Aghran-kuussa—_ niin, mutta olen unohtanut, että siinäkin kuussa on vaikeutensa. Se on onneton kuukausi meidän perheemme historiassa, ja me emme ole milloinkaan viettäneet perhejuhlia _aghran-kuun_ aikana.»

Mohim laski piippunsa nurkkaan seinän varaan ja virkkoi: »Kuulehan, Binoi, jos välität kaikesta tuollaisesta taikauskosta, niin silloinhan on koko uudenaikainen kasvatuksesi vain ulkoaopittuja lauseparsia. Tässä kirotussa maassa on muutenkin ylen vaikea löytää kalenterista hyväenteisiä päiviä, ja jos kaiken muun lisäksi jokainen perhekunta vielä ottaa huomioon omia tapahtumiansa, niin kuinka asioista voidaan ollenkaan suoriutua?

»Minkätähden siis suostutte pitämään _asvin-_ ja _karlik-kuutakaan_ huonoenteisenä?» kysyi Binoi.

»Pidänkö minä niitä huonoenteisinä!» huudahti Mohim. »Enpä suinkaan. Mutta mitäpä tehdä — tässä meidän maassamme ei tarvitse kunnioittaa Jumalaa, mutta ellet kunnioita kaikkia _bhadra-, asvin-_ ja _karlik-kuita_ koskevia sääntöjä, kaikkea torstai- ja perjantaipäiviä koskevaa ja kaikkia kuun eri vaiheita, niin sinut karkoitetaan talosta! Ja myönnänpä, että vaikka en tunnustakaan tuota kaikkea hyväksyväni, tunnen kuitenkin oloni ahdistavaksi, ellen noudata kalenteria — meidän ilmanalamme luo pelkoa aivan samoin kuin malariakuumetta, ja niinpä en minäkään kykene karistamaan pois tuota tunnetta.»

»Samoin on laita sukulaisteni», sanoi Binoi, »he eivät voi vapautua _aghran_-kuuhun kohdistuvista pelontunteistaan. Tätini ei missään tapauksessa siihen suostuisi.»

Niin sai Binoi asian siirtymään tuonnemmaksi, ja Mohim, joka ei oikein tietänyt, mitä olisi vielä yrittänyt, peräytyi.

Binoin huomautusten sävy osoitti Goralle, että hänen ystävänsä oli alkanut epäröidä. Binoi ei ollut käynyt talossa muutamaan päivään, ja Gora otaksui hänen vierailleen Pareš Babun luona entistä ahkerammin. Ja kun Binoi nyt, avioliittoasiasta puhuttaessa, oli yrittänyt siirtää keskustelua tuonnemmaksi, Goran epäilykset kävivät vakaviksi, hän lopetti kirjoittamisensa, kääntyi ja sanoi: »Kuulehan, Binoi, kun kerran olet antanut veljelleni lupauksesi, miksi syöksetkään hänet suotta tällaiseen epävarmuuteen?»

Binoi kääntyi yht'äkkiä kärsimättömäksi ja huudahti: »Annoinko lupaukseni, vai siepattiinko se minulta?»

Goraa hämmästytti tuo äkkiä ilmenevä kapinanhenki, hän terästi mielensä ja kysyi tiukasti: »Kuka on sen sinulta siepannut?»

»Sinä!»

»Minä? Minähän lausuin sinulle vain muutaman sanan koko asiasta, ja sitä sinä nimität lupauksen kiristämiseksi!»

Binoi ei tosiaankaan voinut vakuuttavalla tavalla todistaa syytöstään oikeaksi. Gora puhui totta: vain muutamia sanoja oli vaihdettu, ja se, mitä Gora oli sanonut, ei ollut niin vääjäämätöntä, että sitä olisi käynyt nimittäminen painostukseksi. Mutta sittenkin oli tavallaan totta, että Gora oli pakottanut Binoin myöntymään. Mitä vähemmän ulkonaisia todisteita, sitä julkeampana esiintyy syyttäjä, ja niinpä lausui Binoikin kiihtynein äänin: »Ei tarvita montakaan sanaa lupauksen kiristämiseksi!»

»Ota sanasi takaisin!» huusi Gora nousten pöydän luota. »Lupauksesi ei ole niin suunnattoman arvokas, että huolisin sitä sinulta anella tai ryöstää!» — »_Dada_!» huusi hän sitten Mohimille, joka oli viereisessä huoneessa ja tuli sisään kiireen kaupalla. »_Dada_», huusi Gora, »enkö sanonut sinulle alun pitäen, että Binoin ja Sasin naimisiinmeno on mahdoton asia ja etten siihen suostu?»

»Tietysti sanoit. Kukaan muu ihminen ei olisi voinut sellaista sanoa. Jokainen muu setä olisi osoittanut jonkinlaista veljentyttärensä avioliittoon kohdistuvaa mielenkiintoa!»

»Minkätähden käytit minua katinkäpälänä saadaksesi Binoin suostumaan?» singahdutti Gora.

»Syynä ei ollut mikään muu kuin se, että otaksuin siten parhaiten saavani hänet suostumaan», vastasi Mohim masentuneena.

Goran kasvot sävähtivät punaisiksi. »Minä pyydän jättämään minut kaiken tämän ulkopuolelle!» huusi hän. »En ole mikään virallinen naittaja, minulla on muuta tekemistä.» Samassa hän poistui huoneesta.

Ennenkuin onneton Mohim ehti ryhtyä asiaa edelleen pohtimaan, Binoikin oli ehtinyt kadulle, ja Mohimin ainoana lohdutuksena oli piippu, jonka hän nyt otti nurkasta, minne oli sen sijoittanut.

Binoi oli monet kerrat kiistellyt Goran kanssa, mutta tällaista purkautumaa ei ollut sattunut milloinkaan ennen, ja Binoi kauhistui aluksi omaa tekoansa. Kun hän oli ehtinyt kotiin, tuntui kuin olisivat nuolet lävistelleet hänen omaatuntoansa. Ei tehnyt mieli syödä eikä nukkua, kun hän ajatteli, millaisen iskun oli Goralle yht'äkkiä antanut. Hän tunsi erinomaista katumusta varsinkin ajatellessaan, kuinka järjettömästi oli syyttänyt yksin Goraa. »Minä tein väärin, väärin, väärin», toisteli hän itsekseen.

Myöhemmin päivällä, kun Anandamoji oli parhaillaan istuutumassa ompeluksensa ääreen päivällisaterian jälkeen, Binoi ilmaantui hänen luoksensa ja istuutui hänen viereensä. Anandamoji oli kuullut tapahtumasta Mohimilta, mutta nähtyään Goran kasvot aterian aikana hän oli arvannut, että oli sattunut myrskyisä kohtaus.

»Äiti», sanoi Binoi. »Minä olen menetellyt väärin. Se, mitä tänä aamuna sanoin Goralle Sasin ja minun välille suunnitellusta avioliitosta, oli pelkkää mielettömyyttä!»

»Älä ole milläsikään, Binoi! Sellaista sattuu aina, kun yrität tukahduttaa jotakin mieltäsi kalvavaa tuskaa. On muuten aivan yhtä hyvä, että se on tapahtunut. Ei kestä kauan, ennenkuin olette kumpikin unohtaneet koko kiistan.»

»Mutta minä tahdon sanoa sinulle, äiti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menen naimisiin Sasin kanssa.»

»Älä tee asiaa pahemmaksi, poikani, hätiköiden yrittämällä paikata riitaa hyväksi. Avioliitto solmitaan eliniäksi, mutta riita on vain hetkellinen.»

Binoi ei kumminkaan voinut neuvoa noudattaa. Hän ei tuntenut voivansa lähteä suoraan Goran luo ja niin hän meni Mohimin puheille, sanoi, ettei hänen tahollaan ollut mitään estettä, että häät voitiin viettää kuukauden kuluessa ja että hän itse tulisi pitämään huolta siitä, että setä asiaan suostuisi.

»Järjestetäänkö kihlajaiset heti?» tiedusteli Mohim.

»Olkoon menneeksi, voitte päättää asian neuvoteltuanne Goran kanssa», vastasi Binoi.

»Mitä! Joko taas on neuvoteltava Goran kanssa!» valitteli Mohim ärtyneesti.

»Niin, niin, se on ihan välttämätöntä!»

»Hyvä, jos se täytyy tehdä, niin tehdään, mutta —» Mohim sulki suunsa pistämällä siihen annoksen beteliä.

Mohim ei virkkanut mitään sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna hän lähti Goran huoneeseen peläten vain ankaran taistelun avulla saavansa hänet jälleen suostumaan. Mutta kun hän kertoi Binoin tulleen edellisenä iltana hänen luokseen ja sanoneen olevansa valmis menemään naimisiin Sasin kanssa, vieläpä kehoittaneen kysymään Goralta neuvoa kihlausasiassa, Gora suostui heti ja sanoi: »Hyvä! Pidetään kihlajaiset kaikin mokomin!»

»Sinä näytät nyt olevan varsin myöntyväinen, mutta älä Herran nimessä esitä jälleen uusia estelyitä seuraavalla kerralla.»

»Häiriötä ei aiheuttanut estelyni, vaan tiedusteluni», sanoi Gora.

»No niin», virkkoi Mohim, »nöyrä pyyntöni on, ettet estele etkä tiedustele. Olen aivan tyytyväinen saadessani toimia omin neuvoin. Kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että tiedustelusi johtaisi sellaiseen vastakkaiseen tulokseen? Tahdon tietää vain yhden ainoan asian: haluatko todellakin tämän avioliiton toteutuvan?»

»Haluan.»

»Salli siis minun olla kyllin viisas äläkä enää sekaannu tähän asiaan.»

KAHDESKYMMENES LUKU.

Gora johtui nyt päättelemään, että oli vaikea pitää Binoita silmällä matkan päästä, joten oli asetettava vartija sinne, missä vaara oli suurin. Hän arvasi, että paras keino pitää Binoita aisoissa oli uuttera seurusteleminen Pareš Babun itsensä kanssa. Niinpä hän lähtikin jo seuraavana päivänä iltapuolella Binoin luo.

Binoi ei ollut odottanut Goraa niin pian saapuvaksi ja oli yhtä hämmästynyt kuin iloinenkin. Hän joutui sitäkin suuremman ihmetyksen valtaan, kun Gora alkoi jutella Pareš Babun tyttäristä osoittamatta minkäänlaista vihamielisyyden merkkiäkään. Ei tarvinnut kovinkaan ponnistella saadakseen Binoissa heräämään asiaan kohdistuvaa mielenkiintoa, ja ystävykset pohtivat keskusteluaihettansa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta aina myöhäiseen iltaan asti.

Kotiin kulkiessaankaan Gora ei saanut asiaa mielestään haihtumaan; se askarrutti häntä niin kauan kuin hän oli valveilla. Hänen mielensä ei ollut milloinkaan ennen ollut niin sekasortoisten mietteiden vallassa — hän ei ollut tosiaankaan koskaan ennen pohtinut naisia koskevaa kysymystä. Binoi oli hänelle osoittanut, että naiset tosiaankin muodostivat osan elämänongelmaa, jota oli käsiteltävä joko pyrkien ratkaisuun tai tyytyen sovitteluun, mutta jota ei sopinut jättää huomioonottamatta.

Kun siis Binoi seuraavana päivänä sanoi Goralle: »Tulehan kerallani Pareš Babun luo, hän on monet kerrat sinua kysellyt», niin Gora suostui empimättä. Hän ei ainoastaan suostunut: hänen mielensä ei ollut enää läheskään yhtä välinpitämätön kuin ennen. Aluksi Sutšarita ja Pareš Babun tyttäret eivät olleet herättäneet hänessä vähintäkään mielenkiintoa, sitten hänen mieleensä oli noussut heihin kohdistuva ylenkatseellinen vihamielisyys, mutta nyt hän kerrassaan halusi päästä paremmin heitä tuntemaan. Hänen teki kovin mieli nähdä, mikä kiintymyksen esine vaikutti niin voimallisesti Binoin sydämeen.

He saapuivat taloon illalla. Yläkerran oleskeluhuoneessa Haran luki Pareš Babulle erästä englanninkielistä kirjoitelmaansa pöytälampun valossa. Pareš Babu oli kuitenkin vain väline tarkoituksen saavuttamiseksi, sillä Haranin todellisena pyrkimyksenä oli vaikuttaa Sutšaritaan, joka kuunteli ääneti pöydän päässä varjostaen silmiänsä lampun valolta palmunlehtiviuhkalla. Tottelevaista luonnonlaatuansa noudattaen hän yritti olla mahdollisimman tarkkaavainen, mutta sittenkin hänen ajatuksensa joutuivat silloin tällöin harhateille.

Kun palvelija ilmoitti Goran ja Binoin saapuneen, hän säpsähti ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pareš Babu pysähdytti hänet sanoen: »Minne menet, Radha? Ovathan Binoi ja Gora hyvät tuttavamme.»

Sutšarita istuutui hieman hämmentyneenä, joskin mieli keveämpänä senvuoksi, että Haranin ikävystyttävän kirjoitelman lukeminen keskeytyi. Se ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Goran, epäilemättä herätti hänessä iloista kiihtymystä, mutta toisaalta hänelle ei ollut mieluista, että Gora saapui Haranin läsnä ollessa. Vaikeata on sanoa, oliko syynä pelko, että syntyisi jälleen riitaa, vai kenties jokin muu.

Pelkkä Goran nimen kuuleminen sai Haranin hiomaan hammasta. Hän vastasi vaivoin Goran tervehdykseen ja istui sitten ääneti ja äreänä. Gorassakin heräsivät kaikki taisteluvaistot heti, kun hän näki Haranin.

Baroda-rouva oli lähtenyt vieraisiin kolmen tyttärensä keralla, ja sopimus oli sellainen, että Pareš Babu kävisi iltasella heidät noutamassa. Pareš Babun oli jo aika lähteä, mutta Goran ja Binoin saapuminen viivytti häntä. Kun hän ei voinut kauemmin viipyä, hän kuiskasi Haranille ja Sutšaritalle tulevansa mahdollisimman pian takaisin ja jätti heidät olemaan vieraiden seurana.