Part 11

Seurustelu alkoi aivan kohta, sillä kiivas taistelu oli silmänräpäyksessä käynnissä. Kiistakysymys oli seuraava. Oli olemassa eräs piirikunnan tuomari Brownlow, joka asui lähellä Kalkuttaa ja jonka kanssa Pareš Babu oli Dakkassa ollessaan ystävällisesti seurustellut. Hän ja hänen vaimonsa olivat osoittaneet Pareš Babulle suurta huomaavaisuutta, koska hän ei pitänyt vaimoansa ja tyttäriänsä _zenanaan_ suljettuina. _Sahibilla_ oli tapana viettää joka vuosi syntymäpäiväänsä järjestämällä maataloudelliset markkinat. Baroda-rouva oli hiljattain käynyt mrs Brownlow'ta tapaamassa ja oli tapansa mukaan ylistellyt tytärtensä perehtymystä englantilaiseen kirjallisuuteen ja runouteen. Mrs Brownlow oli kertonut varakuvernöörin tulevan puolisoineen markkinoilla käymään ja oli intomielisesti lausunut, että olisi erittäin somaa, jos Pareš Babun tyttäret voisivat esittää korkeille vieraille jonkin englantilaisen näytelmän. Baroda oli ihastunut ehdotuksesta ikihyväksi, ja tänään hän oli vienyt tyttärensä erään tuttavan luo harjoituksiin. Kun Goralta kysyttiin, voisiko hän lähteä markkinoille, hän vastasi tarpeettoman kiivaasti: »En!» Sitten seurasi englantilaisia ja bengalilaisia koskeva tulinen kiista, jossa pohdittiin näiden eri kansallisuuksien välisen yhteyden vaikeuksia.

Haran sanoi: »Syy on meidän kansamme. Meissä on niin paljon pahoja tapoja ja niin paljon taikauskoa, ettemme ole kelvolliset.»

Gora vastasi siihen: »Jos se on totta, niin meidän tulisi hävetä englantilaisten seuraan tungettelemista, olimmepa kuinka arvottomat tahansa.»

»Mutta niitä, jotka ovat todella arvokkaat, esimerkiksi näitä ystäviämme, englantilaiset kohtelevat erinomaisen kunnioittavasti.»

»Sellainen eräisiin henkilöihin kohdistuva kunnioitus, joka vain korostaa toisten kansalaisten kärsimää nöyryytystä, on minun silmissäni pelkkää solvausta», sanoi Gora.

Haran joutui aivan pian kiukkunsa valtoihin, ja Gora ärsytteli häntä siten päästen kohta voitolle.

Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa, — hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet. Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä. Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta. Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan oman olemassaolonsa.

Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta, ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»

Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule, mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»

Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä, että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin luovuttaminen metsästäjälle.

Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan, minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.

Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää painuksissa tietämättä mitä sanoa.

Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua, vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan ihastuttavalta se uusimallinen _sari_, joka oli Sutšaritan verhona.

Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa, tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus, jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui Goralle tuokion aikana.

Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen _sarinsa_ reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.

Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»

Gora huomasi vähäisen ihmettelyn ilmeen Sutšaritan kasvoissa ja sanoi: »Älkää ajatelko, että hallitukseen kohdistuva viha mitenkään vaikutti sanoihini. Ne, jotka ovat hallituksen palveluksessa, alkavat yleensä ylpeillä hallituksen mahdista ikäänkuin se olisi heidän omansa ja pyrkivät niinmuodoin esiintymään toisista kansalaisista erotettuna luokkana. Huomaan tuon asian yhä selvemmin. Eräs sukulaiseni oli aikoinaan alioikeuden palveluksessa. Hän on nyttemmin luopunut virastaan, mutta hänen vielä palvellessaan ylioikeuden tuomari tapasi moittia häntä sanoen: 'Minkätähden vapautetaan teidän tuomioistuimessanne niin paljon syytettyjä, _babu?'_ Hän vastasi: 'Asialla on hyvät syynsä, _sahib._ Kun te lähetätte ihmisiä vankeuteen, niin he näyttävät teistä vain kissoilta ja koirilta, mutta ne, joita minä sinne lähetän, ovat minun veljiäni.' Niinä aikoina oli runsaasti kansalaisiamme, jotka kykenivät lausumaan sellaisia jaloja sanoja, eikä puuttunut englantilaisiakaan, jotka niitä kuuntelivat. Mutta nykyjään alkavat virkakahleet näyttää koristeilta, ja meidän päivinämme eivät alioikeuksienkaan tuomarit pidä omia kansalaisiansa paljoa parempina kuin koiria. Ja kokemus osoittaa meille, että mitä korkeammalle he pääsevät virka-asteikossa kohoamaan, sitä kehnommiksi he itse muuttuvat. Henkilön, joka nousee toisen olkapäille, täytyy pakostakin suhtautua ylenkatseellisesti omiin kansalaisiinsa, ja sinä hetkenä, jona hän pitää heitä halvempina olentoina, hän tekee heille välttämättä vääryyttäkin. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään tulokseen.» Puhuessaan Gora iski kätensä pöytään niin että lamppu hytkähti.

»Kuulehan, Gora», virkkoi Binoi hymyillen, »tämä pöytä ei ole hallituksen omaisuutta, ja lamppu kuuluu Pareš Babulie.»

Gora nauroi ääneen täyttäen koko talon hilpeytensä kaiulla, ja Sutšarita oli iloissaan ja ihmeissään huomatessaan Goran voivan nauraa häneen kohdistuvalle leikinlaskulle hilpeästi kuin poikanen. Sutšarita ei nähtävästi ollut vielä joutunut kokemaan, että henkilöt, joiden mielessä on suuria aatteita, voivat sydämestään nauraa.

Gora puhui monista asioista sinä iltana, ja vaikka Sutšarita olikin vaiti, hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvää hyväksymistä, että Goran sydän oli intoa tulvillaan. Vihdoin hän lausui, erikoisesti Sutšaritan puoleen kääntyen: »Erästä asiaa ette saa unohtaa. Jos erehdymme ajattelemaan, ettemme voi tulla voimakkaiksi millään muulla tavalla kuin muuttumalla voimakkaiden englantilaisten kaltaisiksi, niin tuo mahdoton asia ei milloinkaan toteudu, koska pelkkä jäljittely ei tee meistä sitä eikä tätä. Minä kehoitan teitä: tulkaa Intian sisäpuolelle, omaksukaa kaikki sen hyvä ja paha; jos siinä on vikoja ja virheellisyyksiä, koettakaa korjata niitä sisästäpäin, mutta nähkää ne omin silmin, ymmärtäkää ne, ajatelkaa niitä, kääntäkää kasvonne niiden puoleen, yhtykää niihin. Te ette kykene milloinkaan ymmärtämään, jos seisotte vastustajina ja kristillisten aatteiden läpitunkemina tarkastelette asioita ulkopuolelta. Siten menetellen vain yritätte haavoittaa ettekä milloinkaan tuota todellista hyötyä.»

Gora nimitti tuota kehoitukseksi, mutta se oli pikemmin käsky. Hänen sanansa kaikuivat niin peloittavan voimakkaina, ettei toisen myöntävän vastauksen odottamisesta voinut olla puhettakaan.

Sutšarita kuunteli pää painuksissa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän havaitsi Goran kääntyvän nimenomaan hänen puoleensa ja niin innokkaasti. Hän karkoitti kaiken arkuutensa ja virkkoi koruttoman vaatimattomasti: »Minä en ole milloinkaan ennen ajatellut synnyinmaastani niin suuria ja tosia ajatuksia. Mutta yhtä tahdon teiltä kysyä: mikä on synnyinmaan ja uskonnon välinen suhde? Eikö uskonto ole synnyinmaata suurempi?»

Tuo lempein äänin lausuttu kysymys soi erittäin suloiselta Goran korviin, ja Sutšaritan silmien ilme teki sen vieläkin suloisemmaksi. Hän vastasi; »Se, mikä on synnyinmaata suurempi ja korkeampi, voi ilmaantua ainoastaan synnyinmaan välityksellä. Jumala on ilmoittanut ainoan iäisen luontonsa lukemattomissa muodoissa. Mutta ne, jotka sanovat, että totuus on yksi ja että senvuoksi vain yksi ainoa uskonnon muoto on tosi, omaksuvat vain tuon totuuden, että totuus on yksi, mutta jättävät tunnustamatta sen, että totuus on rajaton. Rajaton ykseys ilmenee rajattomassa moninaisuudessa. Minä vakuutan teille, että voitte nähdä auringon Intian avoimen taivaan alla — teidän ei tarvitse sitä varten matkustaa valtameren yli ja istua kristittyjen kirkon ikkunan luona.»

»Te tarkoitatte, että Intiaa varten on olemassa erikoinen Jumalan luo johtava tie. Mikä on sen erikoisuutena?» kysyi Sutšarita.

»Sen erikoisuus on tämä», vastasi Gora. »On tunnustettu, että korkein olento, jota ei voida määritellä, ilmenee rajattomana, — pienen ja suuren, hienon ja karkean loppumaton virta lähtee hänestä. Hän on samalla kertaa kenties loppumattomin määrein kuvailtava ja määrittelemätön, muodoltansa rajaton ja samalla muotoa vailla. Toisissa maissa Jumalaa on yritetty rajoittaa jonkin määritelmän puitteisiin. Intiassa on kieltämättä myöskin yritetty käsittää joitakin Jumalan erikoisia ilmennyksiä, mutta niitä ei ole milloinkaan pidetty lopullisina eikä yhtäkään niistä ole katsottu ainoaksi. Yksikään intialainen palvoja ei ole kieltäytynyt tunnustamasta, että Jumala äärettömyydessään on suurempi ja korkeampi sitä erikoisilmennystä, joka voi olla palvojalle itselleen tosi.»

»Niin saattaa olla viisaiden palvojien laita, mutta entä toiset?» kysyi Sutšarita.

»Myönnän aina, että tietämättömät kaikissa maissa vääristelevät totuuden», vastasi Gora.

»Mutta eikö sellainen vääristely ole meidän maassamme kehittynyt pitemmälle kuin muualla?» jatkoi Sutšarita kyselyänsä.

»Voipa niin olla», vastasi Gora. »Intia on pyrkinyt täysin käsittämään hienon ja karkean molempia vastakkaisia ilmennyksiä, sisäistä ja ulkoista, henkeä ja ruumista, ja juuri senvuoksi ne, jotka eivät kykene oivaltamaan hienoa ilmennystä, tarttuvat karkeaan, ja heidän tietämättömyytensä siihen vaikuttaessa syntyvät nuo erinomaiset vääristelyt. Mutta sittenkään ei käy missään tapauksessa päinsä luopua siitä suuresta, monimuotoisesta, ihmeellisestä tavasta, jota noudattaen Intia on pyrkinyt käsittämään ruumiin, sielun ja toiminnan avulla ja kaikilta eri näkökannoilta sitä yhtä, joka on tosi, sekä muodoissa että muodottomuudessa, aineellisissa samoinkuin henkisissäkin ilmennyksissä, ulkoiselle samoinkuin sisäisellekin havainnolle — tai typerästi menetellen omaksua sensijaan ainoaksi uskonnokseen sitä kuivakiskoista, ahdashenkistä ja sisällyksetöntä teismin ja ateismin yhdistelmää, jonka on kehitellyt kahdeksannentoista vuosisadan Eurooppa.»

Sutšarita painui hetkiseksi mietteisiinsä, ja Gora jatkoi: »Älkää luulko minua kiihkojumaliseksi henkilöksi, kaikkein vähimmin erääksi niistä, jotka ovat vastikään kääntyneet oikeauskoisiksi — en puhu siinä mielessä kuin he. Minun mieltäni hurmaa se syvä ja suuri ykseys, jonka olen keksinyt perehtyessäni Intian lukemattomiin eri ilmennyksiin ja moninaisiin pyrkimyksiin, ja se saa minut pelkäämättä seisomaan maan tomussa kaikkein köyhimmän ja kaikkein tietämättömimmän maanmieheni rinnalla. Se seikka, että tämän Intian viestin toiset ymmärtävät, toiset eivät, ei mitenkään vaikuta siihen tuntooni, että olemme yhtä, minä ja koko Intia, että kaikki sen kansat ovat minun; ja minä uskon varmaan, että kaikkien heidän välityksellä Intian henki toimii salaa, mutta alinomaisesti.»

Goran voimakkaasti lausumat sanat tuntuivat värähdyttäen puhkovan huoneen seiniä ja sisustusta. Sutšarita ei voinut edellyttää sanoja täysin ymmärtävänsä, mutta syvän käsittämisen ensimmäinen hyöky saapuu väkevänä, ja se käsitys, ettei elämä rajoitu perheen tai lahkon piiriin, valtasi nyt Sutšaritan tuskallisen voimakkaana.

Enempää ei sanottu, sillä portaista kuului juoksevien askelia ja tyttöjen naurua. Pareš Babu oli palannut tyttärineen, ja Sudhir teki tytöille tavallisia kepposiaan.

Astuessaan sisään ja nähdessään Goran Lolita ja Satiš kääntyivät jälleen vakaviksi ja jäivät huoneeseen. Labonja poistui nopeasti, Satiš pujahti Binoin tuolin luo ja alkoi hänelle kuiskia, ja Lolita veti tuolin Sutšaritan taakse istuutuen sinne puolittain piiloon.

Sitten tuli Pareš Babu, joka sanoi: »Minä tulen verrattain myöhään takaisin. Panu Babu on tainnut jo lähteä?»

Kun Sutšarita ei mitään vastannut, sanoi Binoi: »Niin, hän ei voinut kauemmin odottaa.» Gora nousi, kumarsi kunnioittavasti Pareš Babulle ja virkkoi: »Meidänkin täytyy lähteä.»

»Minulla ei ole ollut paljoakaan tilaisuutta keskustella kanssanne tänä iltana», sanoi Pareš Babu. »Toivottavasti voitte käydä luonamme silloin tällöin, kun teillä sattuu olemaan aikaa.»

Goran ja Binoin ollessa huoneesta lähtemässä tuli sisään Baroda-rouva. Molemmat kumarsivat hänelle, ja hän huudahti: »Mitä! Joko nyt pois?»

»Niin», vastasi Gora lyhyesti, ja Baroda kääntyi Binoin puoleen: »Mutta minä en voi laskea menemään teitä, Binoi Babu; teidän pitää jäädä aterialle. Minulla on sitäpaitsi jotakin sanottavaa teille.»

Satiš hyppi riemuissaan kuullessaan kutsun, tarttui Binoin käteen ja sanoi: »Niin, älä päästä Binoi Babua menemään, äiti; hänen pitää jäädä tänään yöksi.»

Havaitessaan Binoin epäröivän Baroda kääntyi Goran puoleen kysyen: »Täytyykö teidän välttämättä viedä Binoi Babu mukananne? Onko hän teille ehdottomasti tarpeen?»

»Ei, ei, ei ollenkaan», vastasi Gora nopeasti. »Sinä jäät, Binoi; minä lähden.» Samassa hän poistui nopeasti.

Baroda-rouvan kysyessä lupaa Goralta Binoi ei voinut olla salaa katsahtamatta Lolitaan, joka käänsi hymyillen kasvonsa toisaalle. Binoi ei voinut pahastua Lolitan pienistä ivailuista, mutta sittenkin ne pistelivät häntä kuin okaat. Hänen jälleen istuuduttuaan sanoi Lolita: »Kuulkaahan, Binoi Babu, olisitte menetellyt viisaammin, jos olisitte tänään paennut.»

»Miksi niin?» kysyi Binoi.

»Äiti aikoo toimittaa teidät ikävään tilanteeseen», selitti Lolita. »Meidän markkinanäytelmästämme puuttuu erään osan esittäjä, ja äiti on päättänyt valita siihen teidät.»

»Taivas varjelkoon!» huudahti Binoi. »Minä en siihen pysty.»

»Minä sanoin sen äidille heti», virkkoi Lolita nauraen. »Sanoin, ettei ystävänne missään tapauksessa salli teidän esiintyä näytelmässä.»

Pistos koski Binoihin. Hän sanoi: »Meidän ei tarvitse keskustella ystäväni mielipiteistä. Mutta minä en ole eläissäni esiintynyt näyttämöllä — miksi valittaisiinkaan juuri minut?»

»Entä me?» valitteli puolestaan Lolita. »Luuletteko, että me olemme milloinkaan eläessämme näytelleet?»

Samassa palasi Baroda-rouva, ja Lolita sanoi: »Kuulehan, äiti, on suotta kehoittaa Binoi Babua ottamaan osaa näytelmäämme, ellet saa hänen ystäväänsä suostumaan —»

»Ystäväni suostumusta ei tässä ollenkaan tarvita», keskeytti Binoi harmistuneena. »Mutta minä en osaa näytellä.»

»Älkää olko siitä huolissanne», huudahti Baroda. »Me totutamme teidät siihen aivan kohta. Ettehän väittäne, että nämä tyttöset osaavat sellaista, mitä te ette osaa? Joutavia!» Ja Binoilla ei ollut enää minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan. Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.

Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja ponnistustensa suoranaisina esineinä.

Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana vartijana.

Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa luonnon kutsuun ja kehoitukseen.

Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien vaiheilla.

Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.

Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?

Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu, kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.

Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä: »Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»

»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»

»Eikö Binoi ollut mukanasi?»

»Ei; olin yksin.»

Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»

»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»

Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen jäseniin?»

»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.

»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»

»Eivät ensinkään.»

Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.

Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä, sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun pihamaalla seisoi vanha _džambolan-puu_, jonka lehvistön yllä välkkyvä hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä jalankulkijoita ja ajoneuvoja.