Part 12

Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa, jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja syöksyi ulos huoneesta.

Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.

Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.

Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista, nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää harhaluuloa.

Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.

Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.

Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin, että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia tottumuksiansa.

Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi: »Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle lähtösiunauksesi, äiti.»

»Minne lähdet, poikani?» kysyi Anandamoji.

»En tiedä oikein itsekään», vastasi Gora.

»Onko sinulla suoritettavana jokin tehtävä?»

»Ei tavanomaisessa merkityksessä. Matkani on oma tarkoituksensa.»

Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti: »Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä tiedät sen, tiedäthän?»

Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman oudoksi.

Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»

»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua suojelemassa!»

»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.

»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»

Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan, vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä lähti retkelle.

Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».

»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.

»Lähden.»

»Minne?»

»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.

»Eikö sinulla ole parempaa vastausta?»

»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.

Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä saanut, Binoi?»

Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen. Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»

»Minkätähden ajattelet niin?» kysyi Anandamoji.

»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi Binoi.

Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi, oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.

Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»

Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi, vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.

Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Ruusuilla oli oma tarinansa.

Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa näytelmäesitykseen.

Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.

Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»

»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi, »mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».

»Onko tuo teidän oma mielipiteenne, vai jonkun toisen henkilön ajatus?»

»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla», virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä. Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin, että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»

Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi: »Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»

»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin, että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»

Lolita oli tietenkin ylpeäluontoinen ja kuuli ilokseen Binoin puhuvan puuttuvasta itsekunnioituksesta, mutta oman väitteensä heikkouden tuntien hän loukkasi yhä Binoita tarpeettomalla ivailullaan.

»Kuulkaahan», virkkoi Binoi vihdoin. »Minkätähden väittelette yhä? Miksi ette sano: 'Minun toivomukseni on, että otatte osaa tähän näytelmään?' Siinä tapauksessa tuottaisi minulle jonkinlaista iloa, että uhraan omat vakaumukseni teidän pyyntönne vuoksi.»

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Miksi sanoisinkaan niin? Jos teillä on jokin vilpitön mielipide, niin miksi toimisittekaan vastoin sitä minun kehoituksestani? Mutta sen täytyy tosiaankin olla oma vilpitön mielipiteenne!»

»Olkoon niin, jos haluatte», sanoi Binoi. »Olkoon varmaa, ettei minulla ole minkäänlaista oikeata mielipidettä, — mutta ellei minun ole lupa uhrata sitä teidän pyyntönne takia, niin sallikaahan ainakin tunnustaa hävinneeni teidän esittämienne perusteiden ja väitteiden vuoksi ja suostua ottamaan osaa näytelmään.»

Baroda-rouvan astuessa samassa huoneeseen Binoi nousi ja kysyi heti: »Suvaitkaa sanoa minulle, kuinka minun tulee menetellä, jotta suoriudun esitettävästäni osasta!»

»Älkää olko ollenkaan huolissanne», vastasi Baroda voitoniloisena. »Me pidämme huolta siitä, että sanat tulevat asianmukaisesti päähänne päntätyiksi. Teidän asiananne on vain käydä säännöllisesti harjoituksissa.»

»Hyvä; niinpä lähden nyt.»

»Ei, ei; teidän pitää jäädä illalliselle», vaatieli Baroda-rouva.

»Ettekö suo minulle anteeksi tänä iltana?»

»En, Binoi Babu; teidän pitää tosiaankin jäädä», sanoi Baroda ollenkaan vääjäämättä.

Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla. Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.

Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi: »Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta teidän suosiotanne.»

Lolita ei vastannut, vaan kääntyi pois.

Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä? Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina vain itse loukatuksi?

Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään, Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet, joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus, ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa ikävöinyt!

Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä, vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.

Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin. Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.

Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat eri paikkoihin huoneeseen.

Sitten tuli Satiš juosten hänen luoksensa.

»_Didi,_ mistä olet saanut nuo kukat?»

Kysymykseen vastaamatta Lolita kysyi: »Menetkö tänään ystävääsi tapaamaan?»

Satiš ei ollut ajatellutkaan Binoita, mutta kuullessaan hänen nimensä mainittavan hän alkoi tanssia ja sanoi: »Menenpä tietenkin!» Ja hänen teki mieli lähteä heti.

»Mitä te teette ollessanne kahden kesken?» kysyi Lolita häntä pidättäen. Satiš vastasi lyhyesti ja täsmällisesti: »Me juttelemme.»

»Hän antaa sinulle paljon kuvia; miksi et sinä anna hänelle mitään?» jatkoi Lolita.

Binoi oli leikellyt kaikenlaisia kuvia englantilaisista kuvalehdistä, ja Satiš oli kerännyt ne erikoiseen kirjaan. Hän oli siinä määrin innostunut täyttämään kokoelmansa sivuja, että hänen sormensa syyhyivät joka kerta, kun hän näki jonkin kuvan, vaikkapa hyvinkin arvokkaassa kirjassa, ja tämä hänen ahneutensa oli tuottanut koko joukon hänen syylliseen päähänsä kohdistuvia soimauksia sisarten taholta.

Se seikka, että tässä maailmassa vallitsee lahjoittamisen vastavuoroisuus, kirkastui nyt Satišille äkkiä ja epämieluisasti. Hänen ei ollut helppo ajatella, että oli luovuttava niistä vanhoista aarteista, joita hän äärimmäisen huolellisesti säilytteli vanhassa läkkilaatikossa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta huolestumista. Lolita nipisti hänen poskeansa ja sanoi: »Älä ole huolissasi. Anna hänelle nämä kaksi ruusua.»

Ilahtuneena ongelman helposta ratkaisusta Satiš lähti kukkineen suorittamaan lahjavelkaa ystävälleen. Mennessään hän kohtasi Binoin ja huusi: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hän piiloitti ruusut nuttunsa alle ja kysyi: »Arvatkaapa, mitä minulla on!»

Binoin tavallisuuden mukaan tunnustettua kykenemättömyytensä Satiš veti esiin punaiset ruusut, ja Binoi huudahti: »Ovatpa ne kauniit! Mutta ne eivät varmaankaan ole teidän, Satiš Babu, eiväthän? Toivottavasti en joudu poliisin käsiin varastetun tavaran haltijana!»

Satiš alkoi äkkiä epäillä, sopiko hänen nimittää kukkia omikseen vai ei, ja niin hän sanoi hetken epäröityään: »Eivätpä tietenkään! Sisareni Lolita ne antoi minulle ja käski tuoda teille!»

Kysymys oli niinmuodoin ratkaistu, ja Binoi sanoi Satišille hyvästi luvaten käydä talossa iltapuolella.

Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.

»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän katkerasti itseltään.

Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.

Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli Satišilta hänen koulutehtäviänsä.

Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan kukkien tulisi olla valkoiset.»

Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia, jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»

»Mitä kukkia te nimitätte minun kukikseni?» kysyi Lolita kovin punastuen.

»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu, kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»

»Lolita _didi_ ne käski antamaan!» vastasi Satiš loukkaantunein ilmein.

»Kenelle hän käski ne antamaan?» kysyi Binoi.

»Teillepä tietenkin.»

Lolita punastui entistä enemmän, tuuppasi Satišia ja sanoi: »Enpä ole koskaan ennen nähnyt tuollaista pientä hölmöä! Etkö itse tahtonut saada kukkia antaaksesi ne Binoi Babulle hänen kuviensa korvaukseksi?»

»Tahdoin kyllä, mutta sinähän ne käskit antaa!» huudahti Satiš ihan ymmällä.

Lolita käsitti, että Satišin kanssa sanaileminen vain kietoi hänet pahempiin pulmiin, sillä nyt Binoi selvästi huomasi, että Lolita oli antanut hänelle ruusut, mutta ei halunnut hänen sitä tietävän.

Binoi virkkoi: »Olkoonpa menneeksi. Minä luovun vaatimuksistani teidän kukkiinne nähden; mutta tietäkää, että näiden kukkien tarkoitus on ilmiselvä. Tarjoan ne sovinnon merkiksi kiistojemme päättyessä.»

Lolita keskeytti hänen esityksensä päätänsä pudistaen: »Milloin olemmekaan kiistelleet, ja mistä sovinnosta oikeastaan puhutte?»

»Onko siis kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa alusta loppuun asti?» huudahti Binoi. »Eikö ole ollut mitään kiistaa, ei mitään kukkia eikä siis sovintoakaan! Näyttää siis siltä, kuin ei ainoastaan olisi erehdytty luulemaan pelkkää kiiltoa kullaksi, vaan olisi erehdytty puhumaan kullasta siinä, missä ei ole edes kiiltoakaan! Entä näytelmäesitystä koskeva ehdotus, oliko se —»

»Siihen nähden ei missään tapauksessa ole mitään väärinkäsitystä olemassa», keskeytti Lolita. »Mutta kuka on milloinkaan siitä kiistellyt? Minkätähden luulottelette, että minä olen hautonut salajuonia voittaakseni teidän suostumuksenne? Te suostuitte, ja minä olin tyytyväinen, kuten sopikin, siinä kaikki. Mutta jos teillä on todellisia syitä olla tulematta mukaan, niin miksi suostuittekaan, vaikka teitä kehoitin?» Samassa Lolita lähti huoneesta.

Kaikki oli kääntynyt ihan vastakkaiseksi. Samana aamuna oli Lolita päättänyt tunnustaa Binoille tappionsa ja pyytää häntä luopumaan siitä ajatuksesta, että ottaisi osaa näytelmään. Mutta asiat olivat kehittyneet aivan vastakkaiseen suuntaan.

Binoi johtui ajattelemaan, ettei Lolita ollut vielä voittanut hänen aikaisemman vastustelunsa aiheuttamaa harmistumista, vaan oli vieläkin vihoissaan, koska otaksui Binoin vain ulkonaisesti suostuneen, mutta olevan sydämessään näytelmää vastaan. Binoi oli kovin pahoillaan siitä, että Lolita oli suhtautunut asiaan niin vakavasti, ja päätti olla milloinkaan enää vastustelematta, leikilläkään. Sitäpaitsi hän ajatteli suorittavansa hänelle määrätyn osan niin hartaasti ja taitavasti, ettei kukaan voisi syyttää häntä välinpitämättömyydestä.

Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen lukea kirjaa _Kristuksen seuraamisesta_. Tänä aamuna hän ei ollut pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät, mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.

Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi, otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa, jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.

Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei hän kenties ollutkaan tullut.

Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen kasvonsa.

»Ei mitään!» vastasi Lolita päätänsä pudistaen.

»Missä olet ollut kaiken aikaa?» kysyi Sutšarita.

»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella sinua.»

Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä. Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti, päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»

»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman kärsimättömästi.

Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää pyytää teitä odottamaan.»

»Ettekö tekin ole mukana näytelmässä?» kysyi Binoi.

»Jos kaikki näyttelisivät, niin kuka täyttäisi katsomon?» vastasi Sutšarita.

Binoilta ja Sutšaritalta ei yleensä puuttunut puheenaihetta, mutta tänään tuntui olevan jokin asia estämässä heitä vapaasti puhumasta. Sutšarita oli päättänyt olla kääntämättä keskustelua Goraan, kuten tavallisesti, ja Binoinkaan ei ollut helppo mainita ystävänsä nimeä ajatellessaan, että Lolita ja kenties kaikki perheen jäsenet pitivät häntä, Binoita, Goran orjallisena saattolaisena.

Lausuttuaan Binoille joitakin satunnaisia huomautuksia Sutšarita ei havainnut mitään muuta pelastuskeinoa kuin alkaa keskustella Satišin kanssa hänen kuvakeräelmänsä eduista ja puutteista, Hän sai Satišin vihan kuohahtamaan moittimalla kuvien järjestelyä, ja Satiš kiisteli hänen kanssaan kimein äänin.

Binoi silmäili sillävälin alakuloisena pöydällä lepäävää hylättyä oleanderkimppuansa ja ajatteli loukatun ylpeyden tunnoin: »Lolitan olisi pitänyt ottaa vastaan minun kukkani, ellei muuten, niin ainakin kohteliaisuudesta.»

Yhtäkkiä kuului askelia, ja Sutšarita säpsähti kovin nähdessään Haranin astuvan huoneeseen. Hänen säikähtynyt ilmeensä oli niin selvä, että hän punastui Haranin katseesta.

Istuutuessaan Haran sanoi Binoille: »Eikö Gora Babunne olekaan tänään mukananne?»

»Kuinka niin?» kysyi Binoi ärtyneenä joutavasta kysymyksestä. »Kaipaatteko häntä?»

»On erinomaisen harvinaista nähdä teidät hänen olematta näkyvissä», vastasi Haran. »Sentähden minä kysyn.»

Binoi oli niin harmissaan, että sitä salatakseen sanoi äkkiä: »Hän ei ole Kalkuttassa.»