Part 13
»Hän on varmaan lähtenyt saarnaamaan», ivaili Haran.
Binoin kiukku kasvoi, mutta hän vaikeni.
Sutšarita poistui huoneesta mitään virkkamatta. Haran nousi ja lähti heti hänen jälkeensä, mutta Sutšarita pujahti nopeasti pois, ja Haran kuului huutelevan: »Sutšarita, minä haluan puhua kanssasi.»
»Minä en voi tänään hyvin», kuului Sutšarita vastaavan. Hän meni menojaan ja sulkeutui makuusuojaansa.
Sitten saapui näkymölle Baroda-rouva, joka kutsui Binoin toiseen huoneeseen antaakseen hänelle näytelmää koskevia ohjeita. Kun Binoi vähän ajan kuluttua palasi, hän huomasi, että kukat olivat pöydältä hävinneet.
Lolita ei tullut sinä iltana harjoituksiin.
Sutšarita istui huoneessaan myöhään iltaan asti, _Kristuksen seuraamisesta_ suljettuna helmassaan, ja katseli nurkastaan ulkona vallitsevaan pimeyteen.
Näytti siltä, kuin jokin tuntematon ja ihmeellinen maa olisi ilmestynyt hänen nähtäviinsä kangastuksen tavoin, maa, johon hänen varhaisemman elämänsä kokemukset eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan, vaan jonka valot yön pimeydessä hohtelevien tähtisikermien tavoin, herättivät hänen mielessään pyhää kunnioitusta salaperäisyydellään ja sanomattomalla kaukaisuudellaan.
»Kuinka merkityksetön onkaan elämäni ollut», tunsi hän. Se, mitä olen näihin asti pitänyt varmana, on muuttunut aivan epäilyksen alaiseksi, se, mitä olen joka päivä toimitellut, on muuttunut tarkoituksettomaksi. Tuossa salaperäisessä tienoossa kaikki tieto tulee täydelliseksi, kaikki tieto jaloksi, ja elämän todellinen tarkoitus vihdoin selviää. Kuka onkaan johtanut minut tuon ihmeellisen tuntemattoman, kauhistuttavan tienoon rajoille? Miksi vapiseekaan sydämeni? Miksi tuntuvat jalkani pettävän, kun yritän päästä eteenpäin?»
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha kultaseni?»
»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue minun kanssani kuten ennen?»
»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»
»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin lukea kanssasi kuten ennenkin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Pareš Babu. »Me aloitamme huomenna.»
»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»
»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen — se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»
»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin. Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»
»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään», selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»
»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»
»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan jotakin kuviteltua todellista asiaa?»
»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»
»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa — sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite filosofiastamme löydettävissä vai ei?»
Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»
Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden — oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään sanani ei voi olla heille hyödyksi.»
Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu. Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.
Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi iltahartauden aikana?»
»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.
Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.
Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä, siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään tavallinen mies.»
Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen? Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.
Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa, kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.
Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin heiltä.
Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota ei kyennyt itsekään puolustamaan.
Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan. Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän itsekin oli kerrassaan innostunut.
Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi enää jatkaa näitä harjoituksia!»
Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»
»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa. Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.
Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois, Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko etsiä Pareš Babun apua.
Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa. Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»
»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan voi.»
»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»
Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa. Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää, kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»
»Tahdon», vastasi Lolita kohottaen kasvonsa.
Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa, jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen, niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.
Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee, niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut, sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli hänelle ylivoimainen.
Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti, jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa. Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä, — pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta, ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja älykkäämpänä.
Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella. Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.
Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli tuskin koskaan näkyvissä.
Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.
Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien, joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»
Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain, mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»
Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä, säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä, ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.
Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen osoittamastaan harrastuksen puutteesta.
Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta jonkinlaisin pettymyksen tuntein.
Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei ole kaunista, että _didi_ istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»
Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta äidille?»
»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.
Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.
Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.
Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa. Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan. Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.
Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä, että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet kerrassaan vallannut?
Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen _Kadotetusta paratiisista_ ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan. Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen, mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr Brownlow'n kiitoskirjeen,
Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia varten.
»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu. »Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»
»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran, »että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»
»Olisi parasta tiedustella Sutšaritan mieltä», ehdotteli Pareš Babu.
»Onhan hän jo asiaan suostunut», huomautti Haran.
Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa, ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.
Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta, ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti, ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän opetuksen.
Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein. Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita — mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.
Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen: »Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti lehden lattialle.
Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»
Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa, koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain: »Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»