Part 19

Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan. Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan, tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä kestän?»

Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä — millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut, ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.

Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi Babun kanssa!»

Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.

»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»

»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»

Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati. Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»

»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.

»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.

Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »_Didi_, rakas, etkö luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha ystävä?»

Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy isältä, kultaseni.»

Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse. »Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella asiaa jo aikoja sitten.»

Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti, jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»

»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni? Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»

Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä häneen katsahtamattakin.

Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa. Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen rakastuneen.

Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse, joten Lolita ei voinut häntä nähdä.

»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot siellä ovensuussa?»

Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet kerrassaan hylännyt!»

Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»

Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset, jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa. Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»

Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»

»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne, jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan odottanut tällaista tuomiota teiltä, _didi!_ Te itse pakenitte pois ja syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»

Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa _didiksi_ siten tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus, joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.

Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun virvokkeista.

Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä tänään. Tule, mennään yläkertaan.»

Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.

»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.

»Mitä tahdot minulle sanoa?»

»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji arveli Pareš Babun tyttäristä.

»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota auringonlaskua», sanoi Binoi.

Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse, mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis, sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.

»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.

Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.

Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»

Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa, äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»

»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.

»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on Sutšaritaan kiintynyt.»

Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta. Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»

»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»

»Ei mitään, sen voit uskoa», vastasi Anandamoji.

»Eikö tosiaankaan?» huudahti Binoi.

»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan? Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu Jumalan nimeen.»

Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»

»Mistä? Goraltapa tietenkin!» vastasi Anandamoji nauraen.

»Mutta Gorahan sanoo ihan vastakkaista», väitti Binoi.

»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»

»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.

»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä, että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme maahan.

Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi, sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa, ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'

Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei äidillenne etsitty varakasta sulhasta.

Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani, oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä, joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.

Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin, vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.

Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.

Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta, ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja oikeudenkäyntiin.

Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava, annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen, todellinen kauneuden perikuva, _Kartik_. Hänen piirteensä olivat kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä varoissa.

Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin, ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera, ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.

Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.

Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja. Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.' Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!

Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli pahoinpideltävänä.

Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua jalkojani koskettaen.

'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'

Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?

Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois, koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?

Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat jättäneet!

Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa, koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä; hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.

Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!' Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii, rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka pitkälle hän vielä menee.

Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on kerrassaan mahdotonta.'

Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'

Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään', rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin _phalgun-kuun_ keskivaiheilla, minä lähden silloin.'

Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti — hyvästi!'

Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva umpeen milloinkaan tässä elämässä.

Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.

Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.

Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos, jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien nautintoon?

Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni. Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän, 'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'

Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää. 'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'

Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä: 'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne tahansa.'

_Guru_ vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi muuttuu runsaudeksi.'

Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!

Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-_dada_, olen päättänyt luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'

'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa, ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?

Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä apelleni kuului.

Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-_dada_, minä olen luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'