Part 20

Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton, sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'

Se seikka, että Nil-_dada_ poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin häntä jäämään sanoen: _'Dada_, älä ole minulle vihainen. Minulla on hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi, kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?' huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni viimeinen todellinen ystävä jätti minut.

Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.' Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani. Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat: 'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi järjestettävän?'

Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet, riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään: 'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään eläkkeestä.'

Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-_dadaa_ sain kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.

Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova onkaan ihmisen elämä!

Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni, jotka olette menettäneet oman äitinne.

Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä, aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?

Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.

Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni. Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta noudattaa kastinsa sääntöjä.

Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.

»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu, »ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».

Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän, ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä, eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva, kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava häviönsä.

Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.

Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin, hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi, joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiansa.

Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä: »Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut huutoni ja tullut minun luokseni!»

Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt — niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta minua varten jälleen valmistelettekaan!»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan, tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja lepäsi siinä kuin lapsi.

Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä. »Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi, — mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»

Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa. Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta, kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.

Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä en missään tapauksessa siihen suostu.»

Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi, mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.

Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin, — näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen moraalisen voiton.

Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi. Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella itseäsi?»

»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin _guru;_ sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua siunaava.»

Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan. Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»

Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä, oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse palvella tätiä.

Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle, Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään kieltoa.»

»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».

»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa, jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»

Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä, etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, — ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan, ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.

Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»

Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet voi syödä meidän seurassamme?»

Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa häntä!»

»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole loppua!» huomauttivat vieraat.

Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.

Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»

»Miksi ei?»

»Siellä on tätini kotijumala.»

»Ahaa, epäjumala! Palveleeko hän epäjumalia?»

»Palvelee, maammoseni, epäilemättä», vastasi Harimohini.

»Kuinka voitte uskoa epäjumaliin?»

»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos minulla olisi usko, olisin pelastettu.»

Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota palvotte?»

»Sepä kysymys! Kuinkapa muuten?» kuului vastaus.

Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»

Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista, mitä Baroda erikoisesti paheksui.

Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita. Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty Pareš Babuun kohdistuva syytös.

Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»

Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»

»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi Haran.

»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.

»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan Haran.

»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt välinpitämättömäksi.»

»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä, onko se totta.»

Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te hänelle kostatte?»

Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.

Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin, mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin, jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua yllyttämällä.»

Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.

Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa, että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian yksinomaan Pareš Babun viaksi.

Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.

Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä, että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin, ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.

Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian auttamiseksi?

Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa näistä vaikeuksista selviytyä.

Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään, vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»

Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli, että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin minulla ei ole mitään muistuttamista.»

»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini! Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot, mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»