Part 18

Pareš Babu, joka tunsi myrskyn olevan nousemassa tuolin selkäpuolella, veti Lolitan viereensä, tarttui hänen käteensä ja sanoi Haranille suopeasti hymyillen: »Kuulkaahan, Panu Babu, kun teidän vuoronne tulee, opitte ymmärtämään, että lasten kasvattaminen edellyttää myöskin rakkautta!»

Lolita kumartui isänsä puoleen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa: »Isä, vesi jäähtyy, lähde kylpemään.»

»Lähden aivan kohta», vastasi Pareš Babu merkitsevästi, Haranin läsnäoloon viitaten, »vielä ei ole liian myöhä».

»Älkää olko huolissanne, isä», pyysi Lolita lempeästi. »Me pidämme huolta Panu Babusta, kun olet kylpemässä.»

Pareš Babun poistuttua Lolita sijoittui päättävästi hänen tuoliinsa, kiinnitti katseensa Haranin kasvoihin ja sanoi: »Te näytte otaksuvan, että teillä on oikeus sanoa täällä kenelle tahansa mitä hyväksi näette!»

Sutšarita tunsi Lolitan erittäin hyvin, ja varhaisempina päivinä hän olisi säikähtänyt nähdessään sisarensa kasvot. Mutta nyt hän asettui rauhallisesti istumaan ikkunan luo ja antoi katseensa levätä avatun kirjan sivuilla. Sutšaritan luonteeseen ja tapoihin oli aina kuulunut itsensähillitseminen, ja ne monet mielenhaavoittumat, joiden esineeksi hän oli joutunut viime päivinä, olivat saneet hänet entistäkin vaiteliaammaksi. Mutta hänen vaikenemisensa jännitys oli vihdoin kohonnut korkeimmilleen, joten Lolitan Haranille sinkooma haaste tuntui hänestä tervetulleelta omien pingoittuneiden tunteiden välttämättömänä laukaisijana.

»Te arvatenkin otaksutte», jatkoi Lolita, »ymmärtävänne isän velvollisuudet paremmin kuin hän itse! Te koko Brahma Samadzin tuleva suurmestari!»

Haran oli kuin ukkosen iskemä kuullessaan Lolitan puhuvan niin uskaliaasti ja aikoi häntä ankarasti nuhdella, mutta Lolita ehdätti sanomaan: »Me olemme sietäneet teidän ylemmyyttänne riittävän kauan, mutta tietäkää, että jos aiotte isää vallita, niin yksikään sielu tässä talossa ei siihen suostu — eivät palvelijatkaan!»

»Lolita», lausui Haran ilmaa haukkoen, »on tosiaankin —»

Mutta Lolita ei sallinut hänen jatkaa. »Kuunnelkaa minua, olkaa hyvä», keskeytti hän. »Me olemme kuunnelleet teitä riittävän monet kerrat, kuunnelkaa te nyt kerran minua loppuun asti. Ellette usko minua, kysykää sisareltani Sutšilta, eikö ole totta, että isämme on paljoa suurempi kuin te voitte milloinkaan kuvitella olevanne, — sen me haluamme teille selvästi sanoa. Jos teillä on jokin neuvo annettavana, niin lausukaa se nyt julki!»

Haranin kasvot olivat kiukun kalventamat. »Sutšarita!» huusi hän nousten seisaalleen. Sutšarita loi katseensa ylös. »Sallitko Lolitan herjata minua nähtesi?»

»Lolita ei ole tahtonut teitä herjata», virkkoi Sutšarita hitaasti. »Lolitan toivomuksena on, että osoitatte asianmukaista kunnioitusta isälle. Voin teille vakuuttaa, ettemme kykene kuvittelemaankaan ketään, joka olisi kunnianarvoisempi.»

Tuokion ajan näytti siltä, kuin Haran olisi aikonut poistua, mutta hän jäi sittenkin huoneeseen. Hän painui takaisin tuoliinsa, kasvoissa sanomattoman juhlallinen ilme. Mitä selvemmin hän tunsi menettävänsä kaikkien tämän talon asujainten kunnioituksen, sitä epätoivoisemmin hän yritti säilyttää asemaansa, unohtaen, että mitä kiinteämmin ihminen nojautuu pettävään tukeen, sitä varmempi ja nopeampi on sortuminen.

Havaitessaan Haranin painuneen synkkään ja juroon hiljaisuuteen Lolita meni Sutšaritan luo ja alkoi jutella hänen kanssaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

Sitten tuli huoneeseen Satiš, joka tarttui Sutšaritan käteen, veti hänet mukaansa ja sanoi: »Tule, _didi_, tule!»

»Minne minun pitää lähteä?» kysyi Sutšarita.

»Tulehan nyt vain», vaati Satiš. »Minulla on jotakin sinulle näytettävää. — Lolita, ethän ole hänelle vielä kertonut, ethän?»

»En», sanoi Lolita. Hän oli luvannut olla levittämättä uutta tätiä koskevaa tietoa ja oli pitänyt sanansa.

Mutta Sutšarita, joka ei katsonut voivansa jättää vierasta yksinään, virkkoi: »Kuulehan, sinä juttumylly, minä tulen hieman myöhemmin. Kunhan isä on ehtinyt kylpeä.»

Satiš kääntyi rauhattomaksi. Hän ei jättänyt milloinkaan yhtäkään kiveä kääntämättä, kun oli kysymyksessä Haranin karkoittaminen. Mutta koska hän toisaalta tunsi Harania kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, hän ei uskaltanut enempää vaatiella hänen läsnäollessaan. Haran puolestaan ei ollut koskaan osoittanut Satišiin kohdistuvaa sanottavaa mielenkiintoa, olihan vain korkeintaan yrittänyt tilaisuuden sattuessa opastaa häntä oikeaan. Satiš jäi kuitenkin väijymään, ja kun Pareš Babu palasi kylpemästä, hän veti heti molemmat sisarensa mukanaan.

Haran virkkoi: »Minä puolestani toivoisin, ettei puheena ollutta Sutšaritan ja minun välistä kihlausta enää siirrettäisi tuonnemmaksi. Ehdotan sen tapahtuvaksi ensi sunnuntaina.»

»Minä puolestani», vastasi Pareš Babu, »olen siihen suostuvainen, mutta Sutšaritan asia on se lopullisesti ratkaista.»

»Mutta olettehan jo saanut hänen suostumuksensa», ahdisteli Haran.

»Tapahtukoon siis niinkuin haluatte», virkkoi Pareš Babu.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Binoin ei tehnyt enää mieli mennä Pareš Babun luo, ja omassa asumuksessa tuntui olo niin yksinäiseltä, että hän lähti jo seuraavana aamuna varhain Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, jäisin mielelläni tänne sinun luoksesi muutamaksi päiväksi.»

Binoi ajatteli sitäkin, että voisi lohduttaa Anandamojia Goran poissaollessa, ja Anandamoji tunsi liikutusta tuon havaitessaan. Hän laski kätensä hellästi Binoin olkapäälle, mutta ei virkkanut mitään.

Asetuttuaan asumaan Binoi alkoi esittää kaikenlaisia vallattomia vaatimuksia, vieläpä leikkisästi moittiakin Anandamojia siitä, ettei saanut osakseen riittävää huolenpitoa, ajatellen siten häivyttävänsä sekä omia että hänen murheellisia mietteitään. Ja kun illan tummuessa kävi vaikeaksi hillitä tunteitansa, Binoi kiusasi Anandamojia, kunnes hän jätti talousaskaret ja lähti hänen kerallaan parvekkeelle. Siellä Anandamojin piti istuutua matolle ja kertoa Binoille tarinoita lapsuutensa päiviltä ja isänsä kodista, — tarinoita niiltä ajoilta, jolloin hän, opettajan pojantytär, oli ollut kaikkien isoisän koulua käyvien suosikki. Kaikki olivat tuhlaten jaelleet isästään orvoksi jääneelle tytölle suosiotaan, ja hän oli ollut leskiäitinsä alinomaisen pelokkaan huolenpidon esineenä.

»Kuulehan, äiti!» huudahti Binoi vihdoin. »En voi ajatellakaan, että on ollut olemassa aika, jolloin sinä et ollut meidän äitimme! Uskonpa, että isoisäsi koulun oppilaat pitivät sinua pikku äitinänsä ja että todellisuudessa sinä kasvatit isoisääsi!»

Seuraavana iltana Binoi makasi matolla, pää Anandamojin helmassa, ja sanoi: »Äiti, toisinaan toivon voivani antaa Jumalalle takaisin kaikki, mitä olen kirjoista oppinut ja palata jälleen pienokaisena sinun helmaasi — omistaen yksin sinut koko maailmassa, sinut eikä ketään muuta.»

Binoin äänensävy oli niin väsynyt ja ilmaisi niin rasittunutta sydäntä, että Anandamoji hämmästyi ja säikähtyikin. Hän liikahti lähemmäksi, silitteli lempeästi Binoin päätä ja kysyi häneltä kauan vaiettuaan: »Kuulehan, Binu, onko Pareš Babun luona kaikki niinkuin olla pitääkin?»

Tuo kysymys sai Binoin säpsähtämään. »Äidiltä ei jää mikään havaitsematta», ajatteli hän. »Hän näkee ihmisen sydämeen!» Ääneen hän sanoi hieman epäröiden: »On; he voivat kaikki hyvin.»

»Minun tekee kovin mieleni nähdä Pareš Babun tyttäriä», jatkoi Anandamoji. »Goralla ei aluksi ollut heistä mikään hyvä käsitys, mutta siitä päättäen, että he ovat myöhemmin voittaneet hänet kerrassaan puolelleen, he eivät näytä olevan tavallista väkeä.»

»Minäkin olen usein halunnut esitellä heidät sinulle», virkkoi Binoi innostuneesti. »Mutta kun pelkäsin Goran asiaa vastustavan, en sitä milloinkaan ehdottanut.»

»Mikä on vanhimman nimi?» jatkoi Anandamoji.

Niin esitettiin erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta kun sitten tuli Lolitan nimen vuoro, yritti Binoi väistää kysymystä vastaamalla vältellen. Anandamoji hymyili hänen taktiikalleen, mutta ei vääjännyt.

»Olen kuullut, että Lolita on erittäin älykäs« tyttö», jatkoi hän.

»Kuka sen on sanonut?» kysyi Binoi.

»Kuka? Sinäpä tietenkin!» vastasi Anandamoji.

Oli ollut aika, jolloin Binoi ei ollut erikoisesti arastellut puhua Lolitasta. Nyt hän oli kerrassaan unohtanut, kuinka oli tuona avomielisenä kautena hehkuvin sanoin ylistellyt Lolitan älykkyyttä.

Anandamoji, joka väisteli kaikkia esteitä kuin paras kapteeni, oli aivan pian suorittanut niin taitavan risteilyn, ettei yksikään Lolitan ja Binoin ystävyyttä koskeva tärkeä seikka jäänyt häneltä salatuksi. Binoi johtui kertomaan hänelle senkin, kuinka Goran pidättämisen aiheuttama kirpeä tuska oli saanut Lolitan pakenemaan hänen kerallaan. Ja kun Binoi siinä kiihtyneesti kertoeli, häipyi hänen aikaisemman masentuneisuutensa viimeinenkin jälki pois. Hänestä tuntui sanomattoman onnelliselta saada siten vapaasti kertoa niin ihailtavasta luonteesta!

Kun vihdoin ilmoitettiin aterian olevan valmiina ja kun keskustelu katkesi, Binoi tunsi ikään kuin unesta heräävänsä ja havaitsi kertoneensa Anandamojille kaikki, mitä hänellä oli ollut mielessään. Anandamoji oli kuunnellut ja suhtautunut kaikkeen niin luontevasti, ettei kertomus missään kohden aiheuttanut minkäänlaista arkuuden tai häpeän tunnetta.

Aina tähän saakka Binoin elämässä ei ollut milloinkaan sellaista, mitä hänen olisi tarvinnut salata tältä äidiltänsä, ja hän oli tottunut esittämään hänelle kaikkein jokapäiväisimpiäkin huoliansa. Mutta siitä saakka, kun hän oli tutustunut Pareš Babun perheen jäseniin, oli hiipinyt mieleen epäröivä tunne, joka ei ollut vaikuttanut terveellisesti. Nyt, kerrottuaan jälleen kaikki vaikeutensa Anandamojin myötätuntoisten ja ymmärtävien korvien kuultaviin, hän tunsi mielensä sanomattomasti keventyneen. Hänen viimeisen kokemuksensa puhtaus olisi joutunut kärsimään, ellei hän olisi saanut laskea sitä ikäänkuin uhrilahjana Anandamojin jalkojen eteen, — jonkinlainen arvottomuuden tahra olisi jäänyt halventamaan hänen rakkauttansa.

Yöllä Anandamoji mietti asiaa joka puolelta. Hän tunsi Goran elämän ongelman käyvän yhä sekavammaksi, mutta samalla näytti siltä, kuin sen ratkaisu voisi olla löydettävissä Pareš Babun talosta. Anandamoji päätti, että hänen täytyi tutustua Pareš Babun tyttäriin, kävi miten kävi.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia Binoi tuskin milloinkaan näki.

Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana, hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.

Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän, tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja, sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.

Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim, joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi, ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!

Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.

Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta aikakauslehdestä _Bangadarašnista_.

Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa, aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti — ja sattumalta — huomautti, että _aghran-kuusta_ oli jo ehtinyt kulua melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei _aghran-kuun_ aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme, niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan mahdottomaksi!»

Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän puhui siitä, ettei _aghran_-kuu ole sovelias.»

»Minkätähden hän ei sanonut sitä heti peittelemättä?» kysyi Mohim.

»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia soveliaan liiton.»

»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: »Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan esittänyt vastaväitettä.»

Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»

Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa ilmaisemalla itse haluttomuutensa. »Äitipuoli ei kykene milloinkaan tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.

Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella. Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen arvostelun alaiseksi.

Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös, jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä, mitä hän piti oikeana.

»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»

»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi Binoi.

»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?» virkki Anandamoji.

Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!

Hän alkoi nyhtää lankaa _dhutinsa_ päärmeestä, mutta ei virkkanut mitään.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.

Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»

Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he tunsivat olevansa kuin kotonaan.

Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»

Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»

»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.

»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.

»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.

Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi: »Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me moninaisissa puutumme.»

Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä. Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti punastumatta.

»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»

Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»

»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia sormiansa.

Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»

Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen. Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.

Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko kiintymyksensä.

Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan heidät aivan uuteen valaistukseen.

Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää, mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi olla vihainen _sahibille_. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi. Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava. Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen mielelläni uudelleen.»

Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys. Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen, kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!

Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa, ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.

Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.

»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä vaikeuksia niin helposti?»

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata ajassa hieman taaksepäin.