Part 17

Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone, jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan. Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.

Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten Binoin hän nousi nopeasti, veti _sarinsa_ takaraivolleen ja aikoi vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti, miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista, jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään sanomatta.

Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti» saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään kumartaen hän teki samoin.

Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu, poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli minun sisareni.»

Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.

Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä _dadaksi_ — ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa minulta tädin!»

Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.

»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.

He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta Lolita oli vaiti.

Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta. Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut. Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.

Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta, nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi, mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta! Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta, niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa? Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä, mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.

Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin, ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun äidin luo?»

Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan — olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen kysymyksen!

Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan isku.

Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti, pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden käsketkään Binoi Babua menemään?»

»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»

Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.

Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan, että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille? Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli kaikkien maailman äitien perikuva!

Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan, ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen eteensä huudahtaen: »Äiti!»

»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.

Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian kauan!»

»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.

»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.

Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:

»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä. Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.

»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta, hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut. Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, — menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.

»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.

»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt, jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»

Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. _Sahib_ ei varmaankaan laske minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi, että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.

Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen, toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä, kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä, jotka yksin tunsivat Goran tarinan.

Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin. Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.

Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.

Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!

Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen. Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan, Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun, että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»

Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen, kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!» Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten. Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.

Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi, että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen Jumalansa.

Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»

Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa, jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Saavuttuaan kotiin ja tavattuaan odottamatta Lolitan Pareš Babu arvasi, että hänen itsepäinen tyttärensä oli kietoutunut tavallista vakavampiin vaikeuksiin. Hänen kysyvään katseeseensa vastaten Lolita sanoi: »Isä, minä olen tullut pois sieltä. Minun oli mahdoton viipyä kauemmin.» Isän kysyttyä, mitä oli tapahtunut, Lolita lisäsi: »Tuomari on määrännyt Gour Babun vankeuteen.»

Pareš Babu oli aluksi aivan ymmällä kuullessaan Goran olevan jutussa mukana, mutta kuultuaan Lolitalta koko tapahtuman kulun hän painui hetkeksi mietteisiin. Hänen ensimmäinen huolestunut ajatuksensa suuntautui Goran äitiin. Hän ajatteli, että tuomarin oli aivan yhtä helppo tuomita Gora kuin joku tavallinen varas, koska oikeuteen kohdistuva totunnainen välinpitämättömyys aiheutti sellaista tunteettomuutta. Kuinka paljoa kamalampi kaikkia maailmassa ilmeneviä julmuuksia olikaan ihmisen hirmuvalta toiseen ihmiseen nähden ja kuinka laajalleulottuvaksi ja sietämättömäksi se olikaan muuttunut yhteiskunnan ja hallituksen sitä yhteisvoimin tukiessa! Koko asia tuli eloisana hänen mieleensä, kun hän kuunteli kertomusta Goran vangitsemisesta.

Huomatessaan Pareš Babun mietteissään vaikenevan Lolita kysyi häneltä innokkaasti: »Eikö sellainen vääryys ole kauhea, isä?»

Pareš Babu vastasi tyyneen tapaansa: »Me emme tarkoin tiedä, mitä Gora on tehnyt, mutta varmaa on että vaikka hänen vakaumuksensa olisikin johtanut hänet laillisten oikeuksiensa ulkopuolelle, hän ei olisi missään tapauksessa voinut tehdä mitään sellaista, mitä rikokseksi nimitetään. Mutta mitäpä tehdä, lapseni? Meidän aikamme oikeusvaisto ei ole saavuttanut viisauden täydellisyyttä. Vähäpätöisen virheen tekijä kärsii saman rangaistuksen kuin rikollinen, heidän täytyy molempien polkea samaa myllyä samassa vankilassa. Siitä ei voida syyttää ketään syynä on kaikkien ihmisten syntien yhteissumma.»

Pareš Babu vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta ja kysyi: »Kenen kanssa tulit?»

Lolita vastasi ryhdikkäästi ja tavallista painokkaammin: »Binoi Babun kanssa.» Mutta tuon ponnekkuuden pohjalla oli heikkouden tunne. Hän ei kyennyt sanomaan sanottavaansa ujostelemattoman luontevasti, häpeän puna nousi vastustamatta hänen kasvoihinsa ja sai hänet entistä enemmän hämilleen.

Pareš Babu oli kiintynyt tähän oikukkaaseen ja kesyttömään tyttäreensä vielä lujemmin sitein kuin muihin lapsiinsa ja piti arvossa Lolitan pelotonta totuudellisuutta sitäkin enemmän, kun tyttö senvuoksi usein joutui vaikeuksiin suhteessaan toisiin perheenjäseniin. Lolitan viat olivat varsin ilmeiset, ja Pareš Babu huomasi, kuinka ne estivät tätä hänen erikoista hyvää ominaisuuttansa saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Siitä syystä Pareš Babu yhä huolellisemmin sitä vaali jottei Lolitan itsepäisyyden hillitseminen samalla murskaisi hänen sisäistä jalouttansa.

Hänen toisten tytärtensä kauneuden tunnustivat mielellään kaikki, jotka heidät näkivät, sillä heidän piirteensä olivat säännölliset ja ihonsa korea. Lolita sitävastoin oli tummapintaisempi, ja hänen säännöttömämmät piirteensä olivat omansa aiheuttamaan erilaisia arvosteluja. Siitä syystä oli Baroda-rouva aina sanonut miehelleen pelkäävänsä, että oli vaikea löytää Lolitalle sopivaa puolisoa. Mutta sitä kauneutta, jonka Pareš Babu näki tyttärensä kasvoissa, eivät luoneet piirteet eikä iho, vaan sielu, joka niissä ilmeni, ei virheettömän muodon miellyttävyys, vaan varmuus, lujuus, älykkyys ja riippumattomuus, luonnepiirteet, jotka vetävät puoleensa ainoastaan harvoja ja työntävät useimpia luotansa.

Pareš Babu, joka arvasi, ettei Lolita milloinkaan saavuttaisi yleistä suosiota, vaan pysyisi aina erikoisena, oli melkein tuskallisen huolestuneesti vetänyt hänet lähelleen ja suhtautui hänen virheisiinsä sitäkin lempeämmin, kun tiesi ettei kukaan muu antanut niitä anteeksi. Hän käsitti heti, mitä Lolitan olisi tulevaisuudessa kestettävä, kun kuuli hänen palanneen yksin Binoin seurassa, käsitti, että yhteiskunta soveltaisi tuohon vähäiseen harhautumiseen rangaistuksen, jonka ansaitsisi paljoa pahempi rikos.

Hänen asiaa pohtiessaan Lolita jatkoi. »Isä, minä tiedän menetelleeni väärin, mutta eräs asia minulle on nyt selvinnyt, — tuomarin ja kansamme välillä vallitseva suhde on sellainen, ettei hänen suojeleva vieraanvaraisuutensa suinkaan ole meille kunniaksi. Olisiko minun pitänyt jäädä sitä nauttimaan, kun olin asian tajunnut.»

Pareš Babun ei ollut helppo vastata kysymykseen hän ei virkkanut mitään, vaan kopahdutti kämmenellään leikkisästi pienen villittynsä päätä.

Saman päivän iltana Pareš Babu käyskeli edestakaisin talonsa edustalla harkiten koko tapahtumaa, kun Binoi saapui ja tervehti häntä kunnioittavasti. Pareš Babu keskusteli hänen kanssaan Goran vangitsemisesta ja kaikista siihen liittyvistä seikoista verrattain laajasti, mutta ei viitannut sanallakaan siihen, että Binoi oli matkustanut Lolitan kanssa höyryaluksessa. Kun sitten ilta pimeni, hän sanoi: »Tulkaa, Binoi, mennään sisään.»

Mutta Binoi ei halunnut lähteä sisään, vaan sanoi: »Minun täytyy nyt mennä kotiin.»

Pareš Babu ei toistanut kehoitustansa, ja Binoi lähti hitaasti poistumaan luotuaan nopean silmäyksen toisen kerroksen parvekkeelle.

Lolita oli parvekkeelta nähnyt Binoin, ja kun hänen isänsä tuli yksin sisään, hän laskeutui alakertaan isän huoneeseen otaksuen Binoin seuraavan myöhemmin. Mutta kun Binoita ei kuulunut, olisi Lolita, joka oli hetkisen hermostuneesti käsitellyt pöydällä olevia kirjoja ja papereita, lähtenyt huoneesta, ellei Pareš Babu olisi häntä pidättänyt. Lempeästi katsahtaen hänen alaspainuneisiin kasvoihinsa hän pyysi Lolitaa laulamaan ja siirsi lampun niin, ettei sen valo langennut hänen kasvoihinsa.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Seuraavana päivänä palasi Baroda-rouva toisten retkellä olleiden keralla.

Lolitan käytös kuohutti Haranin mieltä siinä määrin, ettei hän voinut olla tulematta suoraa päätä Pareš Babun luo asiasta keskustelemaan.

Baroda kulki Lolitan ohi sanaakaan sanomatta, niin vihaisena, ettei edes tyttöön katsahtanut, ja meni suoraan omaan huoneeseensa.

Labonja ja Lila olivat hekin kiukuissaan Lolitalle, sillä hänen ja Binoin jäädessä pois oli ohjelma supistunut siinä määrin, että he olivat kärsineet sanomatonta nöyryytystä.

Sutšarita puolestaan ei ollut ottanut osaa Haranin vihaiseen pauhaamiseen, ei Barodan kyyneleiseen tuskaan eikä Labonjan ja Lilan nöyryytyksen tunteeseen, vaan oli jäisesti vaiennut ja suorittanut tehtäviään kuin kone. Tänäänkin hän astui huoneeseen viimeisenä, liikkuen kuin automaatti.

Sudhir oli siinä määrin hävennyt esittämäänsä osaa, että oli kerrassaan kieltäytynyt lähtemästä toisten mukana, ja Labonja, jota suututti, ettei hän välittänyt hartaista pyynnöistä, vannoi jättävänsä hänet oman onnensa nojaan ikiajoiksi!

»Tämä on tosiaankin liikaa!» huudahti Haran työntyessään Pareš Babun huoneeseen.

Lolita, joka oli viereiseen huoneeseen kuullut hänen tulonsa, astui hänkin sisään, asettui isänsä tuolin taakse, molemmat kädet selkänojan varassa, ja katseli Harania suoraan silmiin.

»Olen kuullut koko tapauksen Lolitalta itseltään», virkkoi Pareš Babu, »ja minun luullakseni ei ole mitään hyötyä siitä, että sitä tässä laajemmin käsittelemme.»

Haran piti Pareš Babun tavanomaista tyyneyttä pelkkänä luonteen heikkouden merkkinä ja vastasi julkeanlaisesti: »Se, mitä on tapahtunut, on epäilemättä ohi, mutta se luonteenvika, josta se aiheutuu, on yhä olemassa, ja sen pohtiminen on välttämätöntä. Lolita ei olisi milloinkaan voinut tehdä mitä teki, ellette te olisi aina häntä ylenmäärin sukoillut. Voitte käsittää, millaista vahinkoa olette hänelle siten aiheuttanut, kun kuulette tämän häpeällisen jutun kaikki yksityiskohdat!»