Part 16
Binoin saapuessa Lolita sanoi: »Binoi Babu, minä pyydän teiltä anteeksi. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, kun en ole kyennyt ymmärtämään esittämienne vastaväitteiden oikeutusta. Meillä on kerrassaan väärä käsitys asioista senvuoksi, ettemme tunne mitään muuta kuin oman ahtaan piirimme. Panu Babu tässä sanoo, että tuomarin toiminta on kaitselmuksen Intialle säätämä. Jos on niin laita, voin vain sanoa, että harras halumme kirota sellaista toimintaa on sekin kaitselmuksen säätämä.»
Haran huudahti kiukkuisesti: »Lolita, sinä —»
Mutta Lolita käänsi hänelle selkänsä ja virkkoi: »Suvaitkaa olla hiljaa! Minä en puhu teille! — Kuulkaa, Binoi Babu, älkää antako kenenkään houkutella itseänne. Tänä iltana ei esitetä mitään näytelmää, ei missään tapauksessa!»
»Lolita!» huudahti Baroda-rouva yrittäen katkaista lyhyeen hänen huomautuksensa. »Oletpa kiltti tyttö! Etkö salli Binoi Babun lähteä kylpemään ja saamaan jotakin syödäkseen? Etkö tiedä, että kello on jo puoli kaksi? Katsohan, kuinka kalpealta ja uupuneelta hän näyttää!»
»Minä en voi syödä mitään tässä talossa», sanoi Binoi. »Me olemme täällä tuomarin vieraina.»
Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»
Mutta Sutšarita oli yhä vaiti, katse maahan luotuna.
Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.
Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.
Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »_Didi_, lähdetään pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä tuomarin luo tänä iltana.»
Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt, niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle määräämän tehtävän?»
»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut», huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa vaatisi meitä jäämään.»
»Kuinka voimme sen varmaan tietää, rakkaani? kysyi Sutšarita väsyneesti.
»Mutta kuulehan, _didi»_, sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»
»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»
Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja kysyi: »Etkö lähde, äiti?»
»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»
»Minä puhuin Kalkuttaan lähtemisestä», selitti Lolita.
»Jopa nyt kummia kuuluu!» huudahti Baroda.
»Entä sinä, Sudhir-_dada_», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»
Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa taitoansa valitussa _sahibien_ seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista, että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta oli iltahuveihin lähdettävä.
»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki makuusuojiinsa.
He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.
Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia, ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut tuomarin luo menemistä.
Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.
»Mennään yläkannelle», virkkoi Lolita.
Mutta alus lähtee kohta!» huudahti Binoi säikähtyneenä.
»Minä tiedän sen», vastasi Lolita ja lähti ylös Binoita odottamatta.
Alus kajahdutti lähtöhuutonsa, ja Binoi, joka löysi yläkannelta Lolitalle tuolin, silmäili häntä, katseessa hiljainen kysymys.
»Minä lähden Kalkuttaan», selitti Lolita. »Minä en voinut mitenkään jäädä.»
»Entä mitä toiset sanovat?» kysyi Binoi.
»Toistaiseksi ei kukaan asiasta tiedä», vastasi Lolita. »Minä jätin kirjelipun ja sen luettuaan he tietävät.»
Binoita hämmästytti Lolitassa ilmenevä itsepäisyys, ja hän aloitti epäröiden: »Mutta —»
Lolita keskeytti hänen kysymyksensä sanoen: »Kun alus on kerran lähtenyt, niin mitä hyödyttää sanoa mutta? En käsitä, minkätähden minun pitäisi suostua vastustelematta kaikkeen vain sen vuoksi, että satun olemaan tyttö. Me tytötkin tunnemme sellaisia sanoja kuin mahdollinen ja mahdoton, oikea ja väärä. Minun olisi ollut helpompi tehdä itsemurha kuin ottaa osaa heidän näytelmäänsä»
Binoi oivalsi, että tehty oli tehty ja ettei koituisi mitään hyötyä asian hyvien ja pahojen puolien pohtimisesta.
Hetkisen vaiti oltuaan Lolita jatkoi: »Olen arvostellut aivan väärin ystäväänne, Gourmohan Babua. En tiedä, mistä se johtui, mutta jo ensikerralla, kun hänet näin ja kuulin hänen puhuvan, mieleni kuohahti häntä vastaan. Hän puhui aina ylen kiivaasti, ja kun te kaikki tunnuitte myöntelevän oikeaksi, mitä hän kulloinkin suvaitsi sanoa, niin se suututti minua. En ole milloinkaan sietänyt pakotusta, en sanan enkä teon varassa tapahtuvaa. Mutta nyt huomaan, että Gourmohan Babu pakottaa itseänsä samoin kuin toisia — se on todellista voimaa — ja minä en ole nähnyt milloinkaan hänenlaistansa miestä.»
Lolitan juttelua ei aiheuttanut ainoastaan se, että hän oli pahoillaan Goraan kohdistamastaan väärästä tuomiosta, vaan myöskin se, että hänen sisimmässä mielessään yhä eli epäilys, oliko hän menetellyt oikein karatessaan pois. Hän ei ollut myöskään tullut ajatelleeksi, kuinka ikävään asemaan joutui Binoi hänen ainoana seuralaisenaan aluksessa; mutta tietäen, että mitä enemmän osoittaa häpeävänsä, sitä hävettävämmäksi koko asia muuttuu, hän alkoi jutella jaaritella, minkä suinkin kykeni.
Binoi puolestaan ei keksinyt paljoakaan sanottavaa. Hän ajatteli toisaalta sitä ikävyyttä ja solvausta, jonka alaiseksi Gora oli joutunut tuomarin edessä, toisaalta omaa häpeäänsä, kun oli tullut tänne esiintymään näytelmässä saman tuomarin nähden. Ja kaiken lisäksi ja ennenkaikkea häntä ajattelutti se ikävä tilanne, jonka oli aiheuttanut Lolitan saapuminen alukseen. Niin hän oli vaitelias monestakin syystä.
Aikaisemmin hän olisi epäilemättä moittinut Lolitaa sellaisesta uhkarohkeudesta, mutta nyt hän ei voinut kokea mitään sellaista tunnetta, Jos Lolitan karkuunlähtö häntä hämmästyttikin, niin toisaalta hän jossakin määrin ihaili tytön pelottomuutta, ja sitäpaitsi hän tunsi iloa ajatellessaan, että koko joukossa ainoastaan hän ja Lolita olivat ilmaisseet Goraa kohdanneen loukkauksen herättämää aito tunnetta.
Binoi ei joutunut kärsimään tästä uhkamielisestä teosta koituvia ikäviä seurauksia, mutta Lolita sai maistaa sen katkeraa hedelmää monet kerrat tulevina päivinä. Kuinka merkillistä, että Binoi oli aina otaksunut Lolitan suhtautuvan vastustellen Goraan. Mitä enemmän Binoi asiaa ajatteli, sitä enemmän hän ihaili Lolitan jäykkää vääryyden tuomitsemista, hänen rohkeata, pelkän älykkyyden ja varovaisuuden vaatielmista välittämätöntä vakaumustansa, ihaili siinä määrin, ettei tietänyt, miten olisi estänyt tunteitaan ilmitulemasta.
Hän tunsi Lolitan olleen oikeassa halveksiessaan häntä voiman ja lujan vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei olisi milloinkaan kyennyt niin rohkeasti jättämään huomioonottamatta omaistensa kiitosta ja moitetta noudattaakseen itse oikeana pitämäänsä kulkusuuntaa. Kuinka usein hän olikaan pettänyt oman oikean itsensä pelätessään loukkaavansa Goraa tai ajatellessaan Goran pitävän häntä heikkona, ja kuinka usein hän olikaan kekseliäin todistein houkutellut itsensä uskomaan, että Goran mielipide oli hänen omansa.
Hän oivalsi, kuinka paljoa etevämmäksi Lolita oli osoittautunut älyllisessä riippumattomuudessaan, ja kunnioitti häntä sen mukaisesti. Hänen teki kovin mieli pyytää Lolitalta anteeksi, että oli aikaisemmin monet kerrat mielessään häntä väärin arvostellut ja soimannut — mutta hän ei kyennyt mitenkään pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se naisellisuuden näky, joka oli hänelle tänään ilmestynyt Lolitan kauniin ja rohkean teon luomassa kunniakkaassa hohteessa, sai hänet tuntemaan, ettei hänen elämästään puuttunut mitään.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Kalkuttaan saavuttua Binoi vei heti Lolitan Pareš Babun luo.
Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa, kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan taakse.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen, Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä, Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.
Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.
Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.
Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein, lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon, niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se täytti Binoin mielen.
Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa, tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka kaikkeutta vartioi.
Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta, mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman ystävyytensä loppua?
Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen vaikenemistansa.
Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa, Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»
»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.
Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus, että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi, tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä. Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen tavoin Lolitaa soimauksilta.
Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui. Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena, vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.
Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi kuin lievensi hänen harmiansa.
Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut, teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.
Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia, mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin. Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.
Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla, hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa. Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi, mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.
Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien tähtitarhojen keskuksena.
Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne, ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran, tähtivälkkeisen kammion.
Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.
Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.
Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole paljoakaan nukkunut tänä yönä.»
»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.
Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio, vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.
Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut? Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?
Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava, Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin, ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»
Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»
»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle, Lolita-didi, missä hän on!»
»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun huonetta.
Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka on tullut.»
Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»
»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin aikoihin.»
Binoi ja Lolita tunsivat saaneensa hieman hengähtämistilaisuutta.
»Kenen sanoit tulleen?» kysyi Lolita.
»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»
Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten, etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin, minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua minutkin.»
»Ei, teidän pitää tulla molempien yht'aikaa!» vaati Satiš.
»Mihin huoneeseen meidän on mentävä?» kysyi Lolita.
»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.