Part 15
Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden. Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset, ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin. Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota konnaa.»
Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä, joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.
»Sallikaa minun ainakin lähettää lyhty teidän mukananne», virkkoi Madhav.
Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun rauhantuomarin luo.»
»Minkätähden?» kysyi poliisipäällikkö.
»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa Pareš Babun tyttärien kanssa.
Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa, ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa. Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.
Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi, ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.
Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana. Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu, joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin lähtemään.
Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.
Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti _sahibia_ siinä määrin, että hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt yksin tein kristityksi.
Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui _sahibin_ luo ja sanoi: »Hyvää iltaa, sir.»
Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt maksaa tierahaa kaikille _sahibin_ palvelijoille. Gora oli haluton kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt _sahibia_ hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.
Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen. Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin _dhuli_. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.
»Minä tulen suoraa päätä Ghosipurasta», aloitti Gora.
Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana, että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta maata olette kotoisin?»
»Minä olen bengalilainen bramaani», vastasi Gora.
»Vai niin! Luultavasti jonkin sanomalehden palveluksessa?»
»En.»
»Mitä teillä siis oli Ghosipurassa tekemistä?»
»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen teidän suovan apua.»
»Tiedättekö, että Ghosipuran asukkaat ovat konnia?» kysyi tuomari.
»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.
Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»
Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä vähemmän kuin minä!»
»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»
»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».
Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi: »Millainen kirottu hävyttömyys!»
Gora poistui hitaasti vastaamatta enempää.
»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari pilkallisesti Haranilta.
»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä», vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»
»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.
»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida, missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa siitä poikkesi.
Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö lähde kotiin, Harry?»
»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen hupaisesti keskustellessamme.»
Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa, mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Neljäkymmentäseitsemän onnetonta kyläläistä oli pistetty lukkojen taakse ilman asianmukaista tutkimista, vain varoittavaksi esimerkiksi toisille.
Poistuttuaan tuomarin luota Gora lähti etsimään asianajajaa, ja hänelle sanottiin, että Satkori Haldar oli paikkakunnan parhaita. Saavuttuaan hänen luokseen Gora havaitsi hänet vanhaksi koulutoverikseen.
»Totisesti, siinä tulee Gora!» huudahti Satkori. »Mikä sinut tänne tuo?»
Gora selitti haluavansa anoa Ghosipuran pidätettyjä laskettavaksi vapaalle jalalle takuuta vastaan.
»Kuka käy takuuseen?» kysyi Satkori.
»Minä tietenkin.»
»Voitko käydä takuuseen neljänkymmenenseitsemän henkilön puolesta? Siinä tarvitaan pelkkiin kulunkeihin melkoinen summa.»
Seuraavana päivänä anomus esitettiin asianmukaisessa järjestyksessä. Mutta tuomari oli tuskin ehtinyt huomata eilisen pitkän miehen pölyisine vaatteineen ja turbaaneineen, kun hän jyrkästi kieltäytyi anomukseen suostumasta. Niin jäivät muiden muassa neljäntoista vuoden ikäiset pojat ja kahdeksankymmenen ikäiset vanhukset kitumaan vankilaan.
Gora kehoitti Satkoria ottamaan heidän asiansa ajaakseen, mutta viimeksimainittu sanoi: »Mistä aiotkaan saada todistajia? Kaikki ne, jotka olivat näkemässä, ovat nyt vankeudessa! Sitäpaitsi on koko lähiseutu terrorisoitu _sahibin_ loukkaamista seuranneen tutkimuksen aikana. Tuomari on alkanut epäillä kapinaliikkeeseen kuuluvien sivistyneiden henkilöiden olevan asiassa osallisina. Jos esiinnyn kovin hyökkäävästi, niin hän voi epäillä minuakin! Englantilaisten täkäläiset sanomalehdet valittavat alinomaa, että englantilaisten elämä käy epävarmaksi, jos maan asukkaiden sallitaan muuttua liian julkeiksi. Mutta sillävälin käy asukkaiden elämä omassa maansa melkein mahdottomaksi. Minä tiedän, että sorto on hirmuinen, mutta ei ole mitään keinoa sen torjumiseksi.»
»Eikö ole mitään keinoa!» huudahti Gora. »Miksi emme —?»
»Minä huomaan, että olet säilynyt ihan samanlaisena kuin kouluaikanamme!» nauroi Satkori. »Me emme voi tehdä mitään, koska meillä on vaimo ja lapset elätettävinä — he joutuvat puutteeseen, ellemme voi tehdä jotakin heidän hyväkseen joka päivä. Kuinka moni onkaan valmis uskaltamaan omaistensa hengen ottamalla kannettavakseen toisten henkilöiden vaaran, varsinkaan meidän maassamme, jossa perhekunnat eivät suinkaan ole pienet? Ne, jotka ovat jo vastuussa toistakymmentä henkeä käsittävästä perheestä, eivät voi ottaa lisäksi vastatakseen toisesta tusinasta!»
»Etkö siis tahdo tehdä mitään noiden ihmisparkojen hyväksi?» ahdisteli Gora. »Etkö voisi valittaa korkeimpaan oikeuteen, tai —»
»Sinä et näy ollenkaan käsittävän tilannetta!» keskeytti Satkori kärsimättömästi. »Loukkauksen esineenä on ollut englantilainen! Jokainen englantilainen on kuninkaan heimoa; vähäpätöisimpäänkin valkoiseen mieheen kohdistuva loukkaus on kapinoimista Britannian hallitsijaa vastaan! En aio tehdä tuomarista vihamiestäni käymällä ahdistamaan vallitsevaa järjestelmää voimatta toivoa saavuttavani minkäänlaista tulosta.»
Seuraavana päivänä Gora päätti lähteä aamupäiväjunassa Kalkuttaan nähdäkseen voisiko saada apua joltakin kalkuttalaiselta asianajajalta.
Oli järjestetty krikettikilpailu kalkuttalaisen ylioppilasjoukkueen ja paikallisen joukkueen kesken markkinoiden viimeiseksi päiväksi, ja vieraileva joukkue oli harjoittelemassa, kun eräs pelaajista loukkaantui pallon iskiessä häntä jalkaan. Kentän laidassa oli iso lammikko, ja kaksi ylioppilasta oli kuljettanut loukkaantuneen rannalle ja sitoi pojan jalkaa veteen kastetulla rievulla, kun samassa ilmaantui jostakin poliisimies, joka alkoi lyödä ylioppilaita oikealta ja vasemmalta käyttäen sanomattoman karkeita herjaussanoja.
Kalkuttalaiset opiskelijat eivät tietäneet, että tämä oli yksityisen omistama lammikko ja että oli kielletty sitä käyttämästä, ja jos olisivatkin tietäneet, niin poliisin taholta tuleva aiheeton herjaus oli joka tapauksessa heille uutta. He olivat reippaita poikia ja kostivat solvauksen ansion mukaisesti. Hälinän johdosta saapui paikalle lisää poliisimiehiä, ja samassa ilmaantui näkymölle Gorakin.
Gora tunsi opiskelijat hyvin, koska oli usein järjestänyt krikettikilpailuja, joissa he olivat olleet mukana, eikä voinut olla rientämättä avuksi nähdessään heitä ahdistettavan. »Varokaa!» huusi hän poliisimiehille. »Pysykää loitolla niistä pojista!» Samassa suuntasivat konstaapelit häneen karkeat herjauksensa, ja pian oli käynnissä todellinen taistelu. Alkoi kerääntyä väkeä, ja kohta oli paikalla kokonaisia opiskelijaparvia. Goran kannatuksen ja johdon rohkaisemina he suorittivat menestyksellisen hyökkäyksen poliisimiehiä vastaan ja hajoittivat heidän voimansa. Katselijoista asia oli erittäin huvittava, mutta tarvinnee tuskin sanoa, ettei Gora pitänyt sitä huvinaan.
Kolmen tai neljän tienoissa Binoi, Haran ja tytöt harjoittelivat parhaillaan näytelmää, kun kaksi Binoin tuttavaa tuli ilmoittamaan, että Gora ja muutamia poikia oli pidätetty ja että he nyt olivat poliisiasemalla odottamassa tutkintoa, jonka piti tapahtua rauhantuomarin edessä seuraavana päivänä.
Gora telkien takana! Tuo uutinen säpsähdytti kaikkia, Harania lukuunottamatta. Binoi riensi heti vanhan koulutoverinsa Satkori Haldarin luo ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle.
Satkori ehdotti, että yritettäisiin saada hänet vapautetuksi takuuta vastaan, mutta Gora ei suostunut ottamaan itselleen asianajajaa eikä huolinut mistään takuista.
»Ihme ja kumma!» huudahti Satkori Binoihin katsahtaen. »Luulisi Goran yhä käyvän koulua. Hän ei näytä hankkineen itselleen enempää käytännöllistä älyä kuin hänellä niinä aikoina oli.»
»Minä en tahdo vapautua vain sen nojalla, että minulla sattuu olemaan ystäviä tai rahoja», sanoi Gora. »Pyhien kirjojemme mukaan kuuluu ehdoton oikeuden noudattaminen kuninkaalle. Häneen kimmahtaa takaisin väärämielisyyden rikos. Mutta jos tämän hallituksen aikana ihmisten on ostettava itsensä vapaiksi vankeudesta, uhrattava kaikkensa saadakseen pelkkää oikeutta, niin minä puolestani en aio uhrata pienintäkään kolikkoa sellaisesta oikeudesta.»
»Muhamettilaisten hallitessa sinun täytyi panna pääsi pantiksi siitä, että maksoit lahjuksia», sanoi Satkori.
»Se oli oikeuden jakajien eikä kuninkaan vika. Nykyjäänkin voivat kehnot tuomarit ottaa lahjuksia. Mutta nykyisen järjestelmän vallitessa on suoranaiseksi tuhoksi onnettomalle, olipa hän kantaja tai vastaaja, viaton tai syyllinen, jos hänen on tultava kuninkaan ovelle saamaan tuomiotansa. Ja ennen kaikkea: kun kantajana on kruunu ja vastaajana jokin minunlaiseni kansalainen, niin kaikki viralliset syyttäjät, asianajajat ja muut asettuvat kuninkaan puolelle, ja minulle ei jää mitään muuta kuin kohtaloni. Jos oikea asia puhuu riittävästi puolestaan, niin miksi on olemassa erikoinen kruunun etujen valvoja? Jos toisaalta asianajajien käyttö on katsottava järjestelmän välttämättömäksi osaksi, minkätähden ei vastapuolellekin järjestetä virallista puolustajaa? Onko tuo hallituksen politiikkaa vai sodan käyntiä alamaista vastaan?»
»Minkätähden niin tulistut, vanha veikko?» nauroi Satkori. »Kulttuuri ei ole mikään halpa huvi. Jos mieli saada hienoja tuomioita, on laadittava hienoja lakeja, ja jos on olemassa hienoja lakeja, täytyy tehdä lainkäytöstä kauppa, johon välttämättä sisältyy ostoa ja myyntiä. Sivistyneet tuomioistuimet muodostuvat senvuoksi oikeuden osto- ja myyntimarkkinoiksi, ja ne, joilla ei ole rahoja, joutuvat aivan varmaan petetyiksi. Salli minun kysyä, mitä olisit itse tehnyt, jos olisit ollut kuningas.»
»Jos olisin säätänyt sellaisia hienonhienoja lakeja», vastasi Gora, »ettei korkeapalkkaisten tuomarienkaan äly kykene saamaan selkoa niiden salaperäisistä syvyyksistä, olisin joka tapauksessa toimittanut kummallekin puolelle hallituksen palkkaamat viralliset asianajajat. Missään tapauksessa en olisi kerskaillut olevani moguli- tai pathanihallitsijoita parempi, jos olisin rasittanut alamaisparkojani vaatimalla heiltä korkeita maksuja oikeamielisistä tuomioista.»
»Aivan niin!» virkkoi Satkori. »Mutta koska tuo siunattu päivä ei ole vielä koittanut ja koska et ole kuningas, vaan sivistyneen kuninkaan tuomioistuimen tuomitsema vangittu, niin sinun on pakko joko käytellä rahoja tai hankkia ilmaiseksi jonkun asianajaja-ystäväsi avustus. Toisin menetellessäsi et päädy onnelliseen tulokseen.»
»Olkoon tulos se, jonka aiheuttamisessa minulla itselläni ei ole minkäänlaista osaa», virkkoi Gora painokkaasti. »Minä tahdon kokea saman kohtalon kuin kaikki ne, joilla ei ole varoja tässä valtakunnassa.»
Binoi kehoitti häntä käyttäytymään järkevämmin, mutta Gora ei häntä kuunnellut, kysyihän vain Binoilta: »Kuinka sinä olet tänne osunut?»
Binoi hieman punastui. Ellei Gora olisi ollut vankeudessa, hän olisi luultavasti kertonut käyntinsä tarkoituksen, vieläpä jossakin määrin uhittelevastikin, mutta näissä oloissa hän ei kyennyt suoraan vastaamaan, virkkoihan vain: »Minä puhun myöhemmin itsestäni — nyt on sinun —»
»Minä olen tänään kuninkaan vieraana», keskeytti Gora. »Itse kuningas pitää minusta huolta; kenenkään muun ei tarvitse siitä asiasta välittää.»
Binoi tiesi, että Goran päätöstä oli mahdoton järkyttää, joten hän luopui siitä ajatuksesta, että olisi hankittava puolustusta varten asianajaja. Hän sanoi kuitenkin vielä: »Minä tiedän, ettet voi syödä vankilan ruokaa, joten toimitan sinulle ateriat.»
»Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »minkätähden suotta tuhlaat tarmoasi? Minä en kaipaa mitään ulkopuolelta. En tarvitse mitään parempaa kuin jokainen vankilan asujain.»
Binoi palasi kovin kiihtyneenä asuntoon. Sutšarita katseli makuusuojansa avoimesta ikkunasta. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa, koska ei voinut sietää seuraa eikä keskustelua.
Kun hän näki Binoin saapuvan säikähtyneen ja levottoman näköisenä, hänen sydämensä alkoi pelokkaasti tykyttää, mutta hän sai suurin ponnistuksin tunteensa hillityiksi ja lähti ulos huoneestaan. Lolita istui oleskeluhuoneen nurkassa käsissään ompelutyö, jota hän yleensä inhosi, ja Labonja oli sanaleikkisillä Sudhirin kanssa, Lilan ollessa kuuntelijana. Haran keskusteli Baroda-rouvan kanssa tulevien huvien järjestämisestä.
Sutšarita kuunteli henkeään pidättäen Binoin kertomusta Goran ja poliisin kesken tapahtuneesta kahakasta. Lolitan kasvoihin syöksyi veri, ja neulomus liukui hänen sylistään lattialle.
»Älkää olko huolissanne, Binoi Babu», sanoi Baroda-rouva. »Minä puhun tuomarin rouvalle Gourmohan Babusta tänä iltana.»
»Pyydän teitä olemaan niin tekemättä», sanoi Binoi. »Gora ei antaisi sitä minulle eläessään anteeksi.»
»Jotakin on joka tapauksessa tehtävä hänen puolustuksekseen», huomautti Sudhir.
Binoi kertoi heille kaikki, mitä oli tehty Goran vapauttamiseksi ja kuinka hän oli kieltäytynyt ottamasta asianajajaa itseään puolustamaan.
»Typerää teeskentelyä!» ivaili Haran, jota koko juttu ei ollenkaan miellyttänyt.
Olivatpa Lolitan tunteet todellisuudessa olleet millaiset tahansa, hän oli kuitenkin näihin asti osoittanut Haranille ulkonaista kunnioitusta eikä ollut milloinkaan hänen kanssaan kiistellyt, mutta nyt hän pudisti kiivaasti päätänsä ja huusi: »Se ei ole mitään teeskentelyä — kaikki, mitä Gour Babu on tehnyt, on aivan oikein. Onko tuomarin asia meitä ahdistella, niin että meidän on pakko itseämme puolustaa? Pitääkö meidän maksaa heille palkkoja ja sitten palkata itsellemme vielä puolustajia päästäksemme vapaiksi heidän kynsistään? On tosiaankin paljoa parempi mennä vankilaan kuin suostua sellaiseen oikeudenkäyttöön.»
Haran silmäili Lolitaa ihmeissään. Hän oli nähnyt hänet lapsena eikä ollut milloinkaan otaksunut hänellä olevan varmoja omia mielipiteitä. Hän nuhteli Lolitaa vakavasti sopimattomasta tunteenpurkauksesta sanoen: »Mitäpä sinä sellaisista asioista ymmärrät? Sivistymättömien koulupoikien mellastus näyttää saaneen pääsi pyörälle, naskalien, jotka ovat oppineet ulkoa muutamia kirjoja, mutta joilla ei ole minkäänlaisia omia ajatuksia eikä minkäänlaista kulttuuria!»
Sitten Haran kuvaili edellisenä iltana tapahtunutta Goran ja tuomarin kohtausta ja kertoi vielä, mitä tuomari oli jälkeenpäin sanonut. Ghosipuran asia oli Binoille uusi ja sai hänet sitäkin levottomammaksi, koska hän nyt käsitti, ettei tuomari tulisi päästämään Goraa helpolla.
Haran Babu ei saavuttanut kertomuksellaan tavoittelemaansa vaikutusta. Sutšaritaa loukkasi kovin se halpamaisuus, että Haran oli kaiken aikaa vaiennut asiasta, ja kaikki alkoivat halveksia Harania nyt ilmiselväksi käyneen Goraan kohdistuvan vihan vuoksi.
Sutšarita oli vaiti koko ajan; kerran näytti siltä, kuin hänkin olisi aikonut esittää jonkin vastalauseen, mutta hän hillitsi itsensä, tarttui kirjaansa ja käänteli sen lehtiä vapisevin käsin.
Lolita virkkoi uhmaten: »Olkoon Haran Babu tuomarin puolella, minä en siitä välitä. Minulle koko asia vain todistaa, kuinka jalo mies Gour Babu on!»
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Koska varakuvernöörin oli määrä saapua tänään, tuli tuomari oikeudenistuntoon täsmälleen puoli yhdentoista aikaan toivoen suoriutuvansa ajoissa oikeudenjakamisesta.
Satkori Babu, joka puolusti opiskelijoita, koki käyttää tilaisuutta auttaakseen ystäväänsä. Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän oli johtunut siihen päätökseen, että kaikkein parasta oli myöntää syyllisyys, mutta anoa lievää tuomiota vedoten syytettyjen nuoruuteen ja kokemattomuuteen.
Tuomari tuomitsi pojat saamaan raippoja, viidestä viiteenkolmatta iskuun, heidän ikänsä ja rikkomuksensa suuruuden mukaisesti. Goralla ei ollut asianajajaa, ja itse itseään puolustaessaan hän yritti osoittaa kuinka epäoikeutettu oli poliisin väkivaltainen menettely, mutta tuomari keskeytti hänen puheensa ankarasti häntä nuhdellen ja tuomitsi hänet kuukaudeksi ankaraan vankeuteen virkavelvollisuuttaan täyttävän poliisin vastustelemisesta, sanoen vielä, että hän voi olla kiitollinen päästessään niin vähällä.
Sudhir ja Binoi olivat oikeuden istunnossa, mutta viimeksimainittu ei voinut katsoa Goraa kasvoihin. Hän tunsi tukehtuvansa ja kiiruhti pois. Sudhir kehoitti häntä tulemaan asumukseen, kylpemään ja nauttimaan hieman ravintoa. Mutta Binoi ei ottanut kuulevaan korvaan hänen sanojansa, vaan istuutui matkan varrella puun varjoon ja sanoi Sudhirille: »Palaa sinä asuntoon, minä tulen aivan pian jäljessäsi.»
Binoi ei tietänyt, kuinka kauan istui siinä Sudhirin mentyä. Mutta auringon kääntyessä alenemaan, saapuivat ajoneuvot, jotka pysähtyivät ihan hänen eteensä. Kohottaessaan katseensa Binoi näki Sudhirin ja Sutšaritan astuvan vaunuista ja tulevan häntä kohti. Heidän lähetessään hän nousi nopeasti ja kuuli Sutšaritan sanovan tunnetta väräjävällä äänellä: »Ettekö lähde meidän kanssamme, Binoi Babu?»
Binoi havaitsi samassa, että ohikulkijain huomio alkoi kiintyä heihin, ja niin hän lähti heti heidän kanssaan vaunuihin. Kukaan ei virkkanut mitään koko matkalla.
Kun oli saavuttu perille, Binoi huomasi heti, että oli ollut käynnissä ankara kiista. Lolita oli selittänyt jäävänsä pois tuomarin iltahuveista, Baroda-rouva oli kamalassa pulassa, ja Harania raivostutti Lolitan-laisen pienen vintiön järjetön kapinoiminen. Hän valitti alinomaa sitä henkistä sairautta, jonka alaisiksi olivat joutuneet uudenaikaiset pojat ja tytöt, jotka kieltäytyivät noudattamasta minkäänlaista kuria. Se johtui hänen mielestään siitä, että heidän sallittiin seurustella kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja jutella jonninjoutavista asioista!