Part 2

Nuo viisi vanhusta vetäytyivät syrjään, saatuaan työnsä päätetyksi, ja elivät siitä lähtien hiljaisessa puhtaudessa. Punainen herra asui etelässä tulenjumalana. Hämyn herra asui pohjolassa sumean pohjoisnavan suurena herrana. Hän asui vesikristallisessa linnassa. Hän on myöhemmin lähettänyt pyhän Kungfutsen maailmaan. Sentähden on tämän pyhän miehen nimi kristallin poika. Puun ruhtinas asui idässä. Häntä kunnioitettiin vihreänä herrana, ja hän hoitaa sikiämistä ja kaikkien luotujen esille kumpuamista. Hän omistaa kevätvoiman ja hän on rakkauden jumala. Metalliäiti asuu jaspisjärven rannalla, hänen nimensä on myöskin lännen Kuningatar-äiti. Hän johtaa haltiattarien parvia ja hallitsee kaikkea muuttumista ja kasvamista. Keltainen vanhus asuu keskellä. Hän vaeltaa alituiseen ympäri maailmaa pelastaakseen ja auttaakseen kaikenlaisesta hädästä. Kun hän ensikerran maailmaan tuli, oli hän keltainen herra, joka ihmisille opetti kaikenlaisia taitoja. Myöhemmällä iällään hän tutki maailmanmieltä eetteri vuorella ja lensi ylös säteilevään aurinkoon. Dshoun hallitsijahuoneen aikana hän uudestaan syntyi nimellä Li Oerl. Hänen äitinsä kantoi häntä 81 vuotta, ennenkuin hänet synnytti. Syntyessään oli hänellä valkoinen parta ja tukka, sen tähden annettiin hänelle nimi Laotse (valkoinen lapsi). Hän kirjoitti kirjan "Järjestä ja elämästä" ja julisti maailmalle oppiaan. Häntä kunnioitetaan Taoismin päämiehenä, Hän hallitsijahuoneen aikana ilmestyi hän taas vanhuksena Ho-Shang-Gung-virran rannalle. Hän levitti mahtavasti Taon oppia, niin että siitä ajasta lähtien Taoismi saavutti suuren kukoistuksen. Tätä oppia sanotaan vielä tänäkin päivänä keltaisen vanhuksen opiksi. Niinhän sana kuuluukin: "Alussa oli Laotse, hänen jäljestään taivas." Tämä kai johtuu siitä, että Laotse juuri oli alkuaikojen keltainen vanhus.

* * * * *

Vastustamattomasti tunkee lukijan mieleen gnostilaisten Logos-oppi, jonka apostoli Johannes on lainannut evankeliuminsa alkuun näillä sanoilla: "alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana". Jumalan sanan, Kristuksen, avulla nimittäin taivas ja maa luotiin.

Taivaankuningatar.

Taivaankuningatar, myöskin pyhäksi äidiksi kutsuttu, oli eläessään neitsyt Fukienista, nimeltä Lin. Kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, kuoli hän naimattomana neitseenä. Hän oli puhdas, harras ja hurskas luonteeltaan. Hän osoitti valtaansa merellä, jonka tähden merimiehet häntä kunnioittaen rukoilevat. Kun tuulet ja aallot arvaamatta heitä ahdistavat, huutavat he häntä avukseen, ja alati hän on valmis heitä kuulemaan.

Fukienissa on paljon merimiehiä, ja joka vuosi tapahtuu, että miehiä hukkuu. Oli kai niin, että Taivaankuningatar eläissään tunsi sääliä maanmiestensä hätää kohtaan. Ja koska hänen mielensä aina paloi auttamaan hukkuvia, ilmestyi hän hyvin usein merellä.

Kaikissa merta kyntävissä laivoissa on Taivaankuningattaren kuva kajuutassa, ja laivassa säilytetään kolmea paperista tehtyä talismaania. Ensimmäisessä hän on maalattu kruunu päässä ja valtikka kädessä, toisessa neitsyenä tavallisessa puvussa, kolmannessa tukka hajallaan, avojaloin, miekka kädessä ja seisovana. Jos laiva joutuu vaaraan, poltetaan ensimmäinen kuva, ja pelastus lähestyy. Ellei se auta, poltetaan toinen ja lopuksi kolmas. Jollei tästäkään ole apua, silloin on hoito poissa.

Kun tuulessa, myrskyssä ja sumussa laiva joutuu pois tolalta, silloin hurskaita rukouksia lähetetään Taivaankuningattarelle. Silloin ilmestyy punainen lyhty meren pinnalle. Ken lamppua seuraa, pääsee turvaan kaikista vaaroista. Usein nähdään Taivaankuningatar pilvissä seisomassa ja miekallaan sumua ja tuulta halkomassa. Tuuli häipyy silloin sekä pohjoiseen että etelään, ja aallot asettuvat.

Pyhän kuvan edessä laivassa on aina puinen sauva. Usein sattuu, että louhikäärmeet pitävät iloaan merellä. Ne ovat kaksi jättiläismäistä kalaa, jotka vastakkain puhaltavat vettä ylös korkeuteen, niin että taivaan aurinko himmenee ja synkkä pimeys verhoo meren. Loitolla näkyy silloin pieni aukko pimeydessä. Jos sitä kohti silloin ohjaa laivan, pääsee pulasta ja joutuu rasvatyyneen. Kun katsoo taakseen, näkee molempien kalojen vettä oksentavan. Laiva on juuri niiden kitasten ohi pujahtanut. Aina näitten ympärillä on myrsky, kun ne uivat; sentähden poltetaan paperia tai villoja, jottei laiva pyörteisiin suistuisi, tai perämies polttaa uhritulta kajuutan sauvan edessä. Senjälkeen heilauttaa hän sauvallaan yhden kerran ympäri vetten päällä, ja louhikäärmeet käpristävät pyrstöhän ja häviävät.

Noin kaksisataa vuotta sitten varustettiin sotajoukko valloittamaan Formosaa. Päällikön lippu vihittiin valkoisen hevosen veressä. Silloin ilmestyi yht’äkkiä Taivaankuningatar lipputangon kärkeen. Silmänräpäyksessä hävisi hän näkyvistä, mutta sotaretkellä oli hyvä menestys.

Toisen kerran sai ministeri Dshoun Ling käskyn asettaa uusi kuningas Liu-Kiu-saarille. Kun laivasto kulki Korean ohi, nousi myrsky ja he joutuivat tuuliajolle mustaan pyörteeseen. Vesi oli musteen väristä; aurinko ja kuu kadottivat valonsa, nousi puhe, että nyt sitä oli jouduttu mustaan pyörteeseen, josta ei vielä kukaan ollut hengissä suoriutunut. Merimiehet ja matkustajat odottivat vaikeroiden hengenlähtöään. Äkkiä ilmestyi vedenkalvon yläpuolelle lukemattomia valoja ikäänkuin punaisia lamppuja. Silloin riemastuivat merimiehet ja rukoilivat kajuutassa:

— Me jäämme henkiin, sanoivat he, Pyhä Äiti on saapunut.

Ja vallan oikein, ihana neitsyt ilmestyi kultaiset renkaat korvissa. Hän huiskasi kädellään ilmaan; tuuli tyyntyi ja laineet laskeutuivat. Tuntui siltä, kuin väkevämpi käsi olisi hinannut laivaa. Räiskyen sukelsi se aaltojen halki, ja kohta selkisi laiva mustasta pyörteestä.

Dshou Ring tuli takaisin, kertoi asiasta ja pyysi, että Taivaankuningattarelle rakennettaisiin temppeli ja neitsyt itse merkittäisiin jumalien listaan. Ja keisari suostui hänen pyyntöönsä.

Tästälähtien seisoo kaikissa satamissa Taivaankuningattarien temppeleitä. Neljännen kuukauden kahdeksantena päivänä vietetään hänen syntymäpäiväänsä näytelmillä ja uhreilla.

* * * * *

Lukija on kai jo tehnyt vertailunsa. Neitsyt Maarian liikanimihän on muun muassa Taivaan kuningatar. Hänen nimiään ovat myöskin suuri äiti, pyhä äiti, pyhä neitsyt. Neitsyt Maariaa palvellaan katolisissa maissa aivan yleisesti myöskin meren jumalattarena, jota merimiehet hädässään rukoilevat ja jolta he avun saavat.

Kukkaskeijukaiset.

Oli kerran oppinut, joka oli vetäytynyt maailmasta erilleen oppiakseen salaisia tietoja. Hän asui yksinään piilossa ihmisiltä. Pirttinsä ympärille hän oli istuttanut monenmoisia kukkia, bambuja ja muita puita. Vallan kätkössä se sijaitsi siellä tuuheassa kukkapensaikossa. Ainoastaan poikanen oli hänellä palvelijana toimittamassa hänen asioitaan, mutta tämä asui eri majassa. Kutsumatta hän ei saanut astua sisään. Oppinut rakasti kukkiaan kuin omaa henkeänsä. Ei milloinkaan hän astunut puutarhansa rajojen ulkopuolelle.

Olipa kerran ihana kevätaamu. Kukat ja puut helottivat ihanimmassa kukoistuksessaan, raitis tuuli puhalteli, ja kuu loisti kirkkaana. Siinä istui hän viinimaljan ääressä ja nautti elämästään.

Yht’äkkiä hän näki kuutamossa tummapukuisen neitosen sivu sipsuttelevan Neitonen kumarsi syvään hänelle, tervehti häntä ja sanoi: "Olen sinun naapurisi. Täällä on kokonainen parvi tyttösiä, jotka ovat matkalla tapaamaan kahtatoista tätiään. He lepäisivät mielellään hetkisen tässä kukkatarhassa ja pyytävät siihen lupaa."

Oppinut huomasi, että tässä oli kysymys jostakin vallan eriskummallisesta ilmestyksestä, jonka tähden hän ilolla myöntyi pyyntöön. Neitonen kiitti ja poistui.

Hetken perästä hän toi koko joukon tyttösiä, jotka kantoivat kukkia ja pajunoksia. Kaikki tervehtivät oppinutta. Heillä oli kauniit ja hienot kasvonpiirteet ja solakat ja hempeät vartalot. Kun hihojaan heiluttelivat, lehahti suloinen tuoksu heistä. Moisia ei ihmismaailmassa ole nähty.

Oppinut käski heidät sisään huoneeseen hetkeksi istahtamaan. Sitten hän kysyi:

"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Tuletteko Kuuttaren linnasta vaiko lännen Kuningatar-äidin nefriittilähteestä?"

— Emmehän niin suurta sukua ole, virkkoi hymyillen vihreäpukuinen neitonen. — Minun nimeni on Salix. — Sitten hän esitteli toisen, valkeapukuisen ja sanoi: — Tämä on neiti Prunofora, tässä tämä helakanpunainen on Persika, tämä tummanpunainen on Punika. Me kaikki olemme sisaruksia ja tahdomme tänään käydä tervehtimässä kahtatoista lounatuulen tätiä. Tänä iltana on niin ihana kuutamo, ja on niin hurmaavaa täällä puutarhassa. Ylen olemme kiitollisia sinulle, ettäs otit meidät vastaan.

— Kiitos, kiitos, sanoi oppinut.

Samassa ilmoitti tummapukuinen palvelijatar:

— Lounatuulen tädit ovat jo saapuneet.

Heti nousivat neitoset pystyyn ja menivät ovelle heitä vastaan.

— Aiomme juuri tulla tätejä tervehtimään, sanoivat he iloisesti. — Tämä herra tässä on pyytänyt meitä hetkeksi istumaan. Sepäs sattui mainiosti, että täditkin saapuivat tänne. Miten ihana yö nyt onkaan, nyt tyhjentäkäämme pikari tätien terveydeksi.

Senjälkeen he käskivät palvelijattarensa tuoda viiniastiat sisään.

— Onko lupa istua? kysyivät tädit.

— Talon isäntä on hyvin ystävällinen, vastasivat neitoset, ja paikka on hiljainen ja yksinäinen.

Neitoset esittelivät tädit oppineelle. Hän jutteli tätien kanssa pari ystävällistä sanaa. Heidän olennoissaan oli jotakin häilyväistä ja hulmuilevaa. Heidän sanansa pursuilivat ulos suusta, ja heidän läheisyydessään tuntui viluinen henkäys.

Sillävälin oli palvelijatar saanut pöydän ja tuolit järjestykseen. Tädit istuutuivat yläpäähän, neitoset heitä lähinnä, ja oppinut liittyi heihin istuutuen alimmalle paikalle. Kohta notkui pöytä herkullisimmista ruoista ja ihanimmista hedelmistä, tuoksuva viini täytti pikarit. Ne olivat herkkuja, joita ihmiset eivät tunne. Kuu kumotti taivaalla, ja kukat lemusivat henkeä-salpaavasti. Kun viini ehti vaikuttamaan, hypähtivät neitoset pystyyn ja rupesivat tanssimaan ja laulamaan. Viehkeiltä kajahtivat äänet hämärtävässä yössä, ja neitosten tanssi oli kuin perhosten, jotka kukkien päällä liihottelevat. Hurmaantuneena ei oppinut enää tiennyt, taivaassako vai maassa hän oli.

Kun tanssi oli lopussa, istuutuivat neitoset jälleen pöytien ääreen ja kiertelevät pikarit tyhjennettiin tätien kunniaksi. Oppinuttakin muisteltiin eräässä juomapuheessa, ja hän vastasi puheeseen siroin sanakääntein.

Ne kaksitoista tätiä olivat luonteiltaan hieman kevytmielisiä. Sitäpaitsi alkoi viinikin jo hieman vaikuttaa. Kun yksi heistä koroitti maljansa, vapisi hänen kätensä hieman, ja ennenkuin hän ehti varoa, vuodatti hän Punikan hameille vähän viiniä. Punika, joka oli nuori ja tulinen ja rakasti puhtautta, kavahti suuttuneena pystyyn, kun näki punaisen hameensa viinin tahrimana.

— Te olette todellakin sangen varomattomia, virkkoi hän vihoissaan. — Toiset sisaret teitä pelkäävät, minä en teitä kavahda.

Tädit suuttuivat myöskin puolestaan ja sanoivat:

— Kuinka tuo nuori letukka uskaltaa meitä solvata!

Samalla he käärivät helmansa kokoon ja nousivat pystyyn.

Kaikki neitoset piirittivät heidät ja sanoivat:

— Punika on nuori ja kokematon. Hän on juovuksissa eikä tiedä mitä hän tekee. Elkää pahastuko! Huomenna hänen täytyy vitsa mukanaan saapua luoksenne ja ottaa vastaan rangaistuksensa.

Mutta ne kaksitoista tätiä eivät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa, vaan poistuivat. Senjälkeen hyvästelivät neitosetkin ja hävisivät kukkanurmikolle. Kauan istui oppinut kaihoisiin unelmiinsa vaipuneena.

Seuraavana iltana tulivat kaikki neitoset takaisin.

— Me asumme kaikki sinun puutarhassasi, sanoivat he hänelle. — Joka vuosi häijyt tuulet meitä kiusaavat, ja olemme sentähden rukoilleet tätejä meitä suojelemaan. Eilen Punika heitä loukkasi, ja me pelkäämme, etteivät he meitä enää auta. Me tiedämme sinusta, että ystävyydellä olet meihin suhtautunut, josta sydämellisesti sinua kiitämme. Meillä on nyt vakava pyyntö sinulle, että sinä joka vuoden alussa teet pienen, punertavan lipun ja siihen maalaat auringon, kuun ja viiden kiertotähden kuvat ja pystytät sen puutarhasi itäosaan. Näin saamme me sisaret rauhan ja olemme kaikista kärsimyksistä pelastetut. Kun sitten itätuulet tulevat, suojelee lippu meitä.

Oppinut lupasi tämän auliisti, ja neitoset huudahtivat yhteen ääneen:

— Kiitämme sinua suuresta ystävällisyydestäsi ja palkitsemme tämän vielä kerran.

Niin he läksivät, ja suloinen tuoksu täytti koko puutarhan.

Oppinut teki sellaisen punaisen lipun, ja kun määräpäivänä aamuvarahin itätuuli rupesi porottamaan, pisti hän vikkelään lipun puutarhaan.

Myrsky yltyi yltymistään, metsät huojuivat, puut kaatuivat. Ainoastaan puutarhan puut eivät liikahtaneetkaan.

Silloin oppinut huomasi, että Salix oli paju, Prunofora luumu ja nokkava Punika granaattiomena, joitten voimakasta kukintaa myrsky ei pysty hävittämään. Nuo kahdeksantoista tätiä taas olivat tuulen haltiattaria.

Seuraavana iltana tulivat kukkaskeijukaiset taas kaikki ja toivat kiitokseksi hänelle valoa säihkyviä kukkia.

— Sinä olet pelastanut meidät, lausuivat he, — meillä ei ole mitään muuta mitä sinulle lahjoittaisimme. Syö nämä kukat, niin olet kauan elävä ja kartat vanhuuden raihnauden. Jospa sinä meitä vuosittain suojelet, niin jäämme mekin sisaret kauan elämään maan päälle.

Oppinut teki työtä käskettyä ja söi kukkaset. Silloin muuttui hänen vartalonsa ja hän oli taas notkea kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Aikojen kuluessa hän saavutti salaisen tiedon ja siirrettiin kuolemattomien joukkoon.

* * * * *

Meille kristityille on outoa, että iankaikkinen elämä suodaan pienestä kohteliaisuudesta, jota on osoitettu kuvankauneille neitosille, ja parista ystävällisestä sanasta, jotka on lausuttu hieman kalseille, vanhoille tädeille, mutta kiinalaisilla on tässä asiassa toisenlainen arviointi, hieman ritarillisempi. Kiinalainen Faust on viattomampi kuin germaanilainen veljensä, mutta hänellähän ei ollutkaan niin perin huonoa seuraa kuin Saksan sankarilla, jonka paras ystävä oli pahahenki, Mefistofeles.

Gaotama Buddha.

Noin 500 vuotta ennen Kristusta syntyi intialaisten uskonpuhdistaja Gaotama, Sakyan aatelista sukua, tunnettu kunnianimellään Buddha = kirkastettu, Kapilavastun kaupungissa. Tänäkin päivänä, kaksi ja puoli tuhatta vuotta hänen syntymänsä jälkeen, on Buddhan-uskolaisia maailmassa satoja miljoonia. Hänen elämäkertansa on niin tarujen koristama, että se vie voiton kaikista pyhistä kansansankarien ihmetöistä. Mutta meille kristityille tuntuu tämä elämäkerta tutulta. Se hipoo niin monessa kohdin evankeliumien kertomusta, että näyttää siltä, kuin molemmat olisivat käyttäneet samoja lähteitä tai sitten lainanneet toisiltaan. Näin kertoo buddhalaisten evankeliumi, Lalitavistara:

* * * * *

"Suuri Ihminen" taivaassa oli jumalien kehoituksesta päättänyt antautua ihmisten vapahtajaksi, astua alas maailmaan ja alentua syntymään naisesta. Hän valitsi äidikseen hurskaan kuningattaren Majan, kuningas Suddhodanan puolison, Kapilavastun kaupungista. Kuningatar vieraantui miehestään joksikin aikaa ja vetäytyi yksinäisyyteen hartausharjoituksilla valmistumaan korkeaan tehtäväänsä. Silloin tapahtui, että hän kukkien koristamana, kauniissa luolassa leväten, unessa näki valkoisen elefantin sukeltavan ruumiiseensa. Ääni sanoi:

"Sinä tulet täyttymään suurinta riemua. Poika sinulle syntyy, jonka jäseniä ihmeelliset merkit koristavat, jalo vesa kuninkaallista sukua, ylevämielinen kuningasten kuningas. Hän on oleva Buddha, kirkastettu, joka koko maailmalle riemun tuopi kuolemattomuuden ihanalla ravinnolla." Majan ruumiista säteili tuli peninkuormittain joka taholle. Sairaat tulivat Majan luo, ja he pääsivät tuskistaan, niin pian kuin kuningatar oli laskenut kätensä heidän päänsä päälle. Kymmenen kuukautta tämän unen perästä Maja synnytti, saastuttamattomana, pojan, joka heti synnyttyään korkealla äänellä julisti: "Minä olen ylevin ja paras ja olen lopettava kaiken tuskan."

Silloin saapuivat taivaallisten henkien joukot tervehtimään vastasyntynyttä vapahtajaa, maa järisi, taivaallinen tuli välähti, kuurot kuulivat ja sokeat näkivät, ja yksin tuonelassakin tuskat hetkeksi taukosivat.

Niihin aikoihin oli hurskas tietäjä Asita, joka Himalajassa erakkona asui, nähnyt taivaalla ihmeellisiä merkkejä, että suuri kuningas oli syntynyt maailman vapahtajaksi. Hän laskeutui alas Kapilavastuun, tapasi lapsen kuninkaanlinnassa ja huomasi salaisista merkeistä, että pojassa "Taivaan suuri ihminen" oli ilmestynyt, ja samassa hän itki. Kysymykseen, miksi itki, hän vastasi: "Tämä on opettava lakia, joka alusta, keskeltä ja lopusta sisältää vain hyvettä; minä en enää ole näkevä hänen pelastustyötään, sentähden itken."

Pojaksi kasvettuaan hämmästytti Gaotama opettajiaan erinomaisilla tiedoillaan; hän vaipui syviin mietelmiin.

Tapahtui kerran kevätjuhlilla, että pojan hoitajatar kadotti hänet näkyvistään. Kauan häntä haettiin, kunnes isänsä löysi hänet viikunapuun alta, jonka varjo koko päivän siirtymättä häntä suojasi, viisasten miesten ympäröimänä, joitten kanssa poikanen hengellisistä asioista keskusten. Isän hämmästyneisiin kysymyksiin poikanen vastasi: "Isäni, heitä pellon kyntämiset syrjään ja pyri korkeampiin asioihin." Mutta poikanen palasi isänsä kanssa takaisin kaupunkiin ulkonaisesti mukaantuen ympäristön tapoihin, mutta sisällisesti miettien tulevan vapahtaja-kutsumuksensa aatteita. Hän otti osaa hovin kaikkiin ilonpitoihin, harrasti urheilua, otti aviovaimon, sai pojan, jonka syntyessä Buddha lausui: "Tässä on uusi ja vankka side, joka minun on katkaistava." Nähdessään ihmisten monet tuskat ja kärsimykset hän päätti luopua upeasta elämästään. Vanhemmat, ystävät ja aviovaimo koettivat kieltää, mutta ei mikään auttanut. Hiljaisena yönä hän ääntä päästämättä hyvästeli nukkuvaa vaimoaan ja lastaan ja jätti ratsun selässä kaupungin. Ensin hän liittyi pariin bramaaniin, mutta ei löytänyt heiltäkään vastauksia polttaviin kysymyksiinsä. Omin päinsä hän ryhtyi katumusharjoituksiin ja eleli niin pidättyvää elämää, että kuolema häntä lähenteli. Silloin hän huomasi, ettei sellainenkaan elämä tuota tyydytystä. Hän heitti askeetinelämän, söi ja joi taas niinkuin muutkin ihmiset. Samassa entiset ystävät ja tuttavat jättivät hänet, hän seisoi yksin maailmassa sydämessään vain polttava kysymys: "miten pääsen olemuksen tuskasta vapaaksi?" Hänen kamppailevaa mielentilaansa käyttivät hyväkseen ilmassa liitelevät henget.

Mara, himon ja kuoleman ruhtinas, koetti kaikenlaisella petoksella saattaa hänet luopumaan vapahtajan tieltä. Ensin hän laski myrskyt, sateet, tulilieskat ja kalliot syöksymään Gaotamaa vastaan, mutta tehottomina lysähtivät nämä aseet pyhimyksen jalkojen juureen, kosketellen hieman häntä, ei vahingoittaen. Mara koetteli häntä himon aseilla. Käski kauniit tyttärensä suloudellaan vangitsemaan pyhimystä, mutta häpeissään täytyi heidän tunnustaa hänen hyveensä kestävyys. Vihdoin seurasi kovin koettelemus. Mara lupasi hänelle maailman ylimmän vallan ja herruuden, jos hän luopuisi muutenkin saavuttamattomasta henkisestä tarkoitusperästään. Mutta Gaotama vieroitti hänet luotaan sanoilla: "Jospa lienetkin himon herra, et ole totuuden herra, jonka perille minä sinun uhallasikin olen pääsevä."

Kohta tämän koettelemuksen perästä Gaotama koki ratkaisevan valaistuksen hetken. Hänen istuessaan viikunapuun alla hiljaisiin mietteisiin vaipuneena välähti tiedon valo hänen aivoihinsa. Hän oppi ne neljä perustotuutta, joihin pelastus perustuu, nimittäin: 1) Koko elämä on kärsimystä, sillä se on alituista halua, joka ei koskaan sammu, pyrkimystä ilman saavutusta, omistamista, jota kadottaminen uhkaa. 2) Kärsimyksen juuret eivät sijaitse meidän ulkopuolellamme, vaan itsessämme, meidän haluissamme, elämässämme ja vallanjanossamme. 3) Pelastuksen tuskasta tarjoaa tämän janon sammuttaminen, elämänhalun tukahduttaminen, oman itsensä voittaminen, halujen sammuttaminen. Nirvana. Ja vihdoin: 4) Tie tähän päämaaliin on tuo kahdeksanosainen, pyhä polku, jolla on seuraavat nimet: "Oikea usko, oikeat päätelmät, oikea sana, oikea työ, oikea pyrkimys, oikea elämä, oikea ajatus, oikea itseensävaipuminen."

Tämän ilmestyksen kautta Gaotamasta tuli Kirkastettu eli Buddha. Vielä 50 päivää hän viipyi pyhän hyvän ja pahan tiedon puun alla, missä kirkastus oli tapahtunut, ja punnitsi epäröiden, pitikö hänen pitää tämä pelastava totuus omana tietonaan vai pitikö julistaa muillekin ihmisille, joitten karkea mieli, maallisen kilvoituksen takia pilkkoiseen pimeyteen verhottuna, ei jaksaisi sulattaa tätä syvää, kätkettyä totuutta. Silloin itse jumalat korkeuksista laskeutuivat alas rohkaisemaan epäröivää horjuvaista, jotta hän, säälistä ihmisten surkeutta kohtaan, ilmoittaisi ihmisille pelastavan totuuden. Ja niin hän läksi kaikelle kansalle opettamaan pelastuksen tietä.

Sen jälkeen Buddha saarnasi Benaresissa kaikelle kansalle ja samosi ylt’ympäri koko maan matkustavana totuudenjulistajana. Suuri menestys oli hänellä kaikkialla. Rikkaat ja köyhät, oppineet bramaanit ja kansa, joka työtä tehnyt ja raskautettu oli, kuuntelivat hänen saamojaan pelastuksesta, ja osa heistä liittyi hänen opetuslapsikseen ja seuralaisikseen.

Kun hän oli kerännyt 60 opetuslasta, lähetti hän heidät maailmaan saarnaamaan sanoen: "Menkäät ulos monille voitoksi, säälien maailmaa, ja saarnatkaa suloista oppia täydellisestä ja puhtaasta elämästä!" Buddhan rakkain oppilas oli hänen serkkunsa, nimeltä Ananda, josta sanottiin, että hän enimmät on kuunnellut ja kuulemansa parhaiten kätkenyt mieleensä. Mutta oli Buddhankin opetuslasten joukossa Juudas Iskariotinsa, nimeltä Dewadatta, jonka paha henki oli saanut pistetyksi heidän joukkoonsa murhatakseen Buddhan. Korkeampi käsi pelasti kumminkin Buddhan sortumasta hänen juoniinsa. Vaikka Buddha oli, väitellessään bramaanien ja askeettien kanssa, ihmetöistä lausunut seuraavat sanat: "en opeta oppilailleni, että he kansan edessä yliluonnollisilla voimilla ihmeitä tekisivät, vaan opetan heille näin, eläkää niin, että hyvät työnne kätkette ja syntinne tunnustatte", niin siitä huolimatta vilkas intialainen taruaisti sitoi Buddhan päähän ihmemestarin kruunun, joka on vieläkin kirjavampi kuin Kristuksen.

Kun Buddha 80 v:n ikäisenä, vaikutettuaan kiertävänä saarnaajana 45 vuotta, tunsi loppunsa lähenevän (noin v. 480 e.Kr.), keräsi hän opetuslapsensa ympärilleen ja varoitti heitä: "Olkaa herkeämättä valveilla, vaeltakaa aina pyhinä, säilyttäkää suljettuina ja hyvin valmiina sielunne! Joka horjumatta aina vaeltaa uskollisena totuuden sanalle, hän tempaisee itsensä irti syntymästä ja kuolemasta ja tunkee kaiken kärsimyksen päähän." Vielä hän kysyi, oliko hänen opissaan jotakin heille hämärää. Kun kaikki vaikenivat ja Ananda selitti, ettei kellään ollut epäilyksiä Buddhan opista, silloin hän lausui viimeiset sanansa: "Kaikki, mikä syntynyt on, katoaa. Toimikaa innolla pelastustyössänne."

Sen jälkeen Gaotama astui Nirvanaan.

Nousi kova ilma ja pitkäisen jylinä, ja maa järisi hänen eronhetkellään. Ja kun hänen ruumiinsa laskettua komeasti koristetulle polttoroviolle, syttyi tämä itsestään tuleen.

* * * * *

Tarkkaava lukija on huomannut ne monet yhtäläisyydet, jotka ovat olemassa Buddhan ja Kristuksen opin ja elämän välillä. Kumpi on lainannut? Arvattavasti se taru, joka on nuorempi. Tai ovat molemmat lainanneet vieläkin vanhemmasta tarustosta. Ei kukaan kristitty usko, että maa järisi Buddhan hengenlähdössä, mutta kaikkien kristittyjen tulee uskoa, että temppelin esirippu repeytyi Kristuksen kuolinhetkenä.

Buddha ja naiset.

Nainen on synnintuoja, niin sanotaan raamatussa. Eeva vietteli Aatamin, ja samaa ovat miljardit naiset tehneet maapallon miehille. Hurskaat profeetat ja askeetit ovat suoriutuneet miten kuten muista haluistaan, mutta naisen herättämät tunteet ovat aina olleet vaikeimmat tukahduttaa. Vanhat buddhalaisten historiakirjat ovat täynnä kertomuksia ja mietelmiä naisten parantumattomista juonista.

Näin sanoo buddhalainen: