Part 3

Niinkuin kalan kulku meressä, niin tutkimattoman salainen on naisen luonne, jossa totuutta on vaikea löytää, jonka valhe on kuin totuutta ja totuus niinkuin valhetta. — Ananda kysyy Buddhalta:

— Kuinka meidän täytyy, oi Herra, kohdella naista?

— Teidän täytyy karttaa hänen silmäystään.

— Mutta jospa me sittenkin näemme sen, Herrani, mitäs silloin täytyy tehdä?

— Ei saa häntä puhutella, Ananda.

— Mutta jospa sittenkin joudumme puheisiin naisen kanssa, mitäs sitten?

— Silloin teidän täytyy pitää tarkasti varanne.

Ananda parka, Buddhan rakkain opetuslapsi, evankelista Johanneksen vastine, joutui usein kiusaukseen. Eräs kohtaus, joka osaltaan muistuttaa Kristuksen ja samarialaisen vaimon tapaamista kaivon luona, kävi seurauksiltaan kovin arveluttavaksi.

Kun Mestari oleili Sravastissa, oli Anandan tapana käydä läheisessä kaupungissa kerjuulla. Kerran kaupungista palatessaan vaivasi häntä jano ja hän näki erään tshandala-tytön, nimeltä Praktri, hakevan kaivosta vettä.

— Sisareni, sanoi Ananda hänelle, — anna minulle vettä juoda.

Praktri vastasi:

— Mutta minähän olen tshandala-tyttö, arvoisa Ananda. (Tshandala on halveksituin kasti Indiassa; tshandalaisen kätteleminenkin jo tuotti saastaa.)

— Sisar, sanoi Ananda, — en ole kysellyt sinun perhettäsi enkä kastiasi, mutta jos sinulla vettä on antaa, anna minulle, minä tahdon juoda.

Silloin tyttö antoi hänelle kulauksen ja rakastui samalla silmittömästi pyhimykseen. Hän ilmoitti äidilleen, että hänelle tulee kuolema eteen, jollei hän saa Anandaa miehekseen. Silloin valmisti äiti, joka oli suuri noita-akka, väkevän lemmenjuoman ja loihti sillä Anandan. Taikatemppu onnistui, Ananda saapui tshandalaisten kotiin, jossa ylen ihastunut Praktri jo oli tehnyt vuoteet valmiiksi. Mutta juuri vaaran kireimpänä hetkenä Ananda purskahti itkuun ja rukoili sydämen tuskassaan Buddhalta apua. Tämä tulikin omalla loitsuvoimallaan avuksi. Ja Buddhan loitsu masensi noita-akan konstit.

Ananda läksi tshandala-talosta ja palasi luostariinsa. Suuri noita-akka selitti onnettomalle tyttärelleen, että Buddhan loitsuluvut olivat hänen noitumisiaan väkevämmät. Mutta Praktri, tshandala-tyttö, ei ollut parantunut lemmestään. Hän meni kaupunkiin ja rupesi seuraamaan Anandaa, kun tämä keräsi almuja. Taas kääntyi Ananda tuskissaan Mestarin puoleen apua pyytäen. Tämä antoi Praktrin tulla luokseen, suostui näennäisesti hänen haluunsa päästä Anandan vaimoksi, mutta taivutti hänet hienolla tavalla tekemään siveyslupauksen ja rupeamaan nunnaksi.

Ja hän ei ainoastaan leikkauttanut tukkaansa ja pukenut nunnankaapua päällensä, vaan hän myös tunkeutui neljän jalon totuuden ymmärtämiseen ja käsitti perinpohjin Buddhan uskonnon.

Mutta kun bramaanit, sotilaat ja porvarit Sravastissa kuulivat, että Buddha oli vihkinyt tshandala-tytön nunnaksi, kauhistuivat he, ilmaisivat tapahtuman kuningas Prasenajitille, ja tämä lähti heti Mestarin luo nuhtelemaan häntä. Suuri joukko Sravastin bramaaneja, sotilaita ja porvareita oli myöskin sinne kerääntynyt.

Buddha antoi bramaanien siveysopista ja koko kastilaitoksesta murhaavan arvostelun vertauksien muodossa. Muuttivatko kuuntelijat mielipiteensä, siitä ei taru kerro.

Buddhalainen pelastusajatus.

Otan päälleni kaikkien olentojen kärsimykset, olen lujasti päättänyt tämän tehdä, minä kestän sen, en pyörrä takaisin, en pakene, en säikähdä, en vapise, en pelkää, en peräänny enkä hämmästy. Miksikä en? On välttämätöntä, että kaikkien olentojen kuorman otan kantaakseni. Sillä lupauksen olen tehnyt pelastaakseni kaikki olennot. En ainoastaan omaa pelastustani ajattele. Sillä minun täytyy pelastaa kaikki olennot Samsaran joesta kaikkitietoisuuteen vakaan päätökseni veneellä. Olen päättänyt jokaisessa tuskan paikassa viipyä miljoonia aikakausia. Miksikä? Koska parempi on, että minä yksin kärsin, kuin että kaikki luodut vajoovat tuskan kuiluihin. Minä uhraan itseni lunnasrahaksi.

* * * * *

Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava, aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan? Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.

Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta vanhemmat.

Tuhlaajapoika.

Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä, että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti, että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi, oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen, asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.

Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.

Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen, senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa. Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa, suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.

Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:

"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille, joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen pakosta puhunut."

Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa nuhtelevan sävyn.

Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin. Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo:

Enempää sanomatta hän käski pappien tuoda esiin Apis-jumalansa. Niinpä he läksivät sitä noutamaan. Tämä Apis eli Epafos oli vasikka, syntynyt lehmästä, joka ei enää saa tulla kantavaksi. Egyptiläiset sanovat, että taivaasta iskee valon säde alas lehmään, ja että se siitä synnyttää Apiksen. Mainittu vasikka on muuten musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa sillä on kolmionmuotoinen, valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkankuva, hännässä kahdenlaatuiset karvat ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen.

Niin pian kuin papit olivat tuoneet Apiksen, Kambyses, joka jo oli jotenkin hullu, tempasi tikarinsa ja tahtoi pistää Apista vatsaan, mutta iskikin sitä kupeeseen. Naurahtaen hän silloin virkkoi papeille: "Voi teitä konnia, semmoisiako ovatkin jumalat, että niissä on lihaa ja verta ja että ne voivat tuntea rautaa? Vaikka onhan tämä jumala egyptiläisten arvoinen. Mutta ette te rankaisematta pidä minua pilkkunanne." Näin lausuttuaan hän antoi käskyn asianomaisille ruoskia pappeja ja tappaa muista egyptiläisistä jokaisen, jonka tapaisivat juhlimasta. Siten egyptiläisten juhla sai loppunsa ja papit rangaistuksen. Mutta kupeeseen lyöty Apis riutui temppelissä, missä se virui, ja kun se haavastaan kuoli, niin papit Kambyseen tietämättä hautasivat sen.

Näin hirveästi Kambyses siis riehui sekä persialaisia että liittolaisia vastaan oleskellessaan Memfissä. Hän avasi myös vanhat hautakammiot ja katseli ruumiita. Niinpä hän myös tuli Hefaistoksen pyhättöön ja laski paljon pilaa jumalankuvasta. Hefaistoksen kuva on nimittäin hyvin niitten foinikialaisten pataikien kaltainen, joita foinikialaiset kuljettavat kolmisoutujen kokissa. Mutta niiden varalle, jotka eivät semmoista ole nähneet, tahdon ilmoittaa seuraavan tunnusmerkin: pataiki on lintukotolaisen mokailu. Kambyses meni myöskin kabeirien pyhättöön, johon ainoastaan papin on lupa mennä sisälle. Niidenkin kuvat hän poltti, paljon niitä pilkattuaan. Nekin ovat samanlaisia kuin Hefaistoksen kuvat ja niitä sanotaankin hänen lapsikseen.

Minusta on siis aivan ilmeistä, että Kambyses oli tullut kovin raivoksi, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pilkkaamaan pyhiä asioita ja tapoja. Jos näet joku ehdottaisi ja käskisi kaikkia ihmisiä valitsemaan itselleen kaikkein kauneimmat tavat, niin jokainen kansa harkittuaan ottaisi omansa; niin pitää kukin omia tapojaan kaikista tavoista kauneimpina. Ei ole siis todennäköistä, että muu kuin hullu ihminen tekee sellaisista asioista pilkkaa. Että kaikki ihmiset arvelevat tapojen suhteen tällä lailla, sen saattaa päättää monesta muustakin merkeistä, mutta varsinkin seuraavasta. Hallitusaikanaan Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi, mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat, etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Sen jälkeen Dareios kutsui luokseen muutamia niistä indialaisista, joita sanottiin kallatilaisiksi ja jotka söivät vanhempiansa. Niiltä hän helleenien läsnäollessa, jotka tulkkien kautta saivat tietää, mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta rahasta he ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat ääneensä ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt kerran tapa, ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkein kuningas.

Kun ajattelemina, miten sankassa suvaitsemattomuuden yössä Europan kansat ovat nyt kohta puolitoista vuosituhatta hamuilleet ja haparoineet, kuinka monta Kambysestä, ja häntäkin vielä julmempaa uskonvainoojaa Europa on alueillaan sietänyt, jopa kunnioittanutkin, niin tämä Herodotoksen suvaitsevaisuuden opetus ja ylistys häikäisee nykyaikaisen ihmisen mieltä kuten varhaisen kointähden välähdys, joka leimahtaa kerran, mutta kohta peittyy harmaan ikäviin, läpinäkymättömiin, matalalla leijaileviin pilviin. Jo 500 vuotta ennen Kristusta nämä viisaat sanat lausuttiin, vasta nyt 2,400 vuotta sen jälkeen alkaa ihmiskunnan enemmistö tajuta, että uskonnollinen suvaitsevaisuus on korkeampaa siveellistä laatua kuin valtiouskonnoitten tähän asti harjoittama tunnustuksellinen kuristus ja sorto.

* * * * *

Yhteinen piirre vanhassa jumalakäsityksessä oli oppi Jumalan kateudesta ihmissukukuntaa kohtaan. Prometeus, tulen jumala, valon tuoja, kytkettiin kallioon, jossa korppikotka raateli hänen maksaansa; Aatami ja Eeva ajettiin pois paratiisista, koska olivat syöneet tiedon puusta ja Jumala pelkäsi, että ihminen tulisi jumalien vertaiseksi. Aivan samaa mieltä on myöskin Herodotos. Hän panee Xerxeen sedän suuhun seuraavat sanat:

Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita ylemmäksi kohoaviin luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella, vaan että pienet eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina suurimpiin rakennuksiin ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä jumalan tekee aina mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi. Samaten myös saattaa vähäinen sotajoukko tuhota lukuisan, kun jumala kateellisena herättää sotilaissa pelkoa tai heihin iskee ukkosensa, niin että he kunniattomasti saavat tuhonsa. _Sillä ei jumala salli kenenkään muun kuin itsensä olla korkea._

* * * * *

Kun Herodotos tapasi Traakiassa kansan, joka uskoi kuolemattomuuteen, ei hän malttanut vaieta, vaan "pakko" pani hänet puhumaan. Usko kuolemattomuuteen oli kreikkalaisesta niin outoa, ettei sitä kannattanut syrjäyttää vaitiololla. Usko kansan vapahtajaan, joka voittaa kuoleman vallan ja nousee taas ylös maailmaan, ei sentään ollut outo syyrialaisissa taruissa, johon Adonis-taru niin selvästi viittaa. Herodotos kertoo Dareios-kuninkaan kukistaneen geetit, jotka uskoivat kuolemattomuuteen:

Ja heidän kuolemattomuuden uskonsa on tämmöinen. He eivät luule kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltian tykö. Toiset heistä kutsuvat tätä samaa nimellä Gebeleitsis. —

Mutta sen mukaan kuin minä olen saanut tietää Hellespontoksen ja Pontoksen maissa asuvilta helleeneiltä, oli mainittu Salmoxis ihminen ja palveli orjana Samoksessa; ja hän palveli Pythagoraalla, Mnesarkoksen pojalla. Sitten hän tultuaan vapaaksi oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia, jonka jälkeen hän oli lähtenyt pois omaan maahansa. Siihen aikaan viettivät traakialaiset kurjaa elämää ja olivat jokseenkin ymmärtämättömiä. Mutta tämä Salmoxis, joka tunsi joonialaisen elinlaadun ja hienostuneempia tapoja, kuin mitä traakialaisilta saattoi odottaa, hän kun oli seurustellut helleenien ja Pythagoraan kanssa, joka ei ollut heikoimpia helleenien tietoviisaista, valmistutti itselleen miessalin, johon otti vastaan kaikki etevimmät maanmiehensä ja kestitsi heitä. Ja samalla hän opetti, ettei hän itse eivätkä hänen juomaveikkonsa ynnä kaikki heistä polveutuvat kuolisi, vaan joutuisivat paikkaan, missä alati tulisivat elämään ja nauttimaan kaikkea hyvää. Mutta sillävälin kuin hän näin teki ja puhui, hän teetti maanalaisen huoneuksen. Ja kun huoneus oli hänellä täydellisesti valmiina, niin hän katosi traakialaisten näkyvistä, astui alas maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja traakialaiset ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena Salmoxis ilmestyi heille, ja siten he uskoivat mitä hän oli sanonut.

Niin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen tulee, en sitä usko enkä ole hioin uskomattakaan; kuitenkin luulen mainitun Salmoxiin eläneen monta vuotta ennen Pythagorasta. Mutta olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tai joku geettien kotimainen haltia, jätämme hänet sikseen.

* * * * *

Lukianos, helleeniläinen filosofi sata vuotta jälkeen Kristuksen, laskettelee leikkiä Olympon jumalien muka kuolemattomuudesta ja väittää, että skyytit ja geetit vaativat myös itselleen kuolemattomuutta. Hän pahoittelee sitäkin, että Salmoxis on otettu kreikkalaisten jumalien joukkoon, vaikka hän maailmassa oli vain orja. Lukianos ei tietänyt, että Jumalan poikakin otti orjanmuodon päällensä ja tuli maailmaan pelastaakseen ihmiskunnan, sitten, kuoltuaan ja ylösnoustuaan, kohotakseen taivaaseen, isän jumalan luo.

Kreikkalaisten pyhät tarut.

Mikä suunnaton ero onkaan olemassa kahden naapurikansan, kreikkalaisten ja juutalaisten, jumalakäsitteiden välillä! Kreikkalaisten taivas on täynnä iloisia, kiihkeästi elämänhaluisia, jopa joskus remuaviakin jumalia, joitten hallitsija ja käskijä Zeus vihapäissään tosin sinkosi tuhoavia ukkosennuoliaan, mutta lepyttyään lallatteli, leikitteli ja lemmiskeli oikein jumalallisin mittakaavoin. Eikä hänen lempensä kohdistunut ainoastaan Olympon moniin kauniisiin naisjumalattariin, hänen hellä mielensä paloi yhtä usein sinipiikojen, merenneitojen ja vuorinymfien pariin. Eivätkä ihmistenkään tyttäret saaneet olla häneltä rauhassa, jos vain ne olivat kauniita, sieviä ja somia. Sillä kauneutta Zeus, niinkuin kaikki muutkin jumalat, palvoi luomakunnan perusprinsiippinä.

Jumalako loi ihmiset omaksi kuvakseen, niinkuin raamattu sanoo, vai ihminenkö loi jumalat omiksi huvikseen? Jälkimmäinen väite on ainakin yhtä tosi kuin edellinen.

Kreikan kansa on sekä taiteellisesti että tieteellisesti ollut maailman lahjakkain kansa. Sentähden heidän jumalansa ja jumalattarensa olivat sekä kauniita että viisaita. Taivaaseen koroitettiin kauneimmat ja viisaimmat ihmisten joukossa. Kristittyjen jumalalla on vain yksi "ainutsyntyinen" poika ihmisten tyttäristä, Zeus-jumalalla on satoja sadoista eri äideistä.

Miten toisenlainen onkaan juutalaisten Jehova! Hän on aasialainen tyranni, jonka eteen täytyy heittäytyä maahan pelolla ja vavistuksella, jota täytyy kasvot lattian rajassa rukoilla, että: käännä valaistut kasvosi puoleeni ja ole minulle armollinen, eläkä johdata minua kiusaukseen, vaan anna minulle syntini anteeksi, sillä annanhan minäkin anteeksi muitten synnit. Jehova on totisuuden perikuva; kauneudesta hän ei välitä, tieteitä hän ei rakasta, päinvastoin niitä vihaa ja pelkää. Ensimmäisen ihmisparin hän karkoitti paratiisista vain sen takia, että se oli tullut yhtä viisaaksi kuin jumala, se kun kykeni erottamaan hyvän pahasta. Jehovalle on pääasiana, ettei hänen uskovaisensa saa palvella muita jumalia "hänen edessään". Sentähden juutalaisten tiede oli mitätöntä, heidän taiteensa arvotonta kreikkalaisten tieteeseen ja taiteeseen verrattuina. Raamattu sisälsi kaiken, mitä juutalainen tieteeltä vaati. Kreikkalaisten tiede taas kehittyi vallan vapaasti, jumaluusopin sitä ollenkaan kahlehtimatta. Kreikkalaisille siis nykyinen maailma on velkaa vapaan ajattelemisen aatteen, kaiken tieteensä ja taiteensa esikuvat.

Raamatun hengessä tarkastettuina kreikkalaisten jumalain tarut tuskin ovat pyhiä, mutta hilpeä, kauneutta kaipaava rahvas Kreikassa ajatteli toisin. Sivistynyt Kreikan yleisö oli jo vuosisatoja ennen Kristuksen syntymistä enemmän tai vähemmän ateistinen; valtio vain ylläpiti tätä uskonnollista tarustoa sivistymättömän rahvaan takia. Aivan samalla tapaa kuin nykyään monet Europan valtiot.

Kerron seuraavassa muutamia kreikkalaisia taruja muinaisajan kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain kertomusten mukaan.

Troijan sodan syyt.

Paris.

Troijan kuninkaalla Priamolla ja hänen puolisollaan Hekuballa oli monta lasta. Uljain oli Hektor, mutta komein oli Paris. Ennen Pariksen syntymää näki Hekuba sellaisen unen, että hän kantoihin kohdussaan onnettomuutta tuottavaa tulikekälettä. Viisaat tietäjät selittivät, että lapsesta oli sukeutuva Troijan turmio. Estääkseen tämän lähettivät vanhemmat onnettoman lapsen Ida-vuoren kukkulalle menehtymään erämaahan.

Mutta Paris ei kuollutkaan. Karhu häntä imetti, ja muutaman ajan perästä nähtiin hänet leikittelemässä paimenten poikain kanssa Ida-vuorella. Hänestä kasvoi rohkea, kaunis ja väkevä nuorukainen, kaikessa tovereitaan paljoa etevämpi. Kuninkaallisesta suvustaan hänellä ei ollut aavistustakaan. Mieheksi vartuttuaan hän ahdisteli vuoriston villipetoja niin suurella menestyksellä, että häntä ruvettiin nimittämään kunnianimellä Aleksander, "miesten mies". Naisten parissa hän liikkui kuin Lemminkäinen suomalaisissa taruissa, niin että hänen maineensa kulki aina jumalien asuinsijoille saakka, Olympoon. Eräs vuorinymfi Oinone kietoi hänet pauloihinsa, ja tämän sinipiian kanssa hän vietti onnellista elämää karjojensa kesken, tyytyväisenä halpaan elintapaansa ja koruttomaan kotiinsa.

Hälinä Olympossa.

Meren jumalatar Thetis ja Tessalian kuningas Peleus, Akilleen vanhemmat, viettivät häitään Tessaliassa. Kaikki jumalat ja puolijumalat olivat kutsutut juhlaan, mutta riidanjumalatar, Eris, oli tahalla jätetty kutsumatta, sillä epäsopu jumalien kesken voi muutenkin leimahtaa ilmiliekkiin, ilman että virallinen riidanrakentaja oli läsnä. Mutta tämä harmitti Eristä. Hän keksi pirullisen juonen. Hän hankki kultaisen omenan, jonka kylkeen kaiversi sanat: "Kaikkein kauneimmalle", ja nakkasi sen keskelle hääjoukkoa.

Morsiuspari oli jo poistunut syrjähuoneisiin. Toiset häävieraat joivat, toiset tanssivat, muutamat kuuntelivat Apollonin sitransoittoa ja Muusain kuorolaulua, kun omena kieri sisään ja pysähtyi sen istuimen eteen, mihin Hera, Pallas ja Afrodite (latinaksi: Juno, Minerva ja Venus) olivat sijoittuneet.

Arvaahan sen, mikä kotkotus siitä syntyi jumalattarien parvessa. Kellekkä kultainen omena kuului? Loistelias Hera (Juno), Zeun sisar ja puoliso, jumalien haltiatar, tahtoi sen omistaa sekä kauneutensa että arvonsa nojalla.

Viisauden ja rohkeuden ylevä jumalatar, neitseellinen Atenan Pallas (Minerva), punasteli ja häpeili ajatellessaan alastoman ruumiinsa suloa, mutta ei tahtonut myöntää, että kukaan olisi häntä kauniimpi Entä rakkauden jumalatar, Afrodite (Venus)! Hän oli paljon kokenut maailmassa rakkausasioissa ja tiesi olevansa vallan vastustamaton, kun hän vain herkesi ilkosilleen, yhtä häikäisevä ja voittamaton kuin ihana tähtensä taivaalla, ylistetty Kointähti.

Riitaa ei saatu ratkaistuksi. Ei yksikään sentään uskaltanut omistaa riidanomenaa. Käännyttiin Zeun puoleen, mutta ylijumala tiesi, mitä kahden kauneudessaan loukatun naisen viha merkitsi. Hän kieltäytyi jyrkästi, vaikka Pallas ja Afrodite olivatkin hänen tyttäriään, Pallas suorastaan syntynyt hänen pääkallostaan.

— Minä tunnen nuorukaisen, sanoi Zeus, — joka on kuninkaallista sukua, mutta viettää maalaisen elämää Idavuorilla, paimentaen lehmiä, pukkeja ja pässejä heinävissä laaksoissa. Tämä nuorukainen on oikea naisuros, tyttöin hempu, kääntykää hänen puoleensa! Ei häntä tarvitse kainostella, tällaista luonnonlasta, maatiaispoikaa. Hänen nimensä on Paris, ja on läheistä sukua juomanlaskijalleni, armaalle, ihanalle Ganymedes-pojalle.

— Emme me hänen luokseen löydä, sanoi Pallas.

— Sinä Afrodite, sinä varmaankin tunnet joka lokeron Ida-vuorella, sanoi Hera tosi naisellisen pisteliäästi ja hienoinen ivan väre huulillaan. — Kerrotaanhan sinun kerran viettäneen hempeän kevään Ida-vuoren ihanissa notkoissa Troijan kuninkaan pojan Ankiseen kanssa. Eikös teidän poikanne nimi ollut Aeneas?

— Kyllä jumalien sanansaattaja Hermes varmimmin löytää, vastasi Afrodite keikutellen ihanaa niskaansa.

— Löydän kyllä, vastasi Hermes. — Olinhan mukana, kun sinä, oi Zeus, kotkan haamussa ryöstit solakan Ganymedes-pojan Ida-vuorelta. Minähän soittelin paimenpilliä viihdyttääkseni tyrmistynyttä poikaa. — Lähden teidän oppaaksenne. Tulkaa pelkäämättä mukaani. Tunnen hyvin Pariksen, hän on nuori, komea poikanen ja sitäpaitsi lemmen leikeissä kokenut; mainiosti hän soveltuu tuomariksi eikä varmaankaan lausu väärää päätelmää.

Läksivät jumalattaret Hermeksen seuraamana ilmojen kautta, lintujen teitä samoamaan kohti Ida-vuorta. Siinä viiltäessään ilmoja Afrodite supatti Hermeksen korvaan:

— Onko Paris naimaton, vai onko hänellä vaimo?