Part 1

language: Finnish

GLORIA

Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia

Kirj.

ERNST LAMPÉN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

Johdanto. Kiinalaisten uskonnosta, Taosta. Pyhät sädekehät, gloriat. Laotse. Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen. Taivaankuningatar. Kukkaskeijukaiset. Gaotaina Buddha. Buddha ja naiset. Buddhalainen pelastusajatus. Tuhlaajapoika. Otteita Herodotoksen historia-teoksesta. Kreikkalaisten pyhät tarut. Troijan sodan syyt. Paris. Hälinä Olympossa. Tuomarin edessä. Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset. Pan ja Syrinks. Zeus ja Io. Europa. P. Jaakobin alku evankeliumi. Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin Tuomaan kirjoittamia. Paavalin ja Teklan teot. Lukianos. Manalanmatka eli Tyranni. Jumalien kokous. Omar Ibn Ibrahim Khayam (1048-1131). Synti. Ikuinen arvoitus. Mahdotonta. Perusteltu toivomus. Hiiteen. Lempi yli kaiken. Jumalalle. Allah puhuu. Rukous. Itsessäsi. Profeetan käsky. Lyhyt vuoropuhelu. Ainoa varmuus. Viimeinen toivomus. Iankaikkisen elämän kaipuu.

Johdanto.

On aivan ihmeellistä todeta, miten perusteiltaan yhtäläiset kaikkien kansojen pyhät kertomukset ovat, miten paljon lainoja tavataan kaukanakin toisistaan asuvien kansojen uskonnollisten ajatusten ja kertomusten välillä. Tiedetäänhän, miten yhtäläinen maallisten tarujen ja kertomusten sävy on kaikkien kansojen tarustoissa, miten vilkasta satujen, runoaiheiden, sananlaskujen ja arvoitusten lainaus on ollut kautta aikojen. Tiedetään myös jo, että sama vilkas vuorovaikutus on ollut olemassa uskonnollisiin käsitteisiin katsoen. Nekin ovat kulkeneet lainoina kansalta kansalle. Kansojen pyhät tarut ja kertomukset ovat myös syntyneet juuri samasta ihmishengen halusta ihannoida niiden keskuudessa eläneitten suurmiesten oppia ja elämää.

Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille, on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen isänsä.

Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille. Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi sanotaan.

Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja. Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja. Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.

Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.

Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama, jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena, sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat käydä suurille kansanryhmillekin.

Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.

Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys, mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin, niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin, toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten jumalien kanssa.

Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla, että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä, jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä, vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys. Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia, jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".

Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi. Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on tilaisuus.

Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä, pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa. Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.

On henkilöitä, jotka väittävät, että nykyaika uskonnollisessa suhteessa on täysin verrattava Kristuksen syntymän vuosisataan. Tosin nykyään suurella mielenkiinnolla koetetaan tieteellisesti valaista uskonnollisia käsitteitä sekä muinaisuudessa että nykyisten barbaarikansojen kesken, on kuuluisia teologeja, jotka jo väittävät, että kristillinen pelastusoppi perustuu aasialaiseen taruun syntiinlankeemuksesta ja että sen täyttyminen, Kristuksen syntyminen, myös on aasialainen taru. Mutta emme vielä ole kehittyneet Rooman keisarivallan alkuaikojen tasolle; eivät meidän pappimme vielä hymyile pyhille taruille, he ovat yhä edelleen totisia ja uskovat. Eikä pyhimystaruja tarvitsekaan ivata, eihän ole pakkoa niitä sananmukaisesti uskoa, mutta niiden hartaalle sävylle täytyy antaa lempeä tunnustus ja ihailu.

En tahdo kieltää, että tällä pyhien tarujen julkaisullani on uskonnollinenkin tarkoituksensa. Tahdon, rinnastamalla useitten kansojen taruja muutamissa uskontojen pääkohdissa, näyttää, kuinka yhtäpitäviä ja samanlaisia ne pohjaltaan ovat, kuinka paljon lainoja kansojen kesken on otettu ja annettu. Kirjan tarkoituksena on siis suvaitsevaisuuden tunteen herättäminen lukijassa, kun hän tulee huomanneeksi, ettei toinen uskonto ole toistaan jumalisempi.

Raamatussa sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Olkoon niin, mutta vielä suurempi totuus piilee siinä väitteessä, että "ihmiset ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen". Tuskinpa nämä ihmisten luomat jumalankuvat eroavat toisistaan sen enempää kuin Jumalan luomat ihmiskuvatkaan.

* * * * *

En tässä julkaisussa käytä tieteellisten kirjojen menettelytapaa varustaa kertomukset nooteilla, numeroilla ja kirjallisuusluettelolla. Annan sen sijaan kirjoitusten edellä ja niiden perästä sellaisia tiedonantoja ja huomautuksia, jotka katson olevan tarpeellisia sisällyksen ymmärtämiseen. Monet tiedonannot ovat oppineille ennestään tutut; heille en niitä ole tarkoittanut. Mutta koska luulen ja toivon, että moni vähemmänkin koulua käynyt tulee selailemaan tätä kirjaa, olen katsonut välttämättömäksi, että tällaiset opastukset tekstin ymmärtämiseksi seuraavat sekä kirjoituksen edellä että heti perässä. Samasta syystä olen lyhykäisesti selostanut jonkun vähemmän tunnetun uskonnon perusajatukset, ennenkuin olen antanut tarujen puhua omaa, yksinkertaista, haltioitunutta kieltään. Lopuksi annan sivistyneen helleenin, Lukianoksen, puhua julki ajatuksensa aikansa ylitsevuotavasta taruaiheistosta. Hänen kirjoituksensa ovat sepitetyt samoihin aikoihin kuin evankeliumit, niin että ne ovat omiaan osoittamaan, miten sivistynyt maailmanmies suhtautui sen ajan suuriin uskonnollisiin virtauksiin. En ole myöskään unohtanut muhamettilaisen viisaan Omar Khayam’in suhdetta profeettansa synkkään oppiin.

Olen useinkin orjallisesti kääntänyt tarun kertomukset siitä huolimatta, että ne kirjallisessa suhteessa ovat kankeita. Ajan sävy ja kulttuuritaso ilmenevät täten selvemmin.

Nyt kun täydellinen uskon vapaus Suomessa on laillistettu ja kaikki maailman uskonnot ovat yhtä luvalliset maassamme, on aika käsissä, että Suomen kansa perehtyy uskontojen historiaan. Tämä kirjaseni pyrkii jossakin määrin täyttämään sitä puutetta, mikä suomalaisessa kirjallisuudessa vallitsee tällä alalla.

Helsingissä syksyllä 1923.

_Ernst Lampén_.

Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.

Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604 ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena, siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi peittyi.

Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:

On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa, on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle. Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta, taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä, ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa julistavat hänen kunniaansa.

* * * * *

Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.

Pyhät sädekehät, gloriat.

Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi. Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani vähitellen.

Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää, jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät. Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta. Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.

— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä uskalla mennä sisään heidän luoksensa.

Silloin virkkoi mies:

— Olenhan minäkin oppinut. Eikö minulla olekaan sädekehää, kun et sinä minua kavahda, vaan käyskentelet minun kanssani huviksesi?

— Sinun päässäsi on vain musta pölyhattara, vastasi kettu. Ei sinusta ole koskaan nähty valoa lähtevän.

Oppinut häpesi ja karkasi ketun kimppuun; kettu hävisi taas räkättäen ja nauraen.

* * * * *

Taivaanmestari vastaa kiinalaisilla taoisteilla meidän katolilaisten paavia.

Oppineitten sädekehä taas vastannee meidän aikojemme laakeriseppeleitä ja tohtorinhattuja. Ne eivät aina levitä valoa ympärilleen, yhtä vähän kuin Kiinassakaan; ovatpahan vain mustia pölyhattaroita, joille kettu-konnat virnistelevät.

Laotse.

Laotse on oikeastaan vanhempi kuin taivas ja maa. Hän on se keltainen vanhus, joka neljän muun kanssa loi maailman. Mutta eri aikoina hän on useampia kertoja ilmestynyt maailmaan. Kuuluisin on hänen ilmestyksensä "vanhana lapsena" nimeltä Li (luumu). Tämä tapahtui näin: Hänen äitinsä tuli raskaaksi yliluonnollisella tavalla ja kantoi häntä seitsemänkymmentäkaksi vuotta. Kun hän syntyi, tuli hän ulos äitinsä vasemmasta kainalosta. Hänellä oli alusta pitäen harmaa tukka, sentähden sanottiin häntä vanhaksi lapseksi. Hän osasi myös heti puhua. Kun hänen isänsä ei ollut ihminen, viittasi hän luumupuuhun, jonka alla syntynyt oli, ja sanoi: "tämä olkoon nimeni".

Hän saavutti suuren taikataidon, jonka kautta hän sai elämänsä pitkitetyksi. Kerran hän pestasi palvelijan. He sopivat, että tämä saisi sata kuparikolikkoa päivittäin; hän ei kumminkaan maksanut sovittua palkkaa, niin että hän lopulta oli velkaa palvelijalleen seitsemän miljoonaa kaksisataa tuhatta kuparikolikkoa. Silloin nousi hän mustan sonnin selkään ja ratsasti länteen. Hän otti mukaansa palvelijansa. Kun he saapuivat Han-Gun solaan, teki palvelija tenän ja vaati palkkaansa. Mutta Laotse ei antanut pennin pyörääkään.

Kun he lähestyivät solavahdin taloa, näkyi taivaalla punaisia pilviä. Solavahti ymmärsi merkin ja tiesi, että pyhimys lähestyi. Sitten meni hän pyhimystä vastaanottamaan ja otti hänet huoneeseensa. Hän uteli viisaalta salaisia tietoja, mutta Laotse pisti vain kielensä pitkälle ulos suustaan eikä virkkanut sanaakaan. Siitä huolimatta kestitsi solavahti häntä mitä kunnioittavimmin huoneessaan. Laotsen renki kertoi solavahdin palvelijalle, että hänen herransa oli hänelle paljon rahaa velkaa, ja pyysi, että hänen puolestaan puhuttaisiin hyvää Laotselle. Kun palvelija kuuli niin suurta summaa mainittavan, houkutteli se häntä haluamaan niin rikasta miestä vävykseen, ja niinpä antoikin tyttärensä hänelle vaimoksi. Vihdoin tuli asia solavahdinkin korviin ja hän astui rengin kanssa Laotsen eteen. Silloin sanoi Laotse rengilleen:

— Voi veikkonen! Sinä olisit jo aikoja sitten kuollut. Minä pestasin sinut, ja kun olin köyhä enkä voinut sinulle antaa rahaa, olen syöttänyt sinulla elämän taika-annosta. Sentähden olet vielä nytkin elossa. Minähän sanoin sinulle: jos länteen minua seuraat pyhän rauhan valtakuntaan, niin tahdon palkkasi maksaa kilisevässä kullassa. Mutta tätä sinä et ole tahtonut.

Samalla nappasi hän renkiä niskaan. Silloin tämä aukaisi suunsa ja oksensi elämän taika-annoksen maahan. Siinä näkyi vielä aivan tuoreina zinoberilla kirjoitetut merkit. Mutta renki sortui kokoon ja muuttui tuota pikaa kuivaksi luuläjäksi. Solavahti lankesi polvilleen hänen eteensä ja rukoili hänen puolestaan. Hän lupasi maksaa Laotsen puolesta rengille ja pyysi Laotsea herättämään renkinsä taas henkiin. Silloin teki Laotse taikoja luuläjässä, ja tuossa tuokiossa oli renki hengissä. Solavahti maksoi rengille hänen palkkansa ja antoi hänen mennä. Tämän jälkeen kunnioitti hän Laotsea mestarinaan, ja Laotse lahjoitti hänelle ikuisen elämän taian ja jätti hänelle oppinsa viidessätuhannessa sanassa, jotka solavahti kirjoitti muistiin. Kirja, joka siten syntyi, on "_Järjen ja Elämän_" kirja.

Laotse katosi sitten ihmisten silmistä. Mutta solavahti on hänen oppiaan seurannut ja on siirretty kuolemattomien joukkoon.

* * * * *

Laotse ja Väinämöinen syntyvät samalla tavalla, nimittäin vanhoina miehinä neitseestä yliluonnollisella tavalla. Laotse ja Kristus herättävät ihmisiä kuolleista.

Kiinalaisesta tarusta puuttuu kaikki se runollisuus ja ylevähenkisyys, mikä on ominaista Kristus-taruille.

Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.

Ennenkuin taivas ja maa erkanivat toisistaan, oli kaikki yhtenä vesihöyrypallona, jota sanottiin kaaokseksi. Siihen aikaan muodostuivat neljän perusvoiman henget, ja niistä syntyi viisi vanhusta. Ensimmäisen nimi oli keltainen vanhus, hän oli maan hallitsija. Toisen nimi oli punainen herra, hän oli tulen hallitsija. Kolmannen nimi oli hämyn herra, ja hän oli veden hallitsija. Neljännen nimi oli puun ruhtinas, ja hän oli puitten hallitsija. Viidennen nimi oli metalliäiti ja hän hallitsi metalleja. Nämä viisi vanhusta panivat kaikki perusvoimansa liikkeelle, niin että vesi ja maa vaipuivat alas. Taivas liiteli korkeuteen ja maa muuttui kovaksi notkossaan. Sitten antoivat he veden kokoontua jokiin ja mereen, ja vuoret ja lakeudet sukelsivat ylös. Niin aukesi taivas, ja maa jakautui. Syntyi aurinko, kuu ja kaikki tähdet, tuuli, pilvet, sade ja kaste. Keltainen vanhus antoi maan puhtaimman voiman kiertää ja liitti tähän tulen ja veden vaikutuksen. Silloin pilkistivät esille ruoho ja puut, linnut ja eläimet sekä käärmeitten ja hyönteisten suku, kalat ja kilpikonnat. Puun ruhtinas ja metalliäiti yhdistivät valon ja varjon ja loivat siten ihmissuvun miehiksi ja naisiksi. Vähitellen muodostui siten maa.

Siihen aikaan oli yksi, joka oli nimeltä Jaspislinnan todellinen ruhtinas. Hän oli salaoppia harjoittamalla hankkinut itselleen taikavoiman. Nuo viisi vanhusta pyysivät häntä hallitsemaan korkeimpana jumalana. Hän omisti Jaspislinnan, joka oli tehty valkoisesta nefriitistä ja jossa oli kultainen portti. Hänen edessään seisoivat kahdenkymmenen kuukartanon hoitajat ja ukkosen ja suuren karhun jumalat, sitäpaitsi joukko onnettomuutta tuottavia jumalia, jotka aikaansaivat pahoja, turmiollisia töitä. Nämä kaikki auttoivat Jaspislinnan todellista ruhtinasta hallitsemaan tuhansia taivaan alla asuvia sukuja, jakamaan elämää ja kuolemaa, onnea ja onnettomuutta. Tämä Jaspislinnan herra on juuri itse suuri jumala.