Part 6

"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille, että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi, en _vaatiakseni_ lupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut, madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen. Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä, ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä, kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja, madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat, siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani, _en_ kerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se joutuu teidän käsiinne."

Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi paksut tilikirjat.

"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."

Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri kokoon asiapaperit.

"Holhoojani _on_ puhunut", sanoi hän.

"Kuinka niin?" kysyi Mercatale hämmästyneenä.

"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin suojelijakseni."

"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen. Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en holhoojana tai isänä, vaan miehenä."

Giovanna ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."

Hän aikoi vetää pois huntunsa. Mutta Mercatale sanoi hymyillen:

"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."

Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen puoleen kuiskaten:

"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni polvistun edessänne, madonna."

XI.

KEVÄT.

Kun Giovanna ratsasti Firenzeen, kantoivat nuoret miehet kukkia häntä vastaan ja sirottivat niitä hänen hevosensa jalkoihin. Hän näki valkeiden liljojen lentävän ilmassa, ja hänen jalustimessa oleva jalkansa kuljetti laahuksen kultabrokadia huulten ohi, jotka kilpailivat saada suudella sen lievettä hevosen sivulla.

Gentile yksin ei kumartunut, vaan etsi hänen katsettaan. Se kohtasi hänet kylmänä ja tuntematta häntä.

Kun Giovanna ratsasti Trinità-torille Mercatalen palatsin edustalle, satoi oliivinoksia kaikista ikkunoista hänen päälleen. Kukkia tuiskusi hänen jalkoihinsa, kun hänen sulhasensa auttoi häntä hevosen selästä.

Kynnykselle seisahtui Giovanna, kuin olisi loukannut jalkansa veripunaiseen neilikankukkaan, joka loisti kaiken valkean ja vihreän keskellä. Hän katsoi taakseen sitä tietä, mitä hän oli tullut. Kauas pitkin toria oli samaa punaista päivinä siellä ja täällä.

"Tekö, Niccolò Mercatale", kysyi hän, "olette antanut sirotella näitä punaisia kukkia?"

"En", vastasi hän, "minun väkeni ei ole niitä heittänyt".

"Katsokaa sitten, että ne poistetaan kotini kynnykseltä, jonne vain teillä on oikeus sirottaa kukkia."

Hän ei mennyt sisään, ennenkuin nuo punaiset rakkaudenkukat oli poistettu. Mutta Firenzen kauneimpien nuorten miesten nähden hän suuteli iäkästä ja rumaa miestään. Hän värisi, kuin olisi syntynyt uudestaan tästä suudelmasta.

Mutta ulkopuolella seisoi Gentile ja kätki sydämensä nyyhkytykset.

Giovannan kynnystä etemmäksi eivät nuo kutsumattomat rakkaudenkukat koskaan päässeet. Ne lakaistiin ovelta, ennenkuin hän meni ulos tai sisään. Ilma palatsin korkeissa saleissa oli puhdas ja kylmä hänen ympärillään. Ja silloinkin kun Firenzen sukkelat ja riehakkaat miehet, nuoret, loistonhaluiset ja kevytmieliset naiset virtana tulvivat marmoriloistoisiin huoneisiin, vaimeni kaikki hillittömyys ja muuttui viehättäväksi arvokkuudeksi. Sukkeluus kimalteli kuin suihkukaivon helmet Giovannan loistavan kauneuden valossa. Riehakkuus muuttui veitikkamaisuudeksi, intohimo ihailuksi. Amor otti villejä leijonia harjasta ja veti niitä kivilattioita pitkin, niin että sisäänvedetyt kynnet rapisivat.

Kun firenzeläisnaiset yksinään tulivat vierailulle, astuivat he hänen huoneissaan samalla ryhdillä kyin jumalattaret muinaisajan friiseissä. Hoikilla, kauniilla kauloillaan he kantoivat helminauhansa kuin Minerva aigistansa. Kultakudos oli heidän ympärillään kuin arvokkuuden panssari. Kiharaisella tukalla oli rouvan-huntu ohuena ja valkeana ja läpikuultavana kuten hienot nupunverhot, jotka haivenisena suojana ympäröivät vastapuhjennutta kukkaa. Veitikka, joka väijyi sielussa, oli suljettuna silmän valkean helmiäiskiillon taakse. Pitkät hienot sormet ikäänkuin taluttivat puhetta näkymättömässä kultanauhassa. Mutta yht'äkkiä saattoivat hunnut puhaltua ilmaan, kultasilmus katketa, kankea brokadi murtua. Veitikka heittäytyi suinpäin hymyilevistä silmistä, huulet upottivat kaikki sirot sanat naurun ja leikin kaaokseen.

Giovanna nauroi iloisimpana joukossa. Hänellä oli lähellään mies, joka yhdisti isän hellän huolenpidon rakastajan nöyrään palvontaan. Joka kerta hänen astuessaan hänen luokseen se tapahtui sellaisella hartaalla kunnioituksella, kuin itse huone hänen ympärillään olisi ollut pyhäkkö. Giovanna tunsi isänsä levolliset askeleet hänen varovassa käynnissään. Hän suuteli hänen kättään yhtä varmasti kuin uskovainen tekee ristinmerkin vihkivedellä lähestyessään alttaria. Mies oli ruma, mutta niin tietoinen rumuudestaan, että hänen ylväs vapautumisensa sen ajattelemisesta teki hänet kauniiksi. Kaikki rypyt hänen kasvoissaan olivat viisaudenkirjoitusta, jota Giovanna päivä päivältä oppi yhä paremmin lukemaan. Koko hänen olemuksensa perustana oli itsetuntemus eikä itserakkaus. Siksi hän olikin Giovannan mielestä tuhat kertaa miehekkäämpi kuin Firenzen kauneimmat nuorukaiset, jotka eivät voineet astua lattian poikki tai panna jalkaansa jalustimeen ajattelematta, miltä he näyttäisivät. Hän katsoi mielihyvällä hänen sileätä päälakeansa, pään rehellistä, paljasta sydäntä, joka oli täysinkypsynyt pähkinä, kehittynyt esiin kukasta ja lehdistä, kuoresta ja verhosta, ojentaen aurinkoon lopullisen pyöreän muotonsa. Hän otti sen hienoihin käsiinsä kuin voimakkaan, harvinaisen hedelmän. Miehen suuret suoniset, hyvinhoidetut kädet saavuttivat hänen suosionsa ilmeikkyydellään, tietoisella, varmalla otteellaan — kuin haukankynsien ote tangon ympäri. Ja Mercatale oli ensimmäinen, joka aukaisi Firenzen koko sivistys- ja taiderikkauden hänen nuorelle, janoiselle sielulleen. Hän oli viisas elämässä ja elämän taidossa. Hän oli väsymätön kulkija ajatusten suuressa, salatussa maailmassa. Hän kuului Lorenzo il Magnificon uuteen tieteenharjoittajien akatemiaan. He paljastivat. Platonin syvän, syvän viisaudenkaivon. Italian kauneimmat runot elivät hänen huulillaan. Ja hän opasti Giovannaa kaikessa siinä rikkaassa ja tulisessa taiteessa, joka juuri nyt versoi maasta säteilevänä ilon ja kyvyn keväänä. Kirkot täyttyivät siitä, holvit kukoistivat, seinät lauloivat värejä ja kauneutta. Mercatale näytti hänelle sen kaiken. Saturnuksen kultakausi, antiikin jumalat syntyivät uudelleen palatseissa niin elävinä ja herkkinä kevään unelmina, että saattoi kuvitella näkevänsä kukkien puhkeavan viluisina verhostaan ja ensimmäisen veren tulvahtavan niiden poskiin puhtaassa, voimakkaassa ilmassa.

Siinä oli itse Minerva, joka koristi itseään oliivinoksa-seppelein ja kirjaili pukunsa ohuen hunnun Medicien ihanilla kiehkuroilla ja astui versovalla, smaragdinvihreällä ruoholla riemukkaassa voitonhumussa. Ihmisluonteen alkuperäinen raaka eläimellisyys kuvattiin villinä kentaurina, Minerva tarttui kentauria tukkaan ja kuritukseksi ravisti hänet polvilleen.

Ja aikojen merestä nousi jälleen Venus, puhtaana ja alastomana, painaen kätensä hentoja, märkiä rintojaan vasten, vaalea tukka liehuen ja suojelevana asettuen hänen pyhään helmaansa. Näkinkengässä hän purjehtii merenselällä, joka aaltoilee ja värisee kimmeltävin, vallattomin välkkein. Aurinko on vanginnut vapaan meren kultaiseen verkkoonsa; se pyristelee kuin kala värisevien silmien alla. Tuulenjumalat puhaltavat tuoksuvin henkäyksin hänen kevyttä alustaan aaltojen yli. Ne syöksevät punaisia ruusuja suustaan, ne verhoavat tuon ihanan ruumiin sulotuoksulla. Ja hän liitää kuin untuva rantaa kohden, jossa Horat jo seisovat ja levittävät hänen viittansa liehuen tuuleen kaikkien maan kukkasten syleiltäväksi.

Ja laakerilehto odottaa kiiltävine lehtineen, hiljaisena kuin pronssilehvä seppeleessä. Ja myrtti kuvastaa lehviänsä iäti sinistä elysistä ilmaa vastaan. Hiljaa hehkuen riippuvat kultaomenat oranssipensastoissa, loistavina lamppuina lehdon vihreässä hämärässä. Mutta ruohosta kohoavat kilvan kukkaset Primaveran keveiden, joustavien askelten alla. Vuokot kulkevat parvissa ja kiistelevät koskettaakseen ihanaa impeä. Siniset vinca-kukat kiipeävät hänen jaloilleen. Neilikat ovat valloittaneet hänen hameensa ja kiinnittyneet sen valkeaan kankaaseen. Villit ruusuköynnökset kiertyvät kuin käsivarret hänen vyötäisilleen. Hänen sylinsä paisuu kuin kukkaslähde. Hänen kaulaansa painaa niittykukkaköynnös. Ja korkealla hänen vaaleilla hiuksillaan riemuitsevat valkea vuokko ja taivaansininen vinca otsakoristeena. Kuin kissa hän astuu pehmeästi myriadeille ruohon kukkasia. Mutta Flora kiitää huimana ja puhtaana yli maan ohuessa harsossaan, paeten Zefyrin syleilyä. Hän tahtoo huutaa, mutta ruusuja ja vuokkoja puhkeaa hänen suustaan rankaisevien sanojen sijasta. Venus kulkee hitaasti raskaan naisen käynnillä, punaisen, kultaompeleisen viittansa ja olentonsa salaisuuden painamana, ja taivuttaa päänsä ja puhuu sanattomasti kohottaen valkeata kättään. Amor lentää kuin pääskynen hänen päänsä yläpuolella, sidotuin silmin, ja tähtää nuolellaan kolmea sulotarta, jotka esittävät piiritanssiansa norjien jäsenten joustavan veltosti liidellessä nurmikolla. Näkymätön ilma heidän ympärillään syleilee heidän jäseniään, niin että hunnut rypistyvät lanteitten ja vyötäisten sorjien rytmien ympärille. Ja Merkurius seisoo puoleksi alastomana purppuraviitassaan ja säikyttää sanansaattajansauvallaan keveät valkeat hattarat ikuisesti siniseltä taivaalta.

* * * * *

Tämä kevät avasi sylinsä Giovannalle. Sen rinnoilla hän huokui ilmoille koko nuoren, rauhallisen onnenkaipuunsa. Hän tuli Firenzeen, kun kaupunki oli itse kevään tyyssijana. Kukkien kaupunki sulkeutui hänen ympärilleen. Mutta joka ilta kulkeutui hänen kaipuunsa Arnon solisevan virran mukana, juoksi sen yli rakennettujen siltojen alitse, kirkkojen ja tornien ja rapautuneiden muurien ohi, ulos kauniiseen laaksoon, missä poppelit kuvastuivat nuorina ja väreilevinä ohutta ja väritöntä ilmaa vastaan. Ikkunoistaan Trinitàtorin varrella hän voi seurata virran liukumista sen kivisessä uomassa, sen paksun, kiiltävän käsivarren kuin täynnä porisevia valtimoita, jotka siellä täällä kimmeltäen hypähtivät portaan yli tai kierteisinä ryöppyinä painautuivat kivien ympärille.

Leppoisina kevät-iltoina, kun aurinko oli liukunut kukkuloitten taakse ja ainoastaan valkeat huvilat loistivat rinteillä kuin valkeat vaahtokukat maan aalloilla, vaelsi koko Firenze Arnon rannalla pehmeässä ja väreilevässä kultailmassa, mikä tuli kuin kaukaisista suurista kirkkokynttilöistä, joita ei voinut nähdä. Ja vaeltajat kulkivat toisiaan vastaan kukkia kantaen: narsisseja, hyasintteja ja pitkävartisia liljoja. He kulkivat juoden kauneutta niiden syvistä kuvuista. Ja kun varjot nousivat laaksosta pimeän nousuveden kaltaisina ja soihdut sytytettiin suuriin renkaisiin palatsien jykeville paasimuureille, heitettiin kukat siltakaarilta alas juoksevaan veteen, ettei niitä tarvitsisi kantaa kotiin, ja Arno huuhtoi kaikki kukat muassaan. Kansa vetäytyi tornien ja muurien väliin, kuullakseen soihtujen sihisevän ja räiskyvän iltatuulessa. Vuoret huokuivat nyt kylmiä henkäyksiään kaduille. Campanile, Bargello ja Palazzo Vecchio kohottivat jyrkät torninsa korkealle yöhön yli Firenzen valokimalteisen umpilaakson. Veistokuvat näyttivät heräävän elämään. Valkeat marmorikuvat näyttivät niin tenhoisilta pimeydessä. Soitto ja laulu valui kapeina virtoina säleraoista ja parvekkeilta. Varjossa seisoi kansaa juoden musiikkia halukkain korvin. Yht'äkkiä saattoi yö herätä säikähtäen hurjaan meluun, kadut vapisivat ja kumisivat ratsastajajoukoista, jotka laukkasivat eteenpäin suhisevin ja säkenöivin soihduin. Naamiokulkueita ja laulavia parvia kulki ohitse. Lorenzo ystävineen vietti fantastista karnevaaliaan bakkantteina, Lunan tähtiseurueena, Venuksen palvojina. Palatsien edustalle, joissa Firenzen kauneimmat naiset asuivat, he pysähtyivät ja heiluttivat soihtujaan; soitto kaikui kaunottarien kunniaksi, kukat löivät heidän ruutujaan vastaan, runoja laulettiin, eläköönhuudot raikuivat.

Usein seisoi Giovanna pimeässä kammiossaan ja katseli kulkuetta. Soihdunvalo häikäisi hänen silmiään. Hänen sydämensä sykki, kun soitto pysähtyi hänen parvekkeensa alle. Hän väistyi pois aina vastakkaiseen seinään asti ja seisoi pimeässä silmät ummessa ja kuunteli. Hän joi tätä ihailua kuin unta, kuin päihtymystä suuresta pikarista, jonka yö hänelle tarjosi. Hän ei tuntenut ketään ulkona olevista. Hän ei nähnyt Gentileä, joka istui mykkänä hevosensa selässä palavin silmin tukahduttaen sydämensä nyyhkytykset. Hurmaantuneena laulusta ja eläköönhuudoista hän ojensi kätensä miestään kohti, tunsi hänen lämpimän, ryppyisen ihonsa, kuuli hänen korkean, joustavan äänensä ja löysi rakkauden hänen sylissään.

Gentileä hän rakasti ainoastaan sielunsa syvimmässä itsetiedottomuudessa, hiljaisissa unensyvyyksissä, joissa kaikki tuntemattomat ovet avautuvat ja sielun maahan-sidottu salainen olemus hengittää kuin ruumis arkussaan. Kun tietoisuus jälleen herää, ei sitä koskaan ole ollutkaan. Elämä väistyy siitä kuin valo lippaasta, joka juotetaan kiinni. Gentile — kuiskasi hänen sielunsa hämärä syvyys, niinkuin kasvi ajattelee — Gentile — Gentile — hänen sormensa koukistuivat ikäänkuin hapuillen kulkemaan hänen hiustensa lämpimässä, kuivassa silkissä. Hän hengitti hänen rakkauttaan kuin olisi juonut sydämensä syvyydessä kumpuavasta lähteestä. Gentile — kuiskasi hän ja heräsi eikä tietänyt mitään. Vain sydän jyskytti kuin valekuollut arkkunsa kantta. Aamuvalaistuksessa hän näki vieressään Mercatalen vanhat uurteiset kasvot unessa ikäänkuin puoleksi lahonneina. Hän herätti hänet nähdäkseen elämän jälleen virittävän veltot piirteet ja nähdäkseen ilon syttyvän hänen silmissään, kun hän katseli vaimonsa aamunkultaista nuoruutta.

Ja Giovanna riensi ikkunaan ja näki Arnon juoksevan alapuolellaan kultasuomuisena käärmeenä auringonpaisteessa, Kyyhkyset vilahtelivat valkeitten hiutaleitten tavoin kuulakassa ilmassa. Kevät astui Firenzen kautta kaikkien porttien kautta sisään vasut täynnä päivänpaisteisista laaksoista poimittuja kukkia. Kukkasroykkiöitä kulki kaduilla säkenöivissä väriloisteissa. Hän työnsi luukun auki ja tunsi, että kukkain tuoksu oli jo täyttänyt kaupungin.

XII.

LAPSI.

Kerran Giovanna avasi silmänsä pitkän tajuttomuuden jälkeen ja näki edessään Niccolò Mercatalen, joka kannatti Gentilen päätä käsillään.

Hän huusi Gentilen nimeä, kovemmin kuin oli vaikeroinut synnyttäessään lapsensa, ja vaipui jälleen tajuttomuuteen. Hänen huutonsa pitkänä ja hillittömänä kaikuna kuului katkera, heikko ja raivoisa itku, ihmisen ensimmäinen tervehdys elämälle. Se itki niin kauan, kunnes Giovanna kokosi tajunsa ja rohkeutensa ja jälleen aukaisi silmänsä. Niccolò oli poissa, mutta hänen imettäjänsä kumartui hänen puoleensa.

"Lapsi", kuiskasi Giovanna.

Beritola ei vastannut, vaan suuteli hänen silmänsä umpeen.

"Lapsi", kuiskasi hän. Silloin se itse vastasi. Hän tunsi vastauksen veressään. Lapsi oli imeytynyt kiinni hänen rintaansa ja veti esiin salaisuuden hänen sielustaan; se imi syvälle läpi kaiken paatuneen ylpeyden hänen sydämensä pohjassa olevaan lähteeseen saakka. Se imi henkensä edestä. Varjo, unelma makasi hänen rinnallaan ja joi itsensä elämään, sai muodon ja ruumiin, tuli eläväksi, tuli kiinteäksi, tuli painavaksi. Hänen sielunsa salaisuus oli riistetty hänen olennostaan, se makasi paljastettuna ja itsenäisenä ja elävänä ja repi pienillä kynsillään Giovannan puhdasta valkeata rintaa.

Hän itki ja itki ja katsoi kyynelten läpi pientä imevää lasta, ikäänkuin olisi pelännyt nähdä sen kasvavan ja tulevan häntä itseään suuremmaksi. "Gentile", kuiskasi hän ja luuli kohtaavansa Gentilen katseen. Gentile oli jälleen hänen sydämensä alla ja kuunteli sen lyöntejä. Hän oli synnyttänyt Gentilen silmät maailmaan. Lapsi katsoi häneen tuolla pitkällä, mykällä katseella, jolla Gentile häntä katsoi seisoessaan Trinità-torilla tuijottaen kohti kadonnutta onneaan; se oli alastoman sielun katse, täynnä kaipausta, jumalointia, taipumatonta ylpeyttä.

Giovanna nukkui autuaassa horroksessa, kuin elämä olisi ollut hitaasti jättämäisillään hänet tuon pienen ahnaan suun imiessä. Hän toivoi voivansa kuolla niin, vuodattaa elämänsä niinkuin pullo mehunsa, vuotaa kuiviin, kuihtua. Kaikki virrat hänessä ehtyivät, hänen sydämensä vuoti kuiviin, hänen aistimensa turtuivat. Koko maailma suli siihen vihlovaan ja hivuttavaan kiskomiseen, jonka hän tunsi vasemmassa rinnassaan.

Hän heräsi tuntiessaan huulten pehmeästi koskettavan omiaan ja kuullessaan äänen kuiskaavan:

"Kiitos pojastani, Giovanna. Kiitos pojastani."

Silloin hän heräsi todellisuuteen kuin polttavan raudan koskettamana. Hän palasi elämään ja näki Mercatalen kiitolliset silmät.

"Ei", sanoi hän ja vavahti pelosta. "Ei, Niccolò, en voi sinulle valehdella. Olen valehdellut itselleni yhden ainoan kerran, mutta en kenellekään muulle. Enkä tahdo valehdella sinulle, vaikka totuus maksaisi henkeni."

"Ole rauhassa, Giovanna, älä herätä poikaamme. Katso, hän nukkuu sinun rinnallasi."

"Hän ei ole sinun poikasi, Niccolò."

Mercatalen kasvot kiilsivät hiestä. Hän suuteli vaimonsa otsaa ja sanoi:

"Olet oikeassa, Giovanna. Olet oikeassa kaikessa mitä sanot. Mutta älä puhu enempää, vaan lupaa minulle että nukut."

Hän oli hyvin kalpea, mutta hän meni pois.

Kun hän tuli takaisin muutamia tunteja myöhemmin, istuutui hän sängyn ääreen ja katseli kauan Giovannan suuria, itkusta paisuneita silmäluomia. Kyyneltensä läpi Giovanna näki, kuka häntä otti kädestä, ja hän sanoi:

"Voit tappaa minut, Niccolò, mutta et uskottomuudesta. Sanon vielä kerran; hän ei ole sinun poikasi."

Mies rypisti kulmakarvattomia silmiään ja aikoi nousta, mutta vaimo tarttui molemmin käsin hänen sormiinsa ja pidätti häntä: "Ei, Niccolò, sinun täytyy jäädä. En ole synnyttänyt sinulle poikaa, vaan olen synnyttänyt oman rikokseni maailmaan. Kaikkina niinä päivinä, jolloin olen ollut vaimosi, en ole tuntiakaan ollut sinulle uskoton, en ajatuksissanikaan. Koko aikana, jonka sinut olen tuntenut, olen ollut ylpeä sinun rakkaudestasi ja kiitollinen onnesta, jonka minulle olet luonut. Jalompaa miestä kuin sinä ei ole Firenzessä eikä koko maailmassa. Sanon sen käsi sakramentilla, sillä minulla on sinun kätesi kädessäni."

"Puhu siis, Giovanna, että voin ymmärtää ja ettei minun tarvitse olla epätoivon vallassa."

"Niccolò, isäni ystävä, mieheni ja suojelijani, anna minun ripittää itseni sinulle, kuin tekisin sen omalle isälleni. Ne miehet, jotka tunsin ennen sinua, eivät olleet miehiä. Yksi tahtoi väkivallalla ottaa minut. Hän hiipi huoneeseeni yöllä kuin varas. Kuin varas hän menetti oikean kätensä. Mutta hänen vasen kätensä antoi isälleni kuoleman. Toinen tahtoi opettaa minua leikittelemään ja tuntemaan sen juoman maun, jota kevytmielinen nuoriso tarjoaa toinen toiselleen suusta suuhun, ikäänkuin rakkaus olisi kaivonmalja julkisella torilla, josta jokainen sammuttaa janonsa. Mutta minä olin ylpeä ja työnsin maljan pois. Sitten tuli eräs, jota rakastin tietämättäni. Hän sai minut kuuntelemaan omaa sydäntäni. Minä kuulin sen lyövän isäni hautakiveä vastaan. Annoin oman sydämeni hurmata itseni. Hän otti minut syliinsä samana päivänä, jolloin maa oli peittänyt isäni. Kuuletko, Niccolò: hän vietteli minut pyhyydenhäväistykseen. Hän syleili minua isäni kirstun kannella. Ja minä häpäisin oman sukuni veren. Kun heräsin juopumuksestani ja rikoksestani, tahdoin pettää itseäni ja sanoin: 'Tätä en uskaltanut siksi, että rakastin, vaan ainoastaan siksi, että aavistin isäni valinneen minulle tämän miehen. Ja tämän on _hän_ vain uskaltanut siksi, että hän on luvannut isälleni naida minut.' Mutta oi, Niccolò, niin pian kuin ymmärsin, että me molemmat — hän niinkuin minäkin — olimme vain seuranneet aistiemme villiä viettiä, tukahdutin heikkouden sydämessäni. Ymmärsin rikokseni ja vannoin vihaavani häntä, joka oli opettanut minut tuntemaan vereni villin voiman. Seuraavana päivänä tulit _sinä_. Sinä teit minut vahvaksi."

Mercatale sanoi poiskäännetyin kasvoin:

"Olisit ollut voimakkaampi, Giovanna, jos olisit seurannut veresi ääntä. Muistatko, että sanoin, etten halunnut kättäsi, ellei sydämesi sitä seurannut?"

"Mutta minä, Niccolò, seurasin vain tarvettani rakastaa miehuullisuutta, voimaa, pelotonta avomielisyyttä. Tahdoin voittaa oman heikkouteni. Ja minä rakastin jokaista sinun sanaasi, minkä minulle lausuit, tahtosi puhtautta, ajatustesi viisasta, selvää ja kiinteätä juoksua. Sinä puhuit kuin oma ylpeyden ja voiman unelmani, kuin oma isäni. Siksi valitsin sinut enkä — Gentile Cavalcantia."

"Miksi mainitset hänen nimensä?" kysyi Mercatale, ja kaikki rypyt hänen kasvoissaan värisivät. "Rakastatko häntä vielä?"

"En", sanoi Giovanna lujasti ja itki kauan. "En. Vaikka hän saisi kivet puhumaan, ei hän koskaan saa minua uskomaan, että hän todella on minua rakastanut."

"Ja kuitenkin tietää koko Firenze", sanoi Mercatale, "että hän rakastaa sinua".

"Mutta sinä, Niccolò, tiedät, etten ole suonut hänelle katsetta enkä ajatustakaan, sittenkuin annoin lakaista kynnykseltäni hänen punaiset kukkansa."