Part 7

"Mitä minä tiedän sinun ajatuksistasi, Giovanna?" sanoi Mercatale katkerasti. "Ja mitä sinä itse tiedät? Katso lastasi. Mitä se auttaa, ettet ole suonut hänelle ajatusta, kun kohtusi on lahjoittanut hänelle pojan."

"Kohtuni on kätkenyt häpeäni", valitti Giovanna. "Ja minä olen synnyttänyt unohdetun rikokseni maailmaan. Kunpa olisin kuollut! Jospa antaisit minulle kuoleman, Mercatale."

"Kuolema on huono lohdutus, Giovanna. Katso, _minä_ jään eloon, vaikka olen vailla perillistä. Ja minä rakastan yhä, vaikka olen vailla toivoa. Giovanna, Giovanna, kun vanha mies rakastaa, niin hänen satonsa tähkät ovat tyhjiä, ja hän on sen ansainnut."

* * * * *

Giovanna paadutti mielensä. Hän ei enää tahtonut panna lasta rinnalleen eikä nähdä sitä. Sille täytyi hankkia imettäjä. Päiviä ja öitä hän makasi taistellen äidinkaipuutansa vastaan. Maito kuohui kiinteässä rinnassa, kuin se olisi ääneti huutanut lapsen suuta. Mutta Giovanna ei tahtonut. — "En nouse vuoteestani, Niccolo, ennenkuin täytät tahtoni", sanoi hän.

Vihdoin Mercatale noudatti hänen tahtoaan ja antoi viedä lapsen Cavalcantin palatsille. Hän antoi imettäjän jäädä sen kanssa porttiholvin suojaan ja meni itse talon herraa kohti, jonka hän näki kiertävän pylväspihan suihkukaivoa. Kun Mercatale lähestyi, pysähtyi Gentile sen paasien märälle lumelle, ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli lumihiutaleita, jotka sulivat altaan tummaan veteen.

Mercatale meni hänen luokseen ja sanoi puoliääneen:

"Gentile Cavalcanti, minä tuon teille vaimoltani jotakin, joka on teidän omaisuuttanne."

"Mitä?" kysyi Gentile myrkyllisesti ja katkerasti. "Ehkäpä oman sydämeni vadissa?"

"Ainakin omaa lihaanne ja vertanne tuossa noilla käsivarsilla", sanoi Mercatale hiljaa, omituisesti hymyillen.

Gentile punastui ja kouraisi kädellään kaivon hienoa vesisuihkua.

"Omaa lihaani ja vertani, messer Mercatale?"

"Poikanne", sanoi Mercatale ja osoitti porttia kohti.

Gentile ei liikahtanut. Mutta Mercatale veti häntä viitasta ja kuiskasi kalseasti ja tiukasti:

"Vaimoni on synnyttänyt pojan, jonka hän väittää olevan teidän. Hän lähettää lapsen teille ja sanoo minun kauttani: Niinkuin hän lähettää teille tämän lapsen, niin hän pyyhkii elämästään viimeisenkin muiston teistä."

"Messer Mercatale", sanoi Gentile raskain hengenvedoin, jotka kumahtelivat kuin veren painosta. "Vastatkaa vaimollenne, että jos hän tahtoo antaa minulle pojan, tulkoon ensin itse minun luokseni. Muista kuin hänen käsistään en ota sitä vastaan."

"Te unohdatte kuka vaimoni on. Siveämpää naista ei ole Firenzessä eikä koko maailmassa."

"Mitä on siveys, messer Mercatale?"

"Siveys, Gentile Cavalcanti? Siveys on ylpeyttä."

"Sanokaa monna Giovannalle minun puolestani, että hänen siveytensä on pelkuruutta."

"Ja sanotteko sitä pelkuruudeksi, että äiti lähettää vastasyntyneen lapsensa luotansa, että hän vapaasta tahdostaan, ollakseen puhdas vilpistä, sanoo miehelleen: Tämä ei ole poikasi. Ja mitä te tiedätte rakkaudesta, kun ette lankea polvillenne lapsen eteen, joka on omaa lihaanne ja vertanne?"

"Rakkaus, messer Mercatale", sanoi Gentile hiljaa ja pudistaen päätään, "merkitsee teille suvun jatkamista ja isän-onnea ja hyveen kaunistamaa vaimoa. Oi, minä rakastan rakkauden itsensä vuoksi."

"Tosiaan", sanoi Mercatale ja meni nopeasti porttia kohden, "silloin ei tämä lapsi ole teidän. Se tulkoon minun lapsekseni. Se kantakoon minun nimeäni ja olkoon minun perilliseni."

"Se onkin aivan oikein", huusi Gentile hänen jälkeensä.

"Mitä sanotte?" kysyi Mercatale. Hän kääntyi takaisin ja tarttui Gentilen molempiin käsiin. "Miksi hymyilette tuolla tavalla?"

"Eipä vielä milloinkaan suudelma ole siittänyt lasta, messer Mercatale. Mutta lapsivuoteen tuskissa voi myöskin tulla sanotuksi totuuksia. Ja nyt on vaimonne sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Eikö minulla ole syytä olla iloinen?"

"Mitä teidän ilonne on minun ilooni verrattuna?" nauroi Mercatale ja meni ilosta loistaen pois poikansa kanssa.

XIII. HAUKKA. [Tämän luvun aihe on saatu eräästä Boccaccion novellista.]

Gentile Cavalcanti ratsasti Firenzestä köyhänä kuin haukka, joka vuorotellen istui satulankaarella ja hänen vasemmalla kädellään. Kun se hyppeli, kilisi kulkunen sen keltaisissa jaloissa. Sen ääni ei houkutellut poikasta eikä palvelijaa häntä seuraamaan. Jos hän otti silmikon sen päästä, vaani se saalista kahden miehen nälällä. Se oli hänen menneiden rikkauksiensa viimeinen jäännös, se oli hänen elättäjänsä.

Kymmenen vuotta elämästään hän oli käyttänyt todistaakseen sydämensä naiselle, että hän rakasti häntä. Ei viittaustakaan hän ollut saanut kiitokseksi palveluksestaan. Kymmenenä vuotena hän oli kuluttanut kaiken omaisuutensa piirtääkseen hänen nimensä juhliin. Säkenet olivat sataneet jäljettöminä maahan. Kaikki hänen päivänsä olivat loiskuneet kuin aallot palatsin ohi, jossa lemmitty asui. Ei kukkaakaan Giovannan kädestä ollut pudonnut niiden virtaan. Sotaleikeissä ja turnauksissa hän oli kantanut hänen nimeään ja värejään. Puun ja raudan läpi olivat hänen keihäänsä tunkeneet. Mutta jokainen nuoli oli kirvonnut takaisin naisen jäisestä katseesta. Hänen dukaattinsa olivat muuttuneet runoiksi Giovannan kunniaksi. Hänen kultaansa oli puhallettu torventörähdyksiin ja haihtunut tomuksi hänen ylistyksekseen. Kaikki Firenzen nuoret elostelijat olivat juoneet maljoja Giovannan kauneudelle hänen kukkarollaan. Kaikki kaupungin asukkaat olivat kuulleet laulut hänen kunniakseen. Vain hän yksin piti kunnianaan olla niitä kuulematta. Kaikki olivat nähneet Gentile Cavalcantin juhlasaattueet, jotka kulkivat Trinità-torin poikki Arnon rantaa alas kukkaslaaksoihin tai ylös raikkaille vuorenkukkuloille, toisinaan Rooman keisareina, toisinaan taas Konstantionopolin keisariseurueina kultakukkaisissa kaavuissa, keihäin ja kilisevin soittimin, kimaltelevia kiviä hevosten rinnoissa, koiria ja kotkia ja haukkoja, Gentilellä itsellään täplikäs pantteri hevosensa selässä. Koko kaupungin tervehtiminä he kulkivat jahtiin ja turnauksiin. Mutta hän, jonka nimeä heidän ainoa lippunsa kantoi, istui levollisena ikkunansa ääressä eikä nostanut katsettaan, kun kulkue meni ohi ja kukkia ja eläköönhuutoja sinkosi hänen muureihinsa. Kaikki tunsivat hänen kuvansa Domenico Bigordin freskoissa. Hän yksin ei etsinyt sitä kirkonseinältä.

Jos Venus itse olisi asunut Firenzessä, ei hänellä olisi ollut juhlallisempaa temppelivartiota. Jos hän meni messuun, asettui se kahteen pitkään riviin paksuin, palavin vahakynttilöin. Mutta oi, hän antoi palvelijansa kulkea edellään ja sammuttaa kynttilät joka askeleella. Niin oli hän sammuttanut kaikki liekit, jotka Gentile oli sytyttänyt hänen tielleen, eikä milloinkaan hänen rukoustensa taivuttamana ollut suonut hänelle katsetta eikä hymyilyä. Gentilen rikkaus oli haihtunut suitsutussavuna jumalattaren kuvan edessä. Eikä hän lakannut palvomisestaan, ennenkuin viimeinen savupilvi oli haihtunut ilmaan. Hymnit olivat vaienneet, Venus-vartio oli hajaantunut, ystävät hävisivät, ja Gentile seisoi köyhänä ja yksinään palatsin edustalla, jonka muurit eivät olleet tunteettomampia kuin ne kasvot, joita hän kymmenen vuotta oli tähystänyt nähdäkseen.

Gentile ratsasti Firenzestä yhtä köyhänä kuin haukkansa. Se oli hänelle uskollisempi kuin kaikki ystävät. Yksi näistä oli tehdäkseen hänelle palveluksen tarjonnut siitä tuhat scudia. Mutta Gentile olisi ennemmin myynyt oman sielunsa.

Hän ratsasti pienelle maatilalleen Poggibonsiin. Vuodet eivät olleet sitä parantaneet. Maa oli hoitamaton. Viini oli villiintynyt. Tiet ja polut hukkuivat rikkaruohoon. Kalkin sijaan muureille oli kasvanut sammalta. Portaat sortuivat vanhuuttansa. Mutta Gentile sai katon päänsä päälle ja eli siellä äärimmäisen yksinkertaisesti vanhan talonpojan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka hankkivat maasta juuri sen verran, että elämän voi ylläpitää, yrttejä ja vihanneksia ja hapanta viiniä. Jos hän tarvitsi lihaa, täytyi haukan hankkia sitä. Hän metsästi autiolla maallaan jäniksiä, peltopyitä ja kurkia.

Yksinäisyys soi hänelle lohtua. Hän nautti unohdetun ja hyljätyn tunteesta. Hän söi vain kun nälkä pakotti häntä siihen. Mitä yksinkertaisin ruoka maistui. Jos kaipaus ja pettymykset jäytivät hänen mieltään, käveli hän, kunnes väsyi ja kyllästyi. Hän kulki, kunnes ei enää jaksanut ajatella. Kun hän istui puoleksi sortuneen uuninsa ääressä ja käänteli varrasta tulella, imivät hänen silmänsä hehkua lämpöisestä liekistä. Hän pääsi niin pitkälle, että hän hymyili itselleen, joka niin monta vuotta oli kääntänyt omaa sydäntään vartaassa kylmillä liekeillä. Sadeilmalla hän meni oven ulkopuolelle ja näki pisaroiden särkyvän maahan kuin lasihelmet. Niin särkyi kaikki mainen onni. Tuli nauttia tämän pirstautumisen valovälkkeestä. Liikkumattomana hän istui autiossa huoneessaan ja näki kosteuden leviävän kalkkipintojen yli ja muodostavan omituisia kuvioita. Hän erotti niissä kasvoja, rivittäin päitä, niiden näköisiä, jotka olivat syöneet hänen pöydässään. Hän tunsi hymyilyn erään suun ympärillä, käden, joka heilautti maljaa ilmassa, syleilevän parin. Tai rajuja, kuohuvia virtoja, jyrkkiä vuoria, puita, jotka seisoivat kuin vauhtia ottaen äkkijyrkänteiden partaalla, suuria, tummia järviä. Hän erotti Giovannan profiilin, hänen silmänsä tuijotti ylhäältä eräästä nurkasta, silmä, joka katosi, kun hän katsoi suoraan sinne ylös. Tai hän näki hänen jalkansa jäljen, kuin se olisi painunut pehmeään suomaahan.

Kaikkein vallattomimmin hän uneksi, kuri hän istui niityllä keväällä ja kuuli puron lirisevän. Se laverteli siitä onnesta, jota hän oli ajanut takaa. Koko hänen rakkautensa muuttui laverteluksi. Jossakin kaukana istui Giovanna ja nauroi itsensä sairaaksi kaikesta tästä rakkauden kerjuusta. Hänen naurunsa suhisi ruohikon yli kuin itse tuo pieni puro, joka solisi Gentilen vieressä ja sanoi hänen äänellään: "Tässähän minä olen, suuri, tuhma ja onneton poika! Naura toki! Naura!"

Haukka temmelsi kulkusineen ruohikolla. Se oli saanut saaliin. Gentile oli leikannut sisukset linnusta ja heittänyt sille. Se tanssi ilman silmikkoa höyryävän saaliinsa ympärillä. Puoleksi levitetyin siivin se sähisi vapauttaan ja nälkäänsä. Gentile heittäytyi selälleen ja katseli suoraan ylös taivaaseen. Hän oli oppinut tarkkaamaan pilvien muuttumista. Niiden mielikuvitusleikki oli ikuista ja selittämätöntä. Ne rakensivat ja kasasivat torneja valkeaan lumeen, joka särkyi ja suli. Ne pyörivät ukkospilvinä karjuvan jumalan kasvojen ympärillä, joka puri hammasta, niin että salamoi, ja murisi kuin leijona häkissään. Ne parveilivat ja paisuivat jättiläislohikäärmeiksi, harja pystyssä. Hetkisen jälkeen ne olivat vain helmenvalkeita suomuja sirotettuina siniseen veteen, kuin zefyrin siivistä pudonneen ruusun lehtiä. Ne liukuivat laivoina paisuvin purjein maan rataa pitkin ja vaipuivat pohjaan ja hävisivät ilman haaksirikkoa.

"Katso haukkaasi, herra!" huusi äkkiä heleä ääni. Haukka sähisi ja kulkunen kilisi. Gentile näki hoikan, puolikasvuisen pojan, kokonaan mustaan silkkiin puettuna, juoksevan haukan jäljessä sen punainen silmikko kädessään. Hän tahtoi panna silmikon sen päähän, mutta haukka iski uhkaavasti hänen kättään joka kerta kun hän koetti tarttua sitä kaulaan. Innossaan hän ei huomannut, että ajoi sen yhä loitommalle.

"Kutsu sitä, herra, muuten se lentää pois!"

Gentile vihelsi, ja haukka tuli liitäen läheltä maata ja laskeutui hänen olkapäälleen. Poika seurasi sitä ihastunein silmin ja taputti ihaillen käsiään: "Saanko _minä_ panna silmikon sen päähän, herra?"

"Koeta, jos voit", sanoi Gentile hymyillen. Joka kerta kun poika läheni silmikko kädessään, iski haukka. Veri valui hänen sormistaan, mutta hän jatkoi.

"Annahan kun minä!" sanoi Gentile. Haukka räpytti silmiään, kumartui ja ummisti luomensa jo ennenkuin hän painoi silmikon sen päähän.

Nyt vasta Gentile katsoi oikein tuota kaunista, hoikkaa poikaa, jonka kasvot paloivat ja silmät loistivat. Hän oli pudottanut lakin pitkiltä mustilta hiuksiltaan, joiden kiharat liehuivat hänen poskillaan.

"Saanko minä kantaa sitä, herra?" pyysi hän.

Gentile pani haukan hänen ojennetulle kädelleen. Hän viipotti sitä joustavasti edestakaisin, silitti sitä hyväillen siiville ja suuteli sen pehmeätä, valkoista rintaa.

"Minä rakastan haukkaasi yli kaiken maailmassa, herra. Saanko tulla sinun kanssasi metsästämään?"

Gentile ilostui hänen ilostaan ja otti hänet mukaansa. Poika kantoi haukkaa kuin se olisi ollut pyhä ehtoollisastia. Hän vihelsi koirille, jotka tulivat lönkyttäen kaislikosta. Hän hyppeli niiden edessä ja osoitti haukkaa ja jätti lakkinsa siihen ja hyökkäsi yht'äkkiä tiehensä.

Gentile opetti häntä metsästämään. Hän innostui enemmän kuin vuosikausiin. Hän palautteli uudestaan muistiinsa kaikki taiteen säännöt ja salaisuudet. Hän etsi harvinaisia lintuja. Koirat peloittivat ne lentoon, ja haukka nousi ilmaan niiden jälkeen.

Gentile ei kysynyt pojan nimeä eikä syntyperää. Hän ei välittänyt muistaa ihmisiä eikä olosuhteita. Hän ei tahtonut mitään tietää seudusta tai sen asukkaista. Kaikki oli hänelle yhdentekevää kuin ruoho, jota hän polki. Poika tuli itsestään hänen luokseen joka päivä samaan paikkaan. Hän toi mukanaan kyyhkysiä ja yllytti haukan niiden kimppuun. Nuo kesyt linnut tekivät vähäistä vastarintaa. Ne putosivat raskaasti ja kömpelösti ilmassa ja jäivät makaamaan ruohikkoon. Ei Gentile eikä poika välittänyt niistä, sittenkuin haukan kynnet olivat päästäneet ne irti.

Eräänä päivänä poika toi kuumeen mukanaan kotiinsa laajoilta niityiltä. Jalat horjuivat hänen allaan. Hän pyysi juomaa, tyhjensi vesiastian ja oli yhtä janoinen. Hän ei tahtonut vuoteeseen, vaan ulos jälleen. Kun hän lakkasi nojaamasta pöytään, kaatui hän maahan ja vietiin vuoteeseen.

Niccolò Mercatalen nuori leski, monna Giovanna, istui pitäen poikansa kuumeista kättä omissaan. Hän kuivasi hänen märkää otsaansa, kostutti sienellä hänen polttavan kuumia huuliaan ja kuunteli hänen sykkivää sydäntään. Poika makasi päiväkausia eikä tahtonut syödä eikä juoda. Giovanna istui ja kuiski suuteloita ja hyväilyjä ja lohdutusta hänelle ja koetti saada elämän heräämään hänessä lupaamalla hänelle kaikkea mitä hän toivoi.

Kerran poika aukaisi kiiltävät silmänsä ja sanoi: "Äiti, jos hankitte minulle Gentile Cavalcantin haukan, niin luulen heti tulevani terveeksi." — Sitten hän vaipui jälleen horrokseen, ja monna Giovanna istui ja mietti mielessään hänen toivomustaan. Tietämättä, mitä sanoi, hän kuiskasi hänen silmiensä ja korviensa lähellä: "Kyllä — kyllä — kyllä." Tuntikausia hän lupasi sitä pojalle, ja kun hän jälleen katsoi häntä, riemuitsi hän: "Niin, poikani, sydänkäpyni, lohduttaudu ja tule pian terveeksi, minä lupaan sen sinulle!"

"Onko se totta, äiti?"

"On, on, huomenna varhain lähetän sanan, huomenna varhain menen itse noutamaan sen sinulle."

Poika hymyili ja vaipui uneen. Monna Giovanna mietti keinoa. Hän kokosi kaikki korunsa ja käteiset rahansa ja lähetti luotettavan lähetin Gentilen luo. Mies ei saanut sanoa, kuka haukan ostaisi, hänen tuli vain tarjota kalleudet ja rahat. Niitä oli yli viisituhatta scudia. Lähetti tuli takaisin: messer Gentile Cavalcanti, joka asui kerjäläisen tavoin luhistuneessa talorähjässä, ei ollut luonut koruihin katsettakaan, vaan oli sanonut, ettei kymmenkertaisellakaan hinnalla hänen haukkansa ollut myytävänä.

Monna Giovanna ei saanut unta silmiinsä sinä yönä. Aikaisin aamulla poika heräsi ja pyysi haukkaa. Giovanna hillitsi äkkiä kyyneleensä, pakottautui hymyilemään ja kuiskasi: "Ei vielä, poikani. Katso, aurinko ei vielä ole noussut, enkä voi mennä messer Gentilen luo, ennenkuin hän itse on noussut."

Sen jälkeen joka kerta poika tullessaan tajuihinsa kysyi samaa asiaa. Hän ei enää uskaltanut kohdata pojan katsetta. Hän kuunteli ovella ja kuuli Beritolan vastauksen hänen kysymykseensä: "Nyt on äitisi heti täällä, ja hän tuo Cavalcantin haukan. — Odota vielä hetkinen, matka on niin pitkä. — Ole rauhassa ja odota vähän, pikku herra."

Giovanna ei koskaan ollut tehnyt raskaampaa vaellusta. Giovanna tunsi, kuin tuska olisi kantanut häntä. Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä. Hän lensi kuin lintu, joka laahaa kumpaankin siipeen sidottua kiveä. Hän tuli yhtä pian Gentilen kartanolle kuin palvelija, jonka piti ilmoittaa hänen tulonsa. "Poikani kuolee!" ajatteli hän joka askeleella. "Kyyneleeni puhuvat. Minun ei tarvitse mitään sanoa. Kyyneleeni rukoilevat puolestani." Mutta kun hän näki Gentilen tulevan talon ovelle, oli itku hänen silmistään ja ajatus pojan kuolinvuoteesta poissa samassa hetkessä. Siinä hän tuli joustavin, pehmein askelinsa. Giovanna ei ollut _nähnyt_ häntä moneen, moneen vuoteen. Ruskea vaate hänen kauniilla hartioillaan oli muuttunut vihreäksi kuin vuosien sammalesta. Hän karahti punaisemmaksi kuin villit unikot, jotka kasvoivat talon seinustalla. Hän hehkui ilosta uskaltaessaan vihdoin tervehtiä. Ja hän tervehti. Hän kumarsi ja jäi seisomaan Giovannan eteen samaan asentoon kuin ensimmäistä kertaa häntä tervehtiessään, käsi sydämellään.

"Terve, Gentile", sanoi Giovanna ja jatkoi: "Jumala suokoon, että voisin korvata sinulle ne vahingot, joita olet minun vuokseni kärsinyt. Olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnut. Tahdotko — tahdotko sallia minun syödä tänään pöydässäsi?"

"Madonna", vastasi Gentile nöyrästi, "ei koskaan ole minulla ollut tappioita teidän vuoksenne, mutta sitävastoin niin paljon hyvää, että jos milloinkaan olen jotakin voinut, on se tapahtunut teidän avullanne ja rakkauden kautta, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Ja tämä teidän käyntinne tekee minut paljon rikkaammaksi kuin jos uudelleen minun sallittaisiin kuluttaa kaikki, mitä jo olen kuluttanut. Sillä nyt tulette köyhän isännän luokse."

Hän vei hänet kohteliaasti rappeutuneen talonsa läpi pieneen yrttitarhaansa, jossa vanha talonpoika oli puutarhurina. Hän pyysi häntä tyytymään tähän halpaan seuraan, sillä aikaa kuin hän itse meni katsomaan, että pöytä katettaisiin.

Hän kiiruhti köyhien huoneittensa läpi ja käski talonpoikaisvaimon ottaa esille pöytäliinan. Se oli häikäisevän valkoinen. Mutta kuinka suuri hänen köyhyytensä oli, ymmärsi hän vasta tällä hetkellä, kun ei pöydälle ollut panna muuta kuin leipää ja juustoa ja vanhaa sakkaista viiniä. Hän lähetti vaimon puutarhaan leikkaamaan salaattia ja kaivamaan purjosipulia. Itse hän juoksi poissa suunniltaan ja etsi kaikki vanhat, puoleksi unohdetut kätköt, ikäänkuin ruokavaroja yht’äkkiä voisi löytyä kuin sieniä pimeimmistä nurkista. Hän ajatteli vain ruokaa ja ruokaa. Hän näki edessään kaikki ne kukkuraiset pöydät, joiden ääressä hän rikkautensa päivinä oli kestinnyt ystäviänsä sen naisen kunniaksi, jolle hänellä ei nyt ollut tarjota ruokaa edes niin paljon kuin linnulle. Hän ajatteli kyyhkysiä, jotka he olivat jättäneet makaamaan niitylle, sittenkuin haukka...

Haukka! Hän kiiti läpi huoneen ja sysäsi varrasta, jolla se istui, niin että kulkunen kilahti. Haukka! Se istui orrellansa ja nukkui ilman silmikkoa. Hän tarttui siihen, tunnusteli sitä, oliko se lihava, ajatteli, että se olisi sellaisen naisen arvoista ruokaa, ja väänsi enemmittä ajatuksitta kaulan siltä poikki. Kun vaimo samassa tuli sisälle puutarhasta syli täynnä salaattia, heitti hän linnun hänelle ja käski hänen nopeasti höyhentää sen ja paistaa sen huolellisesti vartaassa.

Kun Gentile vei vieraansa pöytään, levitti hän viittansa kivipenkille, jossa Giovanna istuisi. Hän seisoi hänen vieressään ja tarjosi hänelle ensiksi. Hän ei ajatellut muuta kuin palvella häntä. Giovanna oli nälissään ja jatkoi syöntiä viivyttääkseen pyyntöään. Mutta vihdoin hän sanoi:

"Gentile, ei sen rakkauden tähden, jota olet tuntenut minua kohtaan, vaan jalon mielenlaatusi vuoksi rukoilen sinulta elämää pojalleni. Sillä ilman sinun apuasi hänen täytyy kuolla."

"Teidän poikanne, Giovanna?" sanoi Gentile, ja hänen sydämensä löi. "Voinko minä antaa elämän teidän pojallenne?"

"Voit, Gentile."

He katsoivat toisiaan ja punastuivat niin, että posket melkein tihkuivat verta.

"Minä pyydän äitinä ainoan poikani puolesta, Gentile. Sinä ymmärtäisit minua, jos sinä itse..."

"Mitä voin _minä_ tehdä poikanne puolesta, Giovanna?"

"Hän on sairas, Gentile. Hän ei elä, jollet sinä auta häntä."

"Millä, madonna?"

"Anna hänelle haukkasi."

Kyyneleet syöksähtivät Gentilen silmistä, niin että Giovanna kuuli niiden tippuvan liinalle. "Niin katkerasti hän suree sen menettämistä", ajatteli Giovanna.

Mutta Gentile vastasi:

"Sittenkuin minä Jumalan tahdosta aloin rakastaa teitä, madonna, olen usein surrut raskasta ja kovaa kohtaloani, mutta kaikki oli aivan mitätöntä sen rinnalla, mikä nyt minua kohtaa, kun te olette tullut köyhään talooni. Te, joka ette koskaan tahtonut katsoa puoleeni, kun olin rikas, pyydätte minulta nyt niin halpa-arvoista lahjaa, että minun täytyy itkeä, kun en sitäkään voi teille antaa."

Hän nousi, meni hetkiseksi ulos, tuli takaisin ja pani haukan nokan ja keltaiset jalat hänen lautaselleen. Sitten hän polvistui hänen eteensä ja pudisti päätään.

Silloin Giovanna itki katkerammin kuin istuessaan poikansa vuoteen ääressä. Ei edes silloin, kun Beritola ilmestyi ovelle ja hiljaa nyyhkyttäen kertoi pojan kuolleen, hän itkenyt kuumempia kyyneliä.

Hän painoi Gentilen päätä sydäntänsä vastaan.

"Onko paratiisi sinun sydämesi alla? Mistä sinä tulet, Giovanna?"

"Gentile", kuiskasi hän, "minä olen vain kauniiden tornien kaupungista".