Part 5

Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun, jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa, tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina, kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen, viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä? Ohitse! Ohitse!

Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta, hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei enää koskaan löydä itseään meressä.

IX.

SYDÄN.

Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa. Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä. Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia, joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi kaikista Firenzen lippua kantavista maista.

Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua. Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka kädessään.

Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla, painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.

Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa, joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten? Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen, joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin, valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita, rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? — "Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama, liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi? Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi? Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"

Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?

Kun hän nousi, olivat hänen polvensa jääkylmät ja kankeat paljailla kivillä makaamisesta. Aikoessaan mennä hän näki olennon, puettuna mustiin kuin hänkin, nojautuneena seinään. Mies ojentui, ja hänen mykästä, eteenpäin kumartuneesta tervehdyksestään Giovanna tunsi Gentilen.

Hän ei vastannut hänen tervehdykseensä. Mutta hänen ohitseen mennessään hän kysyi hillityllä äänellä:

"Mitä teette täällä, herra? Kuolleen miehen lepoa ei hänen vihollistensakaan ole tapana häiritä."

"Tunsin häntä vähän, enkä ollut hänen vihollisensa, madonna", sanoi Gentile äänellä, joka oli vielä hänen omaansakin hillitympi. Ja hän seisoi yhä käsi sydämellä.

Giovanna katseli hänen kumartunutta päätään; — miehen silmäripset värisivät valkean, kiharain ympäröimän otsan alla.

"Mutta annoitte hänen viholliselleen suojaa hänen tehdä salamurhansa", sanoi hän.

"Ei, madonna, olin Firenzessä niinä päivinä; hän murhasi ystävyytemme. Teidän surunne on minun suruni."

"En ymmärrä teitä, herra. Ettehän tuntenut vainajaa."

"Teidän surunne on minun suruni, madonna", kertasi mies ja loi hitaasti katseensa ylös kohottamatta päätään. Giovanna ei ollut milloinkaan nähnyt kahta niin suurta, niin puhdasta, niin kaunista silmää, kosteakatseista ilman kiiltoa, jaloa ilman ylpeyttä, ruskeata ja kullankimalteista. Ne katsoivat häntä, palvoen ja arasti, mutta värähtämättä, ne katsoivat kiinteästi ja vilkkumatta hänen silmiinsä, ne imivät hänen sielunsa, ne vetivät muiston hänen mielestään. "Miksi seison tässä, minkä tähden olen olemassa?" Giovannan täytyi luoda katseensa lattiaan, marmorilaattojen valkeista ja mustista kuvioista nähdäkseen, missä hän oli. Hänen täytyi tuijottaa alttarikynttilöiden liekkejä palatakseen järkiinsä. Hänen täytyi kiertää sormiaan mustaan huntuun muistaakseen, että hän seisoi isänsä hautakappelissa. Hän sulki silmänsä, ja vain vaivoin hän sai tajutuksi elämänsä tapaukset ja syyn isänsä kuolemaan. Hän nosti katseensa tunteakseen tuon nuoren miehen, joka seisoi hänen edessään ja imevin silmin kertasi noita käsittämättömiä sanoja:

"Teidän surunne on minun suruni, madonna."

Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:

"Herra, suruni teidän täytyy antaa minun yksin kantaa."

"Pelkäättekö jakaa sitä minun kanssani, madonna?"

"En pelkää mitään, herra."

"Ette sitäkään, että isänne kuulee puheemme?"

"Juuri siksi, että hän kuulee puheemme, en pelkää."

"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän sydämeenne."

"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."

"Paitsi yhtä, madonna!"

"Mitä?"

"Omaa vertanne!"

He saattoivat kuulla alttarikynttilöiden sihinän. Giovanna tunsi veren takovan ohimoillaan, niin että hän kuvitteli kuulevansa sen laulavan ja kumisevan lattiassa ja seinissä.

"Suurempi kuin mikään muu pelkuruus on se, madonna, ettei uskalla seurata sydämensä ääntä. Mitä auttavat urhoollisuus ja kirkkaat aseet, uljas käynti ja kaiken maailman uhmaaminen, kun sydän on piilossa kuin sidottu rikollinen ja puree kahleitaan?"

"Ja te luulette, herra, että sydämeni kärsii kurista ja kahleista, jotka isäni on pannut kannettavakseni?"

"Niin, madonna", sanoi Gentile ja katsoi kiinteästi häneen.

Giovanna piti molempia käsiään aaltoilevalla rinnallaan.

"Miksi ette voi herättää isääni kuolleista ja antaa _hänen_ vastata? Repikää kivet hänen vastasuljetulta haudaltaan ja pilkatkaa häntä tuhmanrohkealla puheellanne. Mutta minä sanon teille, että minulle hän elää. Heitän teidän syytöksenne pelkuruudesta takaisin. Sydämeni uskaltaa tehdä kaiken, minkä minä tahdon. Hän on oleva todistajani. Mutta hän olkoon myöskin teidän todistajanne."

Hänen äänensä liekehti. Gentile lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa, jotka kuulsivat kalmankalpeina moninkertaisen mustan harson läpi. Hän pudisti hymyillen päätänsä ja tarttui Giovannan hansikoituun käteen.

"Onko sydämellänne rohkeutta niinkuin minun sydämelläni, Giovanna?"

"Koettakaa!" vastasi Giovanna.

"Pelkäättekö pimeässä, madonna?" sanoi Gentile ja katsoi monia kynttilöitä. Giovanna pudisti päätänsä.

"Katsokaamme", sanoi Gentile ja juoksi kevein, pehmein askelin alttaripöydän luo alkaen puhaltaa kynttilöitä sammuksiin. Liekit tekivät vastarintaa. Silloin hän otti barettinsa ja löi niitä hitaasti, aivan kuin olisi tappanut isoja kultakärpäsiä, yhden kerrallaan.

Kappelissa vallitsi pimeys, kuin olisi ollut ilta ulkopuolella. Vain pitkä, kapea ikkuna kasvoi mustalla seinällä kuin tummanvihreä vedenalainen valoköynnös, joka tunkee uponneeseen laivaan. Ja siitä raosta kulki pyhä Caterina sisään palmuineen ja piikkipyörineen.

"Kuinka te uskallatte?" kuiskasi Giovanna. "Tehän sammutatte vainajan messukynttilät."

"Silloin hän näkee meidät paremmin", kuiskasi Gentile yhtä hiljaa. "Silloin hän voi paremmin nähdä rohkeuden loistavan rinnassanne."

Ei se ollut oikeastaan rohkeutta, joka loisti Giovannan rinnassa. Hän vapisi, ikäänkuin olisi tehnyt pyhyydenloukkauksen isänsä haudalla. Hän sulki silmänsä ja huomasi, että Gentile veti hänen huntuaan.

"Mitä te uskallatte tehdä, herra?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

"Enemmän kuin te, madonna. Joko pelkäätte koetta? Ja tahdotteko pysyä surusuojuksenne takana, hautajaisajatustenne peitossa? Ne täytyy saada pois, ennenkuin voimme puhua kasvoista kasvoihin."

Gentile kääri huntua hänen rinnaltaan ja päänsä ympäriltä hellin käsin. Hänen imettäjänsä ei koskaan ollut tehnyt sitä niin kevyesti. Hyväilyjä virtasi näistä hellän-varovaisista sormista, joiden kosketuksesta tukka hänen ohimoillaan kahisi.

Gentile tarttui myöskin hänen käsiinsä. Ne vapisivat hänen käsissään, ja Giovanna koetti vetää ne pois.

"Herääkö pelkonne, madonna?" kysyi Gentile, ja Giovanna jätti vastustelun. Gentile veti hansikkaat hänen käsistään ja heitti ne, samoinkuin hunnun, kivilattialle. Vieläpä rukousnauhakin aukeni ja liukui kalisten lattialle. Hän kumartui sitä ottamaan, mutta vaipui vain suoraan Gentilen syliin, joka oli polvillaan hänen edessään ja suuteli hänen kylmiä käsiään, kunnes hän tunsi niiden polttavan. Hän ei voinut puolustautua, ei puhua, ei vetäytyä pois. Hän kumartui vain alemmaksi toisen puoleen ja tunsi hänen tukkansa sileänä ja kuivana kuin silkki aivan suunsa alla. Molemmin käsin tarttui Gentile häntä vyötäisistä ja painoi päänsä hänen sydämelleen.

"Antakaa minun kuunnella", kuiskasi hän, "antakaa minun kuunnella, onko sydämellänne tosiaan rohkeutta sykkiä."

Se sykki. Se oli kuin pelästynyt lintunen pienessä häkissä, se räpytti siipiään, lepatti ja lenteli joka suunnalle koettaen väistää kuuntelevaa korvaa, joka painautui häkin säleitä vastaan kuullakseen sen lyövän. Silmät ummessa Giovanna huomasi itse, kuinka pelästynyt linnunsydän läähätti hädässään, sokeassa pelossa etsien pelastusta, takoen kuin vasara, talttuen, taas nousten, loukaten siipensä verille, sinkoilevin höyhenin ja epätoivoisena kuolemaan asti. Gentile kuuli sen hurjan räpyttelyn ja kuinka se vaipui lepoon, kunnes se sykki kuin pitkin, vapisevin siivenlyönnein: Niin — niin — niin — hänen hurmaantuneeseen korvaansa. Giovanna piteli molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi pelännyt sydämensä vuotavan ulos. Ja hän tunsi Gentilen suudelmien tihkuvan sormilleen kuin lämpöisen veren. Gentilen ei enää tarvinnut vetää häntä. Hän vaipui itsestään polvilleen, kunnes hän oli sileillä kivipaasilla isänsä haudalla, voitettuna ja vavisten, peläten omaa onneansa.

"Voitko kuulla, ylpeä Leone de' Salvucci", kuiskasi Gentile, "voitko kuulla, kuinka tyttäresi sydän lyö? Ei koskaan ole oma sydämesi sykkinyt kovemmin, kun hevosesi nousi pystyyn taistelussa ja sinä tungit miekkasi elävään lihaan. Kuuntele, Leone, kuule ja ole ylpeä!"

Giovannan kädet olivat Gentilen pään ympärillä. Hän koski siihen, niinkuin olisi tahtonut havaita sen käsivarsillaan ja nähdä sen sormillaan, hienona ja lämpimänä ja kiinteänä ja pehmeänä. Hän tunsi hänen suunsa kosteana hedelmänä, joka avautui hänen kosketuksestaan; Gentilen silmäripset liikkuivat hänen käsiensä alla kuin koiperhosen siivet.

"Ylväs Leone!" kuiskasi Gentile. "Kiitos siitä, että opetit tyttäresi olemaan siveä!"

* * * * *

Hämärä valo levisi suureen kirkkoon alttariliekeistä, jotka lepattivat kuin tähdet myrskyilmassa. Suitsutushöyryt liikkuivat kuin pilvet nokimustien holvien alla. Ja uhrimessussa kaikuivat pappien äänet kuin hätälaukaukset, jotka kohosivat ja hävisivät avaruuteen, lattiaan kumartuneitten olentojen vastausten pauhatessa kuin avonaisten hautain hyminänä, kuin kumeasti kohisevien huokausten aaltoina.

Giovannalla oli niin kiire, että hän ei edes polvistunut pääalttarin edessä ja unohti vihkiveden pääoven luona.

Gentile seurasi häntä. He pysähtyivät tuomiokirkon torille ja hengittivät kiivaasti ja näkivät hoikkien tornien kohoavan kiinteinä ja mustina vaaleata, säteilevää kevättaivasta vastaan. Se oli kuin mantelinkukkien punaama.

Kondottieerin isot koirat tulivat heitä vastaan ja siirtyivät heti hänen tyttärensä tyköä Gentilen luo, nuuskien ja heiluttaen tuuheata häntäänsä.

"Katso", kuiskasi Giovanna, — "nekin tuntevat sinut ja valitsevat sinut herrakseni, kuten isäni on tehnyt."

Giovanna katsoi häntä, ja hänestä Gentile oli alttaritauluissa kuvattujen, haarniskaan puettujen arkkienkelien näköinen, niin aaltoilivat kiharat hänen hienoilla poskillaan.

"Kuten isäsi, Giovanna? Onko isäsi valinnut minut?"

"On, Gentile, niinkuin minä itsekin. Etkö ollut Firenzessä päivää ennen hänen kuolemaansa? Ja etkö pyytänyt häneltä kättäni, kuten pyysit saada jakaa suruni?"

"Giovanna", vastasi Gentile ja otti häntä lujasti ranteesta, — "uneksitko sinä? Milloin minä olen puhunut isäsi kanssa? Vain siksikö oli sinulla rohkeutta antaa sydämesi sykkiä?"

"Gentile, sydämeni sykki, koska rakastin sinua. Mutta uskalsitko syleillä minua isäni haudalla pelkäämättä häntä ja hänen vertansa?"

Gentile ei vastannut. Hän katsoi häntä sanomattoman surullisena. Katse tuli niin synkäksi, että siitä levisi ikäänkuin varjoja hänen kasvoillensa. Hän päästi Giovannan ranteen ja painoi päänsä alas, niin että tukka valahti hänen valkealle otsalleen. Hän painoi päänsä alas sen rukoilevan tuskan edessä, joka uhkasi puhjeta kyyneliin Giovannan silmissä.

"Nyt tulee kai pelko, Giovanna", kuiskasi hän vain.

"Ei, nyt nousee rohkeus", vastasi Giovanna. "Kiitä onneasi, että Leone de' Salvucci on kuollut. Mutta saat tuntea, että hänen tyttärensä elää. Sanon sinulle hyvästi, Gentile."

Hänen katseensa mursi kyynelvirran ja kohtasi Gentilen kuin nuoli.

Hän meni torin poikki. Gentile jäi seisomaan, pudisti päätänsä ja mumisi: "Mahdotonta, mahdotonta."

Kondottieerin koirat makasivat yhä hänen jalkojensa juuressa.

X.

MIES.

Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä, mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:

"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut parhaasta ystävästä."

Giovanna oli noussut ja meni häntä vastaan.

"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen toivomuksensa."

"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne maailmassa."

"Ettekö tahdo astua sisään, herra, ja levätä ystävänne talossa?"

"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana suojelijananne."

Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla sijaitsevien pienten silmien ympärillä.

Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.

Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.

Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.

Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki. Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.

Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna. Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"

"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen luottanut."

"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä juhlallisia valmistuksia.

Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.

"Madonna", sanoi hän kirkkaalla, hieman kimakalla äänellään. "Tämä askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys. Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit, joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä. Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille, että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon suojelukseensa! Minä _olen_ haavoittunut sodassa, mutta jalkani on yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä, on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."

Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti mustan huntunsa takana.