Part 4

Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä, vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan, niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.

Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.

Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät siveltimet kädessä.

Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja liitelevien enkelien takana.

"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten kättesi voimasta, mutta opeta minulle..."

Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."

Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin. Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.

Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä. Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.

Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?

Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi, hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja autuaan kuoleman.

Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä, paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa huoneissa.

Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä talvipäivän valo lankesi sisään.

"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, — "jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".

Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän valitsi ulkoa.

Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan, kunnes ne tulivat näkeviksi.

Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on minulle tuottanut."

Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas nyökäyttäen päätään.

"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen suuren kunnian, että katselette sitä."

"Enkö häiritse teitä, mestari?"

Taiteilija hymyili ja sanoi:

"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne vahvistaisi minun katsettani."

Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.

Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.

Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan. Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.

VII.

SUUDELMA.

Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä työnsä katselijalle.

Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari koskaan ollut katsonut häntä.

Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan. Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:

"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna. Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."

Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut maalata hänen kuvansa.

Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan. Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi häneltä valon.

Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris — sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.

Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä. Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.

"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"

Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa. Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:

"Domenico, te käyttäydytte sopimattomasti."

"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla olisi ollut okaita terälehtien keskellä."

Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi yhä hänen huuliensa takana.

"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua. Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni. Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista, kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä pään että kaulan."

"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."

Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan, madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni, etten koskaan ole rakastanut muita kuin _kauniita_ naisia."

"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista, messer Domenico."

"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat, että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa rakastettu."

"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja siksikö suutelitte minua, Domenico?"

Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.

"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"

Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta sytytetyssä kynttilässä.

"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te..."

Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.

Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan. Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:

"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni, voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."

Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan merkitsemänä.

VIII.

KUOLEMA.

Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki, mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.

Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.

Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa, lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta, joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.

Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja hän puristi huulensa kokoon.

Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään, pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut. Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui sormien välitse.

Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä: "Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa. Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksi viimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."

Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli. — "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni sortui raunioiksi.

Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.

Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa, näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää kuuluville.

"Eivät ole asiat hyvin, pikku Giovanna", kuiskasi vanhus hymyillen hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka, Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus, joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta? — Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei, vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta, jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille. Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi, Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän, että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille, näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja sukunsa perintöä kohtaan."

Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.

Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty. Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi. Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.