Fromont nuorempi ja Risler vanhempi: Parisin tapoja

Part 9

Chapter 93,027 wordsPublic domain

Alakerroksessa Fromont'in talossa näyteltiin samallaista komediaa, mutta muutetuin roolein. Siellä taas nuori vaimo istui kotoa vartioimassa. Joka ilta, puolen tuntia Sidonien lähdettyä, aukeni suuri portti Fromont'in vaunuille, jotka kiidättivät häntä klubiin. Kauppa vaatii omansa. Korttipöydän ääressä pannaan suuret asiat kynällensä, ja sinne on mentävä ell'ei tahdota kauppahuonetta vähentää. Claire uskoi sen suoraan. Miehensä lähdettyä oli hän hetken suruissaan. Hän olisi niin mielellään pitänyt hänen luonaan tahi lähtenyt ulos käsitysten hänen kanssaan yhdessä huvittelemaan. Mutta nähdessään lapsensa, joka jokelteli lieden ääressä ja telmi pikkuisilla punaisilla jalkasillaan, riisuttuansa, rauhoittui äiti piakkoin. Ja sitte "asiat," tuo kauppiasten valtionperuste auttoi häntä aina altistumaan.

Georges ja Sidonie tapasivat toisensa teaatterissa. Yhdessä ollessaan tunsivat he alussa turhamielisyyden tyytymystä. Heitä katseltiin kovin. Sidonie oli nyt todenperään sievä ja hänen näppärät kasvonsa, jotka tarvitsivat kaikkia kuosin eriskummallisuuksia tehdäkseen todellisen vaikutuksensa, soveltuivat niihin niin hyvin, että ne näkyivät varten vasten hänelle keksityiltä. Hetken kuluttua, he menivät pois, ja rouva Dobson jäi yksin looshiinsa. He olivat vuokranneet pienen asunnon Gabrielin kadun varrella Champs-Elyséesin pyörön luona, -- Le Miren työhuoneen tyttöjen haaveksima, -- kaksi komeata ja rauhallista suojaa, jossa rikkaiden asuntojen hiljaisuus, ainoastaan vierivien vaunujen häiritsemänä, suloisesti heidän lempeänsä verhosi. Vähitellen rikokseensa totuttuaan, ilmestyi Sidonieen rohkeita mielihaluja. Siitä asti kuin hän oli ollut työssä, oli hänen muistissaan säilynyt tanssijaisten ja kuuluisien ravintoloiden nimet, joihin hänen nyt teki mieli mennä, samoin kuin hän tyytyväisenä näki itselleen auvaistavan selko selälleen suurien ompelijattarien ovet, joista hän i'ässään ennen ei ollut tuntenut muuta kuin kilvet. Tätähän hän etenkin etsi rakkaudessaan nuoruutensa murheiden ja nöyryytyksien korvaukseksi. Ei mikään häntä huvittanut niin paljon kuin, esimerkiksi, tultuaan teaatterista tai yömatkalta Bois'ista, illallinen Café Anglaisissa, ylellisen paheen pauhinassa. Noilla alituisilla matkustuksillaan oppi hän puhe- ja käytöstapansa, rohkeat lauselmansa ja vaatteidensa leikkaukset, jotka toivat vanhan kauppahuoneen porvarilliseen piiriin sen ajan Parisi-Cocotten tarkan ja hurjan kuvauksen.

Tehtaalla alettiin epäillä jotakin. Köyhimmätkin työnaiset tekevät tuota pikaa tiukan pu'usta... Kun rouva Risler lähti ulos kolmen aikaan, katseli häntä viisikymmentä paria karsasta ja kirkasta silmää lymyten kiillotushuoneen ikkunoiden takana, nähden hänen rikollisen omantuntonsa pohjaan komeiden pukineiden läpi.

Vaarin pitämättä siitä, lentää levisivät tuon pienen hurjan kaikki salaisuudet hänen ympärilleen, kuni nauhat, jotka häilyivät hänen paljaalla niskallaan; ja hänen kymmenellä napilla varustettuihin, kultajalkineihinsa hienosti kengitetyt jalkansa kertoelivat hänen käydessään kaikenlaisista salaisista juoksuista, lattiapeitoilla verhotuista portaista, joita ne astui yöllä illalliselle, ja lämpimistä turkiksista, joihin hän kääriytyi vaunujen kiertäessä järveä lyhtyjen pilkoittamassa pimennossa.

Työmiehet nauraa virnuttelivat, keskenään kuiskutellen: "Katsokaapas tuota veikelettä!... Sepä kummallisesti on puettu ulos mennäkseen... Ei hän ainakaan kirkkoon lähteäkseen ole noin itseään koristellut... Ja ajatelkaa sitte, että hän kolme vuotta takaperin kulki joka aamu oppiin sadevaipassaan ja kahden sousin kastanjat taskussa hyppysiään lämmittääkseen... Nyt sitä vaan vaunuissa ajellaan..." Ja talkki-kiven pölyssä, talvet ja kesät yhä punaisten uunien tohinassa, moni köyhä tyttö ajatteli salliman oikkuja, jotka yht'äkkiä muuttavat naisen elämän, ja kävi uneksimaan kaunista hämärää tulevaisuutta, joka ehkä häntäkin odotti, vaikk'ei hän sitä aavistanut.

Kaikki pitivät Rislerin petettynä miehenä.

Kaksi tehtaan työmiestä -- uskollista Folies-Dramatiques'issa kävijää -- vakuutti nähneensä rouva Rislerin useita kertoja teaattereissa muutaman kansalaisen seurassa, joka kätkeytyi looshin perälle. Akilles ukkokin kertoi ihmeellisiä juttuja... että Sidoniella oli lemmitty, oli useampiakin lemmittyjä, sitä ei kukaan epäillyt. Vaan ei kukaan ollut vielä ajatellut Fromont nuorempaa.

Yhtä kaikki Sidonie ei ollut varovainen suhteissaan häneen. Päin vastoin näytti hän sillä koreilevan ja juuri se ehkä pelasti heidät. Monta kertaa seisotti hän hänen julkeasti portailla sopiakseen yhtymyksestä iltasella. Monta kertaa pani hän hänen vaseti vapisemaan puhumalla hänelle vasten silmiä kaikkien nähden. Ensimmäisen hämmästyksen ohi mentyä, oli Georges hänelle kiitollinenkin hänen rohkeudestaan, pitäen sen ylellisenä rakkauden intona. Siinä hän erehtyi.

Erittäinkin olisi Sidonie tahtonut, mielessään toki oikein sitä hyväksymättä, että Claire heidät huomaisi, kohottaisi ikkunan uudinta ja saisi epäluulon siitä mitä oli tekeillä. Häneltä puuttui vaan, ollakseen täydellisesti onnellinen, kilpailijattarensa mustasukkaisuus. Mutta turhaan tavoitteli hän sitä; Claire Fromont ei huomannut mitään, hän eli kuin Risler, järkähtämättömässä suruttomuudessa.

Vanha rahaston hoitaja Sigismund, hän vaan oli todellisesti levotoin. Eikä hän vielä ajatellut Sidonieta, kun hän, kynä korvan takana, seisattui hetkeksi tilissään, tuijottaen ristikkonsa läpi pienen puutarhan märkään maahan. Hän ajatteli vaan isäntäänsä, herra Chorchea, joka nyt otti paljo rahaa kassasta juoksevia menojaan varten ja hämmensi kaikki hänen kirjansa. Joka kerta oli uusi veruke. Hän tuli luukulle kysyen huolettomasti:

"Onko teillä pikkuisen rahaa, hyvä Planus?... Minut taas nylkivät eilen illalla kortin lyönnissä, enkä tahtoisi lähettää pankkiin niin vähää varten..."

Sigismund Planus aukasi, ikäänkuin vastenmielisesti kassansa, antaakseen vaaditun summan, ja kauhulla muisti hän sitä päivää, jolloin herra Georges, joka silloin oli kahdenkymmenen vanha, tunnusti sedälleen hävittäneensä pelissä muutamia tuhansia franceja.

Ukko kammoksui klubia ja halveksi kaikkia sen jäseniä. Kun siihen kuuluva rikas kauppias, kerran tuli tehtaalle, sanoi Sigismund häikäilemättä:

-- Piru vieköön teidän klubinne... Kahdessa kuukaudessa on herra Georges jättänyt sinne yli kolmekymmentä tuhatta francia.

Toinen purskahti nauruun:

-- Mutta tehän erehdytte, ukkoseni... siitä on vähintäkin kolme kuukautta, kun emme ole nähneet isäntäänne.

Planus ei väittänyt vastaan; mutta hänen mielessään syntyi kauhea ajatus, jota hän hautoi koko päivän.

Kosk'ei Georges käynyt klubissa; missäs hän sitte vietti iltansa? minne hukkasi hän niin paljo rahaa?

Selvään piileili sen alla joku naisjuttu.

Siitä asti kuin tuo ajatus hänelle johtui mieleen, alkoi Sigismund Planus totisesti vavista kassansa tähden. Tuo vanha karhu Bern'in kantoonista, joka oli jäänyt naimattomaksi eläessään, pelkäsi hirmuisesti naisia ylipäätään ja Parisittaria erittäinkin.

Ennen kaikkia, rauhoittaakseen oman tuntonsa, piti hän velvollisuutenaan ilmoittaa siitä Rislerille. Alussa teki hän vaan viittauksia:

-- Herra Chorche menettää paljon rahaa, sanoi hän eräänä päivänä.

Risler ei ollut siitä milläänkän:

-- Minkä minä sille teen, Sigismund ukkoseni?... Hänellä on oikeutta siihen.

Kelpo mies ajatteli niinkuin hän puhuikin. Hänen silmissään oli Fromont nuorempi talon itsenäinen herra. Sepä koreata olisi, tosiaankin, jos hän, Risler, vanha piirustaja, rupeaisi muistutuksia tekemään. Rahaston hoitaja ei uskaltanut siitä enää hiiskuakaan, kunnes kerran eräästä suuresta shaalimakasiinista tarjottiin kuuden tuhannen francin tili.

Hän meni tapaamaan Georges'ia hänen työhuoneestaan;

-- Onko tämä maksettava?

Georges Fromont oli hiukan hämmästyksissään. Sidonie oli unhottanut ilmoittaa hänelle tuosta uudesta ostoksesta; hän teki nyt mielin määrin mitä tahtoi.

-- "Maksakaa, maksakaa, Planus hyvä..." sanoi hän hämillään, ja lisäsi: "Pankaa se Fromont nuoremman tilille... Se on minulle toimitettavaksi annettu asia..."

Sinä iltana näki ukko Sigismund, lamppua sytyttäessään, Rislerin kulkevan puutarhan poikki, ja koputti hänelle ikkunaan:

-- Se on nainen, sanoi hän ihan hiljaa... Nyt minulla on todistuksia...

Lausuessaan tuon kauhean sanan "nainen", vapisi hänen äänensä pelosta, joka kuitenkin hälveni tehtaan jyrinässä. Työn pauhina kuului silloin katalalta tuosta onnettomasta rahaston hoitajasta. Hänestä näytti että kaikki nuo käynnissä olevat koneet, kauhea torvi, joka savua heittää tupsutteli ja eri toimissaan olevien työmiesten hälinä, että kaikki tuo pauhasi, liikkui ja uupui pienen, salaperäisen, samettiin puetun ja jalokivillä koristetun olennon vuoksi.

Risler pilkkasi häntä, eikä ottanut uskoakseen. Hän tunsi ammon ajoista maanmiestensä kiihkon nähdä kaikessa naisen turmiollista vaikutusta. Sentään johtuivat ukon sanat toisinaan hänen mieleensä, erittäin iltaisin, yksinäisyyden hetkinä, kun Sidonie, lähettyään rouva Dobsonin kanssa teaatteriin, kaiken pukemismetelin jälkeen, jätti huoneensa hyvin tyhjäksi niin kohta kuin hänen pitkä laahuksensa oli kulkenut kynnyksen yli. Kynttelit paloivat kuvastimen edessä; pienet toaletti kapineet, hajallaan ja mullin mallin huoneessa ilmaisivat hurjia oikkuja ja liikanaisia menoja. Risler ei huomannut mitään, ainoastaan silloin, kun hän kuuli Georges'in vaunujen ajavan pihalla, oli hänen paha olla ajatellessaan, että alakerrassa rouva Fromont vietti iltansa yksin. Poloinen! Jos sentään oli totta, mitä Planus sanoi... Olikohan Georges'illa talous kaupungissa... Oi! se olisi hirmuista.

Silloin ei hän mennyt työhön, vaan sen sijaan alas kysymään, oliko rouva tavattavana, ja katsoi velvollisuudekseen pitää hänelle seuraa.

Tytti oli jo levolla; mutta pieni myssy ja siniset jalkineet vetelehtivät vielä valkean ääressä lelujen joukossa. Claire luki tai teki työtä, ja hänen vieressään istui hiljaa hänen äitinsä, yhä hieroen, innokkaasti tomuttaen, ja puhaltaen kellokoteloon, ja kymmenen kertaa peräkkäin tuolla itsepäisellä kiihkolla ottaen ja pannen saman esineen paikalleen tuskallisella liikkeellä. Ei hänkään, kelpo Risler, ollut liian iloinen seuran pitäjä; mutta se ei estänyt nuorta vaimoa kohtelemasta häntä ystävällisesti. Hän tiesi kaikki mitä Sidoniesta puhuttiin tehtaalla; ja vaikk'ei hän uskonut puoliakaan, niin ahdisti hänen sydäntään nähdä tuon mies raukan niin usein vaimonsa jättämänä. Molemmin puolinen sääli oli noiden rauhallisten suhteiden pohjana, eikä ollut liikuttavampaa niitäkään kuin nähdä noiden molempien hyljättyjen surkuttelevan ja koettelevan huvitella toisiaan.

Istuessaan keskellä salia pienen valaistun pöydän ääressä, tunsi Risler itsessään vähitellen kodon lämpöä ja ympäröivien esineiden sopusointua. Siellä näki hän kaluston, jonka hän tunsi kaksikymmentä vuotta aikaa ja vanhan isäntänsä kuvan, ja rakas rouva "Chorche," joka istui kumartuneena hänen vieressään jonkun sievän ompelutyön ääressä, näytti hänestä vielä nuoremmalta ja herttaisemmalta noiden vanhojen muistojen keskellä. Ajoittain nousi hän ylös ja meni katsomaan makaavaa lasta, jonka kevyt huokuminen kuului viereisestä suojasta. Tietämättään miksi, mutta Rislerin oli täällä parempi, mieluisampi olla, kuin kotonaan; sillä välistä oli hänestä hänen kaunis asuntonsa, jonka ovet yhtä mittaa aukenivat ja sulkeutuivat Sidonien pikaisia kulkuja varten, aution, tuulien valtaan heitetyn kojun näköinen. Hänen kotonaan elettiin nuotio elämää, täällä asuttiin. Huolellinen käsi hoiti järjestystä ja somuutta. Piiriin asetetut tuolit ikäänkuin juttelivat hiljaa keskenään, ihanasti palaa räiskieli valkea takassa ja tytin pikku myssy sinisine nauhoineen muistutti lapsen suloista hymyä ja katsetta.

Silloin, Clairen ajatellessa, että tuommoinen oiva mies olisi ansainnut toisellaisen elämän kumppanin, arveli Risler, nähdessään nuo tyynet ja kauniit kasvot puoleensa käännettyinä sekä nuo lempeät, älykkäät silmät, minkähän ruojan tähden Georges Fromont oli hyljännyt noin ihanan vaimon.

VI.

Tili.

Talo, jossa ukko Planus asui Montrougessa, oli sen talon, vieressä, jossa Chèbeläiset jonkun aikaa olivat elelleet. Siinä oli yhtäläinen kolme ikkunainen kerros maakerroksen päällä ja samallainen pieni puutarha säleaitoineen ja viheriöine puksipuineen. Vanha rahastonhoitaja asui siellä sisarineen. Aamulla lähti hän kotoa ensimmäisellä omnibuksella, tuli takaisin päivälliseksi, ja pyhänä pysyi hän kotonaan hoitaen kukkiaan ja kanojaan. Vanha piika, hänen sisarensa, piti huolen taloudesta ja talon tarpeista. Onnellisempaa paria ei ole koskaan ollut.

Molemmat olivat naimattomia ja vihasivat yhtä paljo avioa. Sisar kammoi kaikkia miehiä, veli epäili kaikkia naisia, niin ollen kunnioittivat he sentään toisiaan, pitäen kumpikin toinen toisensa poikkeuksena sukupuolensa yleisestä turmiosta.

Puhutellessaan veljeään, sanoi sisar aina: "Herra Planus, veljeni!" ja keskellä puhettaan mätti veli aina samalla juhlallisuudella: "Neiti Planus, sisareni!" Huolimatta siitä, että nuo arat ja suoraluontoiset olennot joka päivä kulkivat Parisin ristiin rastiin, eivätkä he sitä laisinkaan tunteneet, vaan pitivät sen kahden laatuisten hirviöiden tyyssijana, jotka kokivat tehdä toisilleen pahaa, minkä suinkin voivat, ja kun joku perhenäytelmä, tahi juoruja jostakin talosta, tuli heidän korviinsa, niin kumpikin, ajatustaan seuraten, syytti eri rikoksellista.

-- Se on miehen syy, sanoi "neiti Planus sisareni."

-- Se on vaimon syy, vastasi "herra Planus veljeni."

-- Voi niitä miehiä...

-- Voi, niitä vaimoja...

Ja siinä oli heidän ikuinen väittely aineensa, niinä harvoina joutohetkinä, joita Sigismund ukko pidätti itselleen päivästään, joka oli yhtä hyvin täytetty ja järjestetty, kuin hänen kassakirjansakin. Jonkun aikaa jo olivat veljen ja sisaren ottelut olleet tavattoman vilkkaat. Mitä tehtaalla tapahtui oli heidän alituisena huolenaan. Sisar surkutteli rouva Fromont nuorempaa ja piti hänen miehensä käytöstä kokonaan kunnottomana; mitä Sigismundiin tulee, ei hänellä ollut kyllin katkeria sanoja tuntematointa dattaa vastaan, joka pani kassan maksamaan kuuden tuhannen franc'in shaalin. Hänestä koski asia tuon vanhan kauppahuoneen kunniaa ja mainetta, jota hän nuoruudestaan oli palvellut.

-- Mihin me tässä joudumme?... sanoi hän tuon tuostakin... Voi, niitä vaimoja...

Kerran neuloi neiti Planus lieden ääressä, veljeään odotellen.

Pöytä oli jo ollut katettu puolen tuntia, ja vanha piika alkoi huolestua noin odottamasta viipymyksestä. Samassa tuli Sigismund sisään, masentunein kasvoin, ja sanaakaan lausumatta, mikä oli aivan vastoin hänen tapojaan.

Hän odotti siksi kuin ovi oli ihan kiinni; sitte, vastaukseksi sisarensa kysyvälle ja levottomalle katseelle.

-- Mull'on uutisia, sanoi hän matalalla äänellä. Tiedän naisen, joka on meitä perikatoon saattamaisillaan.

Luotuaan tarkastavan katseen pienen ruokasalinsa mykkään kalustoon, lausui hän vielä hiljemmin, niin kummallisen, niin odottamattoman nimen, että neiti Planus vaati hänen kertomaan sen uudestaan.

-- Onko se mahdollista?

-- Kyllä se on niinikään!...

Ja huolimatta murheestaan, oli hän melkein riemuitsevan näköinen.

Vanha piika ei voinut sitä uskoa... Niin hyvin kasvatettu, niin kohtelias ihminen, joka niin sydämellisesti oli häntä ottanut vastaan!... Kuinka sitä voi olettaakaan?

Sigismund Planus sanoi: "Minulla on todistuksia..."

Siitä hän sitte kertomaan, että Akilles ukko oli eräänä iltana yhdentoista aikaan nähnyt Georges'in ja Sidonien juuri silloin, kuin he menivät pieneen maataloon Montmartren kaupungin osassa. Ja se mies ei valehtele. Hänet tunnettiin jo kauan aikaa. Sitä paitsi oli muutkin heitä nähneet. Tehtaalla ei muusta puhuttukaan, kun siitä. Risler vaan ei aavistanut mitään.

-- Mutta velvollisuutenne on ilmoittaa hänelle, selitti neiti Planus.

Ukko kävi vakaisen näköiseksi.

-- Se on kovin arka asia... Mikä sen ensin tietää, uskooko hän minua? Löytyyhän semmoisia umpisokeita... Ja sitte, joutuessani molempien osakkaiden väliin, on paikkani vaarassa... Voi, niitä naisia... niitä naisia... Entä Risler, kun olisi voinut olla niin onnellinen. Kun minä hänen tuotin kotimaaltaan veljineen, eikä hänellä ollut penniäkään; ja nyt on hän Parisin yhden ensimmäisten kauppahuoneiden etunenässä... Hänkö vai pysysi alallaan!... No, ja vielä mitä... Naida sen piti... Niinkuin hän muka olis tarvinnut naida... Ja sitte vielä ottaa Parisitar, pörröpää, joka tuo turmion rehelliselle huoneelle, kun kyllä käsillä löytyi melkein hänen ikäisensä kelpo tyttö, oman maan lapsia, joka on tottunut työtä tekemään ja, totta maarin, salvoksista pitää!...

Neiti Planus-sisarellani, jonka ruumiinrakennukseen hän viittasi, olisi ollut hyvä tilaisuus huudahtaa: "Voi, niitä miehiä... niitä miehiä..." mutta iän oli vaiti. Se oli liian arka kysymys, ja ehkä, todellakin, jos Risler ennen muinoin olisi tahtonut, niin olisi hän ollut ainoa...

Ukko Sigismund jatkoi:

-- Kas nyt, missä sitä ollaan... Kolme kuukautta jo on Parisin ensimmäinen seinäpaperitehdas riippunut tuon joutavan rievun helmoissa. Nähdä pitää vaan kuinka rahat juoksee. Joka päivä on herra Georges ensimmäisenä luukullani. Minuun hän aina kääntyy, sillä pankissa tuota liian huomattaisi, kun taas kassassa raha aina liikkuu, tulee ja menee... Mutta annapas tilin tulla!... Siinä sitä vuoden lopussa kauniita laskuja saadaan!... Hulluinta kaikista on se, ett'ei Risler vanhempi pane sitä mieleensäkään. Minä olen monesti sanonut: "Varo vaan, herra Georges tekee hulluuksia tuon naisen tähden..." Joko hän menee pois hartioitaan kohottaen, tahi vastaa, ett'ei se häneen kuulu ja että Fromont nuorempi on isäntä... Tosiaankin mulla ei ole luottamusta... mulla ei ole luottamusta...

Rahaston hoitaja ei lopettanut lausettaan; mutta hänen vaikenemisensa oli runsas salaisista ajatuksista.

Vanha piika oli kummissaan; mutta niinkuin useimmat naiset samallaisissa tapauksissa, niin hänkin, etsiäkseen keinoa pahetta vastaan, sen sijaan eksyi monenlaisiin surkutuksiin... Kova onni, ett'ei hän sitä tietänyt ennen, kun Chèbeläiset vielä olivat heidän naapureina. Rouva Chèbe oli niin arvokas ihminen. Olisi voinut sopia hänen kanssa, että hän olisi katsonut Sidonien perään ja puhunut vakavasti hänen kanssaan.

-- Todellakin, se on kelpo ajatus, keskeytti Sigismund. Teidän olisi mentävä Mailkadun varrelle ilmoittamaan vanhemmille. Minä arvelin ensin kirjoittaa Franssille... Hän on aina vaikuttanut veljeensä, ja hän on ainoa maailmassa, joka voisi sanoa hänelle joitakuita asioita... Mutta Franssi on niin kaukana... Ja sitte olisi hirveätä tulla sieltä asti... Risler parka, minun käy häntä sentään sääliksi... Mut ei! parasta on vielä ilmoittaa Chèbelle... Otattehan sen toimeksenne, siskoni?...

Asia oli arveluttava. Neiti Planus esteli hiukan; mutta hän ei ollut koskaan osannut vastustaa veljensä tahtoa, ja halu ollakseen hyödyksi vanhalle Risler ystävälleen sai hänet tekemään päätöksen.

Vävynsä hyvyyden tähden, oli herra Chèbe'n onnistunut toteuttaa uusi haaveensa. Kolme kuukautta oli hän jo asunut kuuluisassa makasiinissaan Mail-kadun varrella, ja tuo makasiini ilman tavaroita, jonka ikkunaluukut au'aistiin joka aamu ja joka ilta suljettiin, kuni suurissa kauppahuoneissa, ihmetytti koko kaupungin osaa. Hyllyjä oli laitettu ylt'ympäri, uusi kauppapöytä, salalukkoinen kirstu ja suuri vaaka. Sanalla sanoen, herra Chèbe'lla oli valmiina tarpeet mihin kauppaan hyvänsä, mutta hän ei tietänyt vielä varmaan, minkä hän valitsisi.

Hän ajatteli sitä joka päivä kävellessään ristin rastin makasiinissaan, joka oli täyteen läjitetty useita makuuhuoneen kaluja, jotka eivät olleet sopineet takasuojaan; sitä hän ajatteli myöskin, seisoessaan ovensa kynnyksellä ja, kynä korvan takana, suloisissa mietteissään kiintyessään parisilaisen kauppa elämän touhuun. Ohikulkevat kauppapalveliat, näytekirjat kainalossa, kuljetuslaitosten vankkurit, omnibukset, kantomiehet puriluineen, käsipyörät, tavarain purkaus naapurein ovilla, kangasmytyt ja nauhat, jotka laahasivat katu-ojan lo'assa ennen kuin alustaan pääsivät, noihin rikkauksilla sullottuihin loukkoihin, jossa kauppahuoneiden varallisuus orastaa, kaikki tuo viehätti herra Chèbeä...

Huvikseen koetteli hän arvata kääryjen sisällystä, oli ensimmäisenä rähinässä, kun joku taakka putosi kulkijan jaloille, tahi kun ajurien virmat hevoset pillastuivat ja käänsivät pitkät ajokalut kadun poikki siten estäen kaiken liikkeen. Sitä paitsi oli tuhansia huvituksia, niin kuin pikku kaupustelijalla, jolla ei ole ostajia, esim. rankkasateet, onnettomuudet, varkaudet ja torat...

Päivän kuluttua, huumautuneena, masentuneena ja runneltuna muiden työstä, loikoi herra Chèbe nojatuolissaan, ja sanoi vaimolleen, otsaansa pyyhkiessään:

-- Kas semmoista elämää oli minun tarvis! -- toimellista elämää...

Rouva Chèbe nauroi hiljaa, mitäkään vastaamatta. Uupuneena miehensä alinomaisista oikuista, oli hän sijoittunut, parhaimman mukaan, takasuojaan, joka antoi mustalle kartanolle päin, lohdutti itseään ajattelemalla vanhempainsa hyvää oloa ennen muinoin ja tyttärensä varain vaurautta, ja, ollen aina siististi puettu, oli hän jo ennättänyt saavuttaa muonan hankkijainsa ja naapuriensa kunnioituksen.

Enempää hän ei vaatinutkaan, kun ei häntä vaan sekotettu työmiesten vaimojen kanssa, jotka usein olivat häntä varakkaimpiakin, ja kun hän vaan sai pitää, muusta huolimatta, pienen porvarillisen arvo-asteensa. Se oli hänen pysyvä huolensa; sekä myös tuo pieni suoja perällä, jossa hän asui ja jossa oli pimeä jo kolmen aikaan, loisti aina järjestettynä ja hyvässä kunnossa. Päivällä pantiin vuode kokoon sohvaksi, vanha shaali oli pöytäliinana, uunin päällys toimitti ruokahuoneen virkaa varjostimen takana, ja hiilosastian kokoisella liedellä kiehui siististi ruoka. Rauha se se oli tuon vaimo raukan unelma, jota tukalan kumppanin ainainen juonittelu häiritsi.

Sinne muutettuaan, kirjoitti herra Chèbe suurilla jalan korkuisilla kirjaimilla vastamaalatulle oven päällyställe:

TOIMITUS- JA VIENTI-ASIOIMISTO.

Mitään erityistä ei mainittu. Hänen naapurinsa möivät tylliä, verkaa tai palttina kankaita; hän oli valmis vaikka mihin, tietämättä oikeastaan, mitä yrittäisi. Siinä sitä toimitettiin rouva Chèbe'lle iltasin maata pannessa!

-- Min'en oikein hyvin tunne palttina kankaita; mutta verasta minä kyllä vastaan. Vaan jos verkakauppaa harjoittaisi, niin täytyy mulla olla matkustaja; sillä Sedanista ja Elbeuf'ista tulee paraimmat lajit. Painetuista kankaista, ei puhettakaan; niillä on vaan kesällä menekkiä. Tylli taas ei käy päinsä, kun sen aika jo on kauas ehtinyt.

Useimmiten lopetti hän epävarmuutensa sanoilla:

-- Aamu on iltaa viisaampi... pannaan maata.

Ja sen hän tekikin suureksi lohdutukseksi vaimolleen.

Kolmen neljän kuukauden perästä kyllästytti tämäkin elämä herra Chèbeä. Päänkivistykset ja pyörrytykset palasivat vähitellen. Asunto, näet, oli rauhatoin ja epäterveellinen. Muutoin eivät asiatkaan käyneet. Ei mikään kulkenut, ei verka, ei kankaat, ei mikään.

Juuri tuon uuden taitteen aikaan tuli neiti Planus sisareni vieraisiin Sidonien jutun tähden.

Vanha piika ajatteli tiellä: "Käydään varovasti käsiksi..." Mutta, niinkuin kaikki ujot ihmiset, höllitti hän kuormansa heti ensi työkseen sisään tultuaan.

Se oli oikein teaatteri kohtaus. Kuullessaan, että hänen tytärtään syytettiin, kiepsahti rouva Chèbe ylös harmissaan. Saattaako hän uskoa moisia asioita koskaan. Hänen Sidonie parkansa oli joutunut katalan herjauksen uhriksi.

Herra Chèbe, hän taas katseli asiaa korkealta, tavanmukaisine puheenparsine ja katsantoineen, tarkoittaen kaikkea itseensä. Kuinka voisi olettaa, että hänen oma lapsensa, neiti Chèbe, kymmeniä vuosia tunnetun kunniallisen kauppiaan tytär, saattaisit... Olkaa joutavia!...

Neiti Planus väitti edelleen. Hänellepä maksoi se, että hänet pidettiin kielittelijänä, juorunaisena. Mutta löytyypä varmoja todistuksia. Asia ei ollut enää keltäkään salassa.