Part 8

Molemmat naiset odottivat häntä, tehden työtä, kuin ainakin, mutia hiukan kuumeentapaisesti ja ripeästi, joka ei muuten ollut tavallista. Joka hetki värisivät erinomaisella tavalla suuret sakset, joita äiti Delobelle käytti leikatakseen vaskilankoja, ja Désiréen. pienet sormet, aika vauhtia hius-korua laitellessaan, oikein päätä pyörryttivät niitä katseltaessa, niin sukkelaan ne liikkuivat. Levitettyinä pöydälle hänen eteensä, näytti pitkissä kärpäs- ja lintu-höyhenissä myös olevan jonkimmoinen loisto, komeampi väri kuin muina päivinä. Se oli siitä syystä, että kaunis vieras nimeltä Toivo oli tullut sinä iltana heidän luo. Se oli pannut kaiket voimansa noustakseen viidenteen kerrokseen takaportaita myöten, tirkistääkseen pienen asunnon oven ra'osta ja luodakseen sinne loistoisan katseen. Olkoonpa mitä vilppiä tahansa elämässä ollut, niin nuo taika loistot huikaisevat aina.

-- Oi, jospa isä onnistuisi... sanoi vähä väliä äiti Delobelle, ikäänkuin yhdistäen joukon onnellisia ajatuksia, joihin hänen haaveksimisensa oli vaipunut.

-- Hän onnistuu, äiti, olkaa varma. Herra Risler on niin hyvä, minä takaan hänen. Sidonie myöskin rakastaa meitä paljo, vaikka hän naimiseen mentyään näyttää hiukan välinpitämättömältä ystäviään kohtaan. Mutta pitää ottaa lukuun hänen asemansa. Muutoin, minä en koskaan unhota, mitä hän minulle on tehnyt.

Ja muistellessaan, mitä Sidonie hänelle oli tehnyt, kävi pikku ontuva vielä kiihkeämmin työhönsä. Hänen sähkön täyttämät sormensa liikkuivat kaksinkertaisella nopeudella. Olisi luullut niiden ajavan takaa jotakin pakenevaa, kiinni saamatointa, niinkuin onnea, esimerkiksi, tai jonkun rakkautta, joka ei vastaa rakkauteen.

"Mitä hän sitte sinulle on tehnyt?" olisi äidin ollut kysyttävä; mutta mitä hänen tyttärensä sanoi, ei huvittanut häntä laisinkaan silloin. Hän ajatteli ainoastaan suurta miestään:

-- Hä! mitäs luulet, tyttö?... Jos isällä tulee olemaan oma teaatteri, jos hän käy näyttelemään, kuin ennen! Sinä et sitä muista, sinä olit silloin liian pieni. Mutta hänelläpä oli kauhea menestys, ja esille huudettiin, niin hurjasti, niin... Kerran, Alenconissa, annettiin hänelle kulta seppele... Voi, kun hän silloin oli mainio ja niin iloinen, niin onnellinen elääkseen. Jotka hänen nyt näkevät, eivät tunne ollenkaan mies raukkaani, onnettomuus on hänen niin muuttanut... Niin! minä olen varma, ett'ei tarvitsisi muuta, kuin hiukan menestystä, niin kävisi hän nuoreksi ja tyytyväiseksi!... Ja sitte sitä ansaitsee rahaa johtajana. Nantesissa oli tirehtöörillä vaunut. Ajattelepas, me vaunuissa?... Älähän muuta, vaunuissa?... Se, se olisi sinulle hyvää. Voisit käydä ulkona, päästä vähäksi aikaa tuoliltasi. Isä veisi meidät maalle. Näkisit vettä ja puita, sinun kun niin tekee mieli.

-- Niin! puita... sanoi aivan hiljaa, vapisten, pikku kelmeä vankina-eläjä.

Silloin kuului talon iso ovi rutosti sulkeutuvan, ja herra Delobellen säännölliset askeleet kajahtelivat käytävässä. Oli hetki ahdistusta, ilman ääntä, ilman hengähdystä. Molemmat naiset eivät tohtineet katsoa toisiinsa ja äidin isot sakset vapisivat niin kovin, että ne leikkasivat vaski langan ihan väärin.

Varmaan oli viheliäistä kohdannut hirmuinen isku. Kukistuneet unelmansa, masentava kielto, toverien pilkka, tili kahvilasta, jossa hän oli suurustanut koko ajan velaksi, ja joka oli maksettava, tuo kaikki näkyi hänelle yön hiljaisuudessa noustessaan viidenteen kerrokseen. Hänen sydämensä oli pakahtua... Mutta hänen näyttelijä luonteensa oli niin kova, että hänen, tuossa niin todellisessa surussa, piti vielä ottaa sovelias traagillinen naamarinsa.

Hät'hätään sisään tultuaan, seisattui hän, loi katalan katseen työhuoneesen, pöydälle, joka oli täynnä tavaroita, pieneen illalliseensa, joka häntä odotti nurkassa, ja noihin rakkaisin tuskallisiin olentoihin, jotka häntä loistavin silmin katselivat. Näyttelijä oli varmaan minuutin ääneti ja tiedättehän, kuinka pitkä minuutti äänettömyyttä teaatterissa on; sitte kävi hän kolme askelta, vaipui matalaan tuoliin pöydän ääressä ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

-- Oih! minä olen kirottu.

Samassa löi hän nyrkillä pöytään niin hirveästi, että linnut ja kärpäset kuosiksi lensivät pitkin huoneen nurkkia. Pelästyneenä nousi hänen vaimonsa ylös ja lähestyi häntä arasti, Désirée taas kohosi puoleksi tuolillaan hermojen ahdistuksesta, joka veti kokoon hänen kasvojensa piirteet.

Hyykistyneenä, masentuneena tuolillaan, kädet riipuksissa, pää rinnalla, puheli näyttelijä yksin. Monolooginsa oli paloittainen, katkonainen, täynnä huokauksia ja näytelmä nikotusta, täynnä sadatusta itsekkäitä porvarijulmureja, noita hirviöitä vastaan, joille taiteilija syöttää lihansa ja verensä.

Sitte kertoi hän kaiken teaatteri elämänsä, debyytti juhlistaan, Alenconilaisten antamasta kultaseppeleestä ja naimisestaan tuon "pyhän Taimon" kanssa; ja hän osoitti olento parkaan, joka seisoi hänen vieressään, vuodattaen vetreitä kyyneleitä, vapisevin huulin ja nyökötellen vanhojen tapaan, päätänsä joka sanasta, jonka hänen miehensä lausui.

Todellakin, jokainen, joka ei ollut tuntenut kuuluisaa Delobellea, olisi tuon pitkän monologiin perästä voinut kertoa kaikki hänen elämänsä kohdat. Hän mainitsi tulonsa Parisiin, vastuksensa, puutteen alaisuutensa... Oi! hänpä ei ollut puutetta kärsinyt, Ei tarvinnut muuta, kuin nähdä hänen leveät kukoistavat kasvonsa noiden molempien laihojen kuihtuneiden naisten kasvojen rinnalla. Mutta näyttelijä ei katsonut niihen niin tarkkaan; hän hurmoittui yhä edelleen pöyhkeistä sanoista.

-- Oih! sanoi hän, niin kauan olen taistellut... Kymmenen, viisitoista vuotta olen taistellut noiden uskollisten olentojen ylläpitämänä, heidän elättämänä.

-- Isä, isä, olkaa vaiti... rukoili Désirée kädet ristissä.

-- Niin kyllä, heidän elättämänä... enkä sitä häpeä... Sillä pyhän taiteen vuoksi olen sallinut tuota uskollisuutta... Vaan nyt on liiaksi. Minulle on liika paljon tehty. Minä luovun.

-- Oi! ystäväni, mitä tuossa puhut? huudahti rouva Delobelle syösten häntä kohti.

-- Elä, heitä minut... Voimani on lopussa. Ovat tappaneet minussa taiteilijan. Se on päätetty... Minä luovun teaatterista.

Olisittepa silloin nähneet molempien naisten ympäröivän hänet käsillään, rukoilevan häntä vielä taistelemaan, vakuuttavan hänelle, ett'ei hänellä ollut oikeutta luopua, niin ette olisi voineet pidättää kyyneleitänne. Delobelle pani yhtä kaikki vastaan.

Vihdoin hän myöntyi, lupasi pitää kiinni vielä jonkun ajan, koska he tahtoivat; mutta siihen sitä tarvittiin rukouksia ja hyväilemistä.

Neljännes tunnin perästä, monolooginsa tyhjentämänä ja lohdutettuna epätoivonsa puhkeamisesta, istui suuri mies pöydän päässä ja illasti hyvää kyytiä; eikä hän ollut muuta, kuin hiukan väsynyt vaan, samoin kuin näyttelijä, joka on näytellyt hyvin pitkän ja traagillisen osan.

Semmoisissa tapauksissa näyttelijä, joka on liikuttanut kokonaisen salin ja itkenyt oikeita kyyneleitä näyttämöllä, ei ajattele sitä ulkona enää kertaakaan. Hän jättää looshiin mielen liikutuksensa, samalla kuin pukimensa ja valetukkansakin, kun taas naiivimmat katselijat, näytelmä mielessä, menevät kotiaan, silmät punaisina, ahdistunein sydämin, ja hermojen kiihdytys pitää heidät valveella vielä pitkän aikaa.

Pikku Désirée ja äiti Delobelle eivät maanneet paljo sinä yönä!

IV.

Savignyssa.

Molempien perheiden olo Savignyssa kuukauden ajan oli suuri onnettomuus.

Kahden vuoden kuluttua olivat Sidonie ja Georges taas toistensa rinnalla tuolla vanhalla tilalla, joka oli liian vanhanaikuinen olematta aina itsensä näköinen ja jossa kivet, lammet ja puut, muuttumattomina näkyivät olevan kuni pilkaksi kaikelle muuttuvalle ja katoavulle. Olisi pitänyt olla kaksi toisin karaistua, toisin kunniallista henkeä, ett'ei tuo likentäminen olisi heille ollut turmiollinen.

Mitä Claireen tulee, ei hän ollut koskaan ennen ollut onnellisempi, eikä koskaan Savigny ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta. Sepä iloa talutella lastaan nurmikolla, missä hän pikkaraisena itse oli kulkenut, ja istua nuorena äitinä penkeillä kalveessa, jossa hänen äitinsä muinoin oli valvonut heidän leikkejään, ja Georges'in kanssa käsitysten kävellä katselemassa pienimpiä soppeja, missä yhdessä olivat kisailleet. Hän tunsi tuota levollista tyytymystä, jota tyyni elämä täydellisenä onnena hiljaisuudessa nautitsee; ja joka päivä laahasivat käytäviä myöten hänen pitkät peignoir'insa, joita lapsosen pienet askeleet, sen huudot ja vaatimukset riennättivät.

Sidonie oli vähän mukana noilla äidillisillä kävelyillä. Hän sanoi lasten melun väsyttävä itseään ja piti siinä yhtä ukko Gardinois'in kanssa, jolle kaikki kelpasi tekosyyksi kiusatakseen tyttärensä tytärtä. Semmoisen syyn hän luuli saavuttaneensa sillä, että hän huoli yksistään Sidoniesta ja toimitti hänelle vielä enemmän kemuja, kuin viimeisellä kerralla. Kaksi vuotta sitte vajaan sysätyt vaunut, joita tomuutettiin kerran viikossa, koska hämähäkit kutoivat verkkojaan silkki-istuimille, annettiin hänen käytettävikseen. Valjastettiin kolmasti päivässä, ja portti kääntyi sarannoissaan yhtä mittaa. Kaikki talossa seurasi tuota maallista kiihotinta. Puutarhuri hoiti paremmin kukkiaan, sillä rouva Risler valitsi kauniimmat niistä pannakseen hiuksiinsa päivälliseksi; sitte kävi paljo vieraita. Laitettiin eväitä huviretkiä varten, joita rouva Fromont johti, mutta joissa Sidonie erottamattomana loisti ylinnä hilpeydellään. Muutoin jätti hänelle Claire paikkansa usein vapaaksi. Lapsella oli makuu- ja kävely-aikansa, joita ei mikään huvi koskaan muuttanut, Äidin täytyi mennä väkisen pois, eikä hän iltasellekaan monta kertaa päässyt menemään Sidonien kanssa molempia osakkaita vastaan, jotka palasivat Parisista.

-- Suothan mulle anteeksi, sanoi hän mennessään huoneesensa.

Rouva Risler riemuitsi. Uhkeana, joutilaana, ajaa nelisti hän hevoisilla, tajunnottomana nopeasta ajosta, ja niitäkään ajattelematta.

Vilvakka tuuli, joka puhalteli hänen harsonsa alle, elähytti häntä vaan. Hämärästi, puoleksi suljettujen ripsiensä välistä, huomasi hän tien käänteessä vierasmajan ja lapsia huonoissa vaatteissa kävelevän ruohikossa maantien varrella; se muistutti hänelle muinaisia kulkuja Rislerin ja vanhempainsa kanssa, ja pikku väristys, joka karsi hänen ihoaan, tuota muistellessaan, sijoitti hänen paremmin pehmoisesti poimuteltuun uuteen pukuunsa, joissa hänen ajatuksensa onnellisena ja rauhallisina uinahtivat vienosti vaunujen tuudittamina.

Asemalla odotti muita vaunuja. Häntä hyvin katseltiin. Pari kolme kertaa kuuli hän sopotettavan: "Se on rouva Fromont nuorempi..." ja totta on, että saattoi erehtyä nähdessään heidän tulevan sillä tavoin kaikki kolme rautatieltä, Sidonie perällä Georges'in vieressä, nauraen ja haastellen hänen kanssaan, Risler vastapäätä heitä rauhallisesti hymyillen, hiukan hämillään kauniiden vaunujen tähden ja leveät kämmenet lappeellaan polvilla. Ajatus, että hänet pidettiin rouva Fromont'ina, teki Sidonien hyvin ylpeäksi, ja joka päivä tottui hän siihen yhä enemmän. Tultuaan kotia, molemmat, perheet erosivat päivälliseen asti; mutta makaavan tyttärensä luona rauhallisesti istuvan vaimonsa rinnalla, ajatteli Georges Fromont, joka oli liian nuori ollakseen kiedottuna onnensa hellyyteen, aina tuota loistavaa Sidonieta, jonka ääni riemuisasti kaikua liverteli puutarhassa pyökkien alla.

Sillä välin kuin koko hovi muodostui nuoren vaimon oikkujen mukaan, eli ukko Gardinois ikävystyneen joutilaan ja kykenemättömän rikkaan supistettua elämää. Paraimpana huvituksenaan oli vielä hänellä vakoileminen. Palvelijain työt ja toimet, haastetut hänestä keittohuoneessa, vasut kasvoksineen ja hedelmineen, jotka tuotiin joka aamu kasvimaasta ruoka-aittaan, ne ne olivat hänen alituisten tutkistelemuksiensa esineenä. Hänellä ei ollut suurempaa huvia kuin tavata joku rikoksesta. Se oli hänen toimensa, se oli hänestä tärkeää, ja aterioidessa, vieraiden kuunnellessa, kertoi hän laajalti ilkityön ja juonet, joita hän oli käyttänyt sitä ilmisaadakseen, sekä rikollisen nä'ön, pelästyksen ja rukoukset.

Tuota palkollistensa ikuista silmällä pitoa varten oli ukkonahjus omistanut itselleen maan peittämän kivipenkin, kauhean ison paulownian takana. Lukematta tai ajattelematta istui hän siellä päiväkaudet tähystellen, sisään- ja ulos-käviöitä. Yöksi oli hän keksinyt toisen keinon. Sisään käytävän suuren etusuojan alle, johon kukilla varustetut portaat veivät, oli hän laitattanut aukon, joka oli yhteydessä hänen yläkerroksessa olevan huoneensa kanssa. Täydellinen kuulotorvi johdatti hänelle ylös kaikki äänet maakerroksesta, jopa palvelijain puheetkin, kun he portailla olivat iltaisin ilmaa nauttimassa.

Kovaksi onneksi enensi tuo liian täydellinen kone kaikki äänet, hämmensi ja venytti ne. Suuren seinäkellon alituinen tik-tak, papukaijan huuto, joka kuului alaalta orrelta, jonkun kadonnutta jyväänsä etsivän kanan kotkotus, siinä kaikki, mitä herra Gardinois kuuli, pannessaan putken korvaansa. Äänet, ne tulivat vaan sekavana hurinana ja huminana, josta oli mahdotoin erottaa mitäkään. Siihen olivat hänen laitoskustannuksensa menneet, ja siitä pitäen kätki hän akustillisen ihmeensä vuoteensa uutimen poimuun.

Eräänä yönä oli ukko vast'ikään nukkunut, ja heräten kavahti ylös oven narinasta. Siihen aikaan oli tämä jotakin tavatointa. Kaikki talossa makasivat. Ei kuulunut muuta kuin vahtikoirien käpälien tassutus hiekalla, tai niiden pysähtyminen puun juurelle, jonka latvasta huhkaja huutaa liuhutteli. Hyvä tilaisuus käyttää akustillista torvea. Pannen sen korvaansa vakuuttihe herra Gardinois, ett'ei hän ollut erehtynyt. Kopinaa kuuluu edelleen. Aukeni ovi, aukeni toinen. Porrasoven loira soljahti auki ponnistuksesta. Mutta ei Pyramis, eikä Thisbe, eikä edes Muiskukaan, julma New-foundlantilainen, ollut hievahtanut. Hän nousi hiljakseen nähdäkseen, ketkä nuo omituiset rosvot saattoivat olla, jotka menivät ulos sen sijaan, että sisään tulisivat, ja varjostimen säleiden läpi näki hän:

Hoikka, solakka mies, ryhdiltään Georges'in näköinen, tarjosi käsivartensa kaapuun puetulle naiselle. He seisattuivat ensin paulownian luo, jonka oksat olivat täydessä kukassa.

Oli ihmeen kaunis, lumivalkoinen yö. Kuu, puiden latvoja hipaisten, kokoeli loistavia hahtuvia tiheiden lehvien välistä. Säteiden valkaisemat penkereet, joilla kiherä-turkkiset New-foundlantilaiset edes takaisin kuljeskelivat yöperhoisia väjyen ja siintävä rasvatyyni vedenkalvo, kaikki hohti äänettömässä, levollisessa loistossa, ikäänkuin hopeakuvastimesta heijastuen. Siellä täällä nurmikon reunalla tuikahtelivat kiiltomadot.

Paulownian siimeksessä, kadonneina synkkään pimentoon, jota kirkas kuutamo sen ympäri muodosti, istuivat molemmat kävelijät tuokion ääneti. Äkkiä ilmestyivät he täyteen valoon, ja yhteen kiedottuna, raukeana ryhmänä kulkivat he portaiden sivu, ja katosivat pyökistöön.

-- Min'olen varma siitä, sanoi itsekseen ukko Gardinois, joka tunsi heidät. Mitäpä muutoin tarvitsi heitä tunteakaan? Vai eikö koirien levollisuus, nukkuvan talon näkö ilmaissut hänelle paremmin, kuin kaikki muu, minkälainen julkea rikos, rankaisematta, tietämättä, majaeli yöllä hänen puistonsa käytävillä? Yhden tekevä, vanha maamies oli ihastunut keksintöönsä. Valkeata ottamatta palasi hän makaamaan, hymyillen itsekseen, ja pienessä suojassa, joka oli täynnä metsästysaseita ja josta hän oli heitä vakoellut, luullen alussa itsellään olevan tekemistä rosvojen kanssa, ei kuun säteet kohta enää valaisseet muuta, kuin seinälle järjestettyjä pyssyjä ja kaiken kokoisia kuti-koteloja.

He uudistivat rakkautensa entisen lehti kujansa nurkassa. Kulunut vuosi, täynnä epäilystä, hämärää taistelua ja vastustuksia, näytti olleen vaan valmistus heidän kohtaamiseensa. Ja, sanokaahan, että kerran rikoksen tehtyään, he ihmettelivät ainoastaan, kuinka niin kauan olivat myöhästyneet... Etenkin Georges Fromont oli hurjan intohimon vallassa. Hän petti vaimonsa, parahimman ystävänsä; hän petti Rislerin, osakkaansa, tuon aina uskollisen toverin.

Hänen rikoksensa suunnattomuudesta kiihtyi hänen rakkautensa ylenpalttisuuteen ja alituisesti karttuviin omantunnon vaivoihin. Sidonie oli hänen pysyväisenä ajatuksenaan, ja hän huomasi, ett'ei hän ollut siihen asti elänytkään. Mitä Sidonieen tulee, niin lähti hänen rakkautensa turhamielisyydestä ja vihasta. Yli kaikkea nautti hän sitä, että hän, näet, oli nöyryyttänyt Clairen. Oi! jospa hän olisi voinut hänelle sanoa: "Miehesi rakastaa minua... hän pettää sinut minun tähteni"... niin silloin olisi hänen mielihyvänsä ollut vieläkin suurempi. Risler taas oli hänen mielestään hyvin ansainnut sen, mitä hänelle tapahtui. Vanhalla oppilas murteellaan, jolla hän ajatteli, ehk'ei hän sitä enää lausunut, oli mies parka vaan "ukko", jonka hän oli ottanut päästäkseen varallisuuteen. Ja petettäväksihän "ukot" ovatkin luodut.

Päivällä oli Savigny Clairen ja lapsen hallussa, joka kasvoi, juoksenteli hiekalla, ja nauroi linnuille ja pilville. Äitiä ja lasta varten oli valo, ja päiväntäyttämät käytävät. Mutta siniset yöt olivat avionrikosta vasten, tuota vapaasti perehtynyttä rikosta varten, joka haasteli hiljaa, kävi melutta suljettujen varjostimien alatse ja jolle uneen taintunut talo tekeytyi mykäksi ja sokeaksi, ja näytti kallion kovaa järkähtämättömyyttä, ikäänkuin sitä olisi hävettänyt nähdä ja kuulla.

V.

Sigismund Planus vapisee kassansa tähden.

-- Vaunut, ystävä Chorche?... Vaunut, minulle?... Ja mitä varten?...

-- Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät. Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan toki.

Se olikin oikea antautuminen.

Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi, ajatellen itsekseen:

-- Sidoniepa on oleva tyytyväinen!

Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä huolestuisi.

Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi levottomuuksista, joita hänellä oli tuosta _Rislerin painimen_ hankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä. Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella, aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa: piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen, yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin, antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.

Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa, oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.

Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja "into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan jaella oppilaalleen.

Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti, ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:

Minulle kerrottiin sun naivan; Siis mua vartos kuolema...

-- Kuolemaaaaa! keskeytti osoitteellinen rouva Dobson, voipuvasti painaen pianon mustaa kosketinta; ja hän kuolehtui todellakin, loi vaaleat silmänsä kattoon ja heitti päänsä huimasti taaksepäin. Niin pitkälle ei Sidonie koskaan tullut. Hänen ilkkuisat silmänsä ja elämää uhkuvat huulensa eivät olleet luodut eolilaisen harpun hellätuntoisuuksia varten. Offenbach'in tahi Hervè'n soinnut, äkkiarvaamattomien säveleiden maustamina, joissa autetaan liikkeelle päännyökkäyksellä tahi lanteen heilauksella, olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin; mutta hän ei tohtinut sitä tunnustaa raukeamieliselle opettajattarelleen. Ja, vaikka häntä olikin paljon laulatettu neiti Le Mire'n luona, oli hänen äänensä vielä nuori ja jotenkin sievä.

Ollen seuraa vailla, sai Sidonie vähitellen ystävän itselleen laulun-opettajattarestaan. Hän piti hänen aamiaisella, vei mukanaan ajamaan uusissa vaunuissa ja kaikenlaisille ostoksille. Rouva Dobson'in senttimenttaalinen ja säälivä ääni taivutti hänen salaisuuksien uskomiseen. Hänen alituiset valituksensa näkyivät tahtovan vetää puoleensa muitakin. Sidonie puheli hänelle Georges'ista, heidän lemmestään, lievittäen vikaansa vanhempiensa julmuudella, jotka muka väkisen olivat naittaneet hänen rikkaan ja häntä paljoa vanhemman miehen kanssa. Rouva Dobson oli heti altis heitä auttamaan; ei sillä, että hän olisi ollut luusittava, mutta tuolla pikku vaimolla oli intohimo intohimoon ja taipumus romantillisiin juoniin. Ollen onnetoin perheessään ja naitu hammaslääkärin kanssa, joka häntä löi, oli hänestä kaikki miehet hirviöitä, ja olletikin Risler parka näytti hänestä hirmuiselta itsevaltiaalta, jota hänen vaimollaan oli oikeus vihata ja pettää.

Tämäpä oli toimellinen ja sangen hyödyllinen tuttava. Pari kolme kertaa viikossa toi hän looshin Oopperaan tahi muihin pieniin hyvin menestyviin teaattereihin, jotka yhden vuoden ajan kuluessa panevat koko Parisin liikkeelle. Rislerin silmissä tulivat paikat rouva Dobsonilta; niitä oli hänellä vaikka kuinka paljo kaikissa lauluteaattereissa. Poloinen ei aavistanut, että pienin looshi "ensimmäiseen näytäntöön" oli usein maksanut kymmenen tai viisitoista louis'ia hänen osakkaalleen. Todellakin liian helppoa pettää moista miestä. Hänen tyhjentymätöin herkkäuskoisuutensa otti levollisesti vastaan kaikki valheet, ja sitte ei hän tietänyt mitään tuosta, tekomailmasta, jossa hänen vaimonsa alkoi käydä tunnetuksi. Risler ei häntä seurannut koskaan. Harvoina kertoina, heidän avionsa alussa, jolloin hän oli mukana teaatterissa, oli hän häpeällisesti nukkunut, liian yksinkertainen kun oli huoliakseen yleisöstä ja liian hidasajatuksinen viehättyäkseen näytelmästä. Myöskin oli hän äärettömän kiitollinen rouva Dobsonille, että hän täytti hänen sijansa, Sidonien vieressä. Rouva Dobsonpa teki sen niin mielellään.

Iltaisin, kun vaimonsa lähti, aina muhkeasti puettuna, katseli Risler häntä ihmetellen aavistamatta hintaa, mitä hänen vaatteensa maksoivat, saatikka kuka ne maksoi, ja niitäkään epäilemättä, odotti hän häntä, kotinurkassaan, piirustellen ja onnellisena voidakseen sanoa: "Kyllä maar' hänellä on hauska!"