Fromont nuorempi ja Risler vanhempi: Parisin tapoja

Part 7

Chapter 72,916 wordsPublic domain

Noihin hiukan rahvasmaisiin huveihin, joihin Georges useimmiten oli tulematta, pukeutui Claire tavallisen älyllisyytensä mukaan säädyllisesti ja kulki aina huomaamattomana. Sidonie, päin vastoin, täysin purjein, levitettynä looshien eteen, nauroi täydestä sydämestä iso-isän tarinoille, onnellisena päästyään kolmannesta ja toisesta rivistä, entisistä paikoistaan, noihin kauniisin, kuvastimilla koristettuihin avant-sceneihin, joiden sametti partaat näyttivät hänestä vaseti tehdyiltä hänen vaaleita hansikoitaan, norsunluista lornjettiaan ja liisteviuhkaansa varten. Julkisten paikkojen jokapäiväisyys, punaiset seinäverhot, ja kultaus se oli hänestä oikeata muhkeutta. Siinä hän loisti, kuni soma paperi kukka punotussa metalli kopassa.

Eräänä iltana, huudossa olevan kappaleen näytännössä Palais-Royalissa, läsnä olevien naisten, maalattujen kuuluisuuksien joukossa, jotka, mikroskoopillisine hattuineen ja kauhean isoine viuhkoineen näyttivät punattuja kasvojaan ja korsettiensa koverruksia baignoiren pimennosta, oli Sidonien käytös, hänen pukunsa, ja tapansa nauraa ja katsella hyvin esiinpistävät. Kaikki lornjetit salissa, tuon ruumin alla niin mahtavan magneetillisen virran opastamina, käänsivät suuntansa vähitellen looshiin, jossa hän oli. Clairea tuo vihdoin vaivasi; ja, älykkäästi pani hän omalle paikalleen miehensä, joka, pahaksi onneksi, oli sinä iltana tullut mukaan.

Georges, nuori ja komea Sidonien rinnalla, oli hänen luonnollisen kumppaninsa näköinen, kun taas, heidän takana, Risler vanhempi, aina tyyneenä ja raukeana näkyi olevan paikallaan Claire Fromont'in vieressä, joka, hiukan tummassa vaatteuksessaan, oli ikäänkuin sievä nainen incognito Opera naamiaisissa.

Poislähtiessä, otti kumpikin osakas naapurinsa käsivarteensa. Oven aukaisijatar sanoi Sidonielle, Georgesista puhuessaan: "Teidän miehenne..." ja pikku vaimo loisti siitä iloissaan.

Teidän miehenne!

Tuo yksinkertainen lause riitti kiihdyttämään häntä ja nostamaan hänen sydämensä pohjalta joukon pahoja asioita. Käytävien ja lämpiön läpi mennessään katseli hän Risleriä ja rouva "Chorchea", jotka kulkivat heidän edellä. Clairen komeus näytti hänestä hävitetyltä, halvennetulta Rislerin raskaasta käynnistä. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä hän mahtaa rumentaa minua yhdessä käydessämme!..." Ja hänen sydämensä sykki ajatellessaan, mikä ihana, onnellinen ja ihmeteltävä pari he olisivat olleet, hän ja Georges Fromont, jonka käsivarsi värisi hänen käsivarrellaan.

Kun sitte siniset vaunut olivat noutaneet Fromont'ilaiset teaatterin ovelta, kävi hän ensikerran ajattelemaan, että sittenkin tuo nainen oli anastanut hänen paikkansa ja että hänellä oli oikeus koettaa omistaa se jälleen.

III.

Blondelkadun olutmyymälä.

Naimisensa jälkeen oli Risler jättänyt käynnin olutmyymälässä. Sidonien olisi ollut mieleen nähdä hänen menevän kotoa, iltasin, komeaan klubiin, johonkin rikkaiden ja hyvin puettujen miesten kokoukseen; mutta ajatus, että hän palajaisi piipun savuun, entisten ystäväinsä Sigismundin, Delobellen ja hänen isänsä luo, tuo ajatus lannisti hänen, teki hänen onnettomaksi. Risler ei siis käynyt siellä enää; ja se hänelle maksoikin hiukan. Olutmyymälä, joka oli jossakin vanhan Parisin unhottuneessa nurkassa, oli ikäänkuin muistina kotimaasta. Harvalukuiset ajoneuvot, maakerrokset korkeine ristikko-ikkunoineen, ja rohtojen ja farmaseutti tuotteiden tuores haju antoivat pienelle Blondelin kadulle jonkinmoisen yhtäläisyyden muutamien Baaselin ja Zyrichin katujen kanssa. Eräs Schveitsiläinen piti tätä olutmyymälää, joka oli täpösen täynnä sikäläistä kansaa. Ovea avatessa näkyi tupakkasavun läpi, raskaan, kankean saksan murteen kaikuessa, kauhean avara, matala sali vuoliaisiin ripustettuine pöystineen, oluttynnöreineen pitkissä riveissä, sahajauhoa polvia myöten, pöydällä isoja kulhoja punaperunoineen, ja koreja, vastaleivottuine _prachtelineen_, joiden kullankeltaisille solmuille oli paksulta suolaa ripoteltu.

Kaksikymmentä vuotta oli Rislerillä siellä ollut piippunsa, pitkä, hänen nimellään merkitty piippu, tuttujen kävijöiden hyllyllä, ja pöytänsä, jonka ääressä istuskeli muutamat säveät ja hiljaiset maanmiehet, jotka kuuntelivat ja ihmettelivät, Chèben ja Delobellen loppumattomia väittelyjä heitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kun Risler kerta oli poissa, olivat molemmat jälkimäisetkin vuorostaan hylänneet olutmyymälän monesta hyvästä syystä. Ensin asui herra Chèbe nyt liian kaukana. Lasten anteliaisuuden kautta oli hän vihdoin onnistunut toteuttaa koko elämänsä unelma.

-- Kun minä tulen rikkaaksi, sanoi aina tuo pikku mies ikävässä asunnossaan Maraisissa, niin minulla on oleva oma taloni, Parisin portin lähellä, melkein maalla, ja pieni puutarha, jota kaivan ja kastelen itse. Se on oleva monta vertaa parempi terveydelleni kuin pääkaupungin kaikki puuhat.

Hyvä! nyt oli hänellä talonsa, eikä hänellä siellä hauska ollut, totta vie.

Se oli Monterougessa, lähellä valleja tuo "Pieni maja puutarhoineen", niinkuin sanoi päällekirjoitus, jonka neliskulmainen paperi antoi melkein tarkan käsityksen tiluksen ko'osta. Seinäverhot olivat uudet ja maalaiset, maalaukset ihan vereksiä; viiniköynnös-majan viereen asetettu kastelutynnöri toimitti järven osaa. Lisätkää kaikkiin noihin etuihin, että pensasaita ainoastaan erotti tuon paratiisin toisesta, aivan samanlaatuisesta "majasta puutarhoineen", jossa asui rahaston hoitaja Sigismund Planus sisarineen. Rouva Chèbestä oli tämä kallis naapuruus. Kun tuon kunnon vaimon oli ikävä, vei hän kutomis- ja paikkaus-varastonsa vanhan piian lehtimajaan, jota hän viehätti kertomuksillaan menneeltä loisto-ajaltaan. Pahaksi onneksi ei hänen miehellään ollut samallaisia huvituksia.

Kaikki kävi hyvin vielä ensi aikoina. Oli sydän kesä. Herra Chèbe, ollen alituisesti paitahihaisillaan, askarteli talon kuntoon panolla. Pienin naula, joka talossa oli lyötävä, oli pitkäveteisten miettimisten ja loppumattomain keskustelujen aineena. Puutarhan laita samoin. Hän oli ensin päättänyt tehdä englantilaisen puutarhan, aina viheriöine nurmikkoineen, kiertävine käytävineen ja varjoisille pensaineen. Mutta pirun pensaat, kun vievät paljo aikaa kasvaakseen.

-- Toden totta! mieleni tekee tehdä siitä hedelmäpuiston, sanoi pikku kärsimätöin mies.

Ja kas nyt hän ei enää uneksikaan muusta kuin kasvoslavoista, turkinpapuriveistä ja persikkahäkeistä. Hän kuokki aamut pitkään, kulmakarvat rypyssä huolesta ja pyyhkieli otsaansa vaimonsa nähden, saadakseen hänen sanomaan:

-- Lepäähän toki... tapathan sinä itsesi.

Laskun loppu oli, että puutarhassa tuli olemaan sekaisin kukkia, hedelmiä ja kasvoksia; ja joka kerta kun herra Chèbe meni Parisiin, pani hän napinreikään koristeeksi ruusun kukkasarastaan.

Niinkauvan kuin kauniita ilmoja kesti, eivät nuo hyvät ihmiset väsyneet ihaelemaan auringon laskua linnoitusten taa, pitkiä päiviä ja ihanaa maa-ilmaa. Toisinaan, iltaisin, ikkunain ollessa auki lauloivat he kaksi-äänisesti; ja taivaan tahteja katsellessaan, jotka syttyivät yht'aikaa rautatievyön lyhtyjen kanssa, kävi Ferdinand runolliseksi... Mutta sepä ikävää, kuin sateet tulivat, eikä enää voinut käydä ulkona! Rouva Chèbe, täydellinen parisilainen, kaipasi Maraisin pieniä katuja, käyntejä Blancs Monteauxin torilla ja muilla ostoksilla.

Lähellä ikkunaa, tarkastus- ja ompelu-asemaltaan, katseli hän pientä kosteata puutarhaa, jossa siementyvät pyöräkellot ja kukkimasta laanneet kapusiinit itse irtaantuivat sauvoistaan riutuneen näköisinä, pitkiä, suoria, aina viheriäisiä rinteitä, ja vähän kauempana, kadun kulmassa Parisin omnibus-pysäkkiä, kaikkine kulkupykälineen, jotka houkuttavilla kirjaimilla olivat kirjoitetut lakeeratuille seinille. Joka kerta kuin omnibus lähteä täristi liikkeelle, seurasi hän sitä katseellaan, niinkuin virkamies Cayennessa tai Numeassa katselee Ranskaan palaavaa kuljetusalusta, oli matkustavinaan siinä, tiesi millä kohdalla se seisattuu, millä se kääntyy raskaasti, pyörillään hipaisten puotijen ikkunoita...

Vankina kävi herra Chèbe raukeaksi. Hän ei voinut enään hoitaa puutarhaa. Pyhinä linnoitukset olivat autiot; oli enää mahdotointa kävellä ruohikossa, evästään nauttivien työmiesten perheiden joukossa, mennä parvesta toiseen, naapurina, koruilla neulotut kotut jaloissa, rikkaan lähi-tilanomistajan oikeudella. Tuota hän erittäinkin kaipasi, himoissaan kun oli, että hänelle pidettäisi seuraa. Siitä lähtien, tietämättä mitä tehdä, omaamatta ketäkään, kenen edessä mahtailla, kuka kuuntelisi hänen hankkeitaan, tarinoitaan ja kertomusta Orleansin herttualle tapahtuneesta onnettomuudesta, -- sama, tiedätte, tapahtui hänelle nuorena ollessaan -- ahdisti onnetoin Ferdinand vaimoaan nuhteilla.

-- Tyttösi pitää meitä maanpaossa... tyttösi häpeää meitä...

Muuta ei kuultu kuin: "Tyttösi... tyttösi... tyttösi..." Sillä, suuttuneena Sidonieen, eihän häntä tunnustanut omakseen, vaan jätti vaimolleen vastuun tuosta luonnottomasta ihme-lapsesta. Oikea helpotus rouva Chèbelle oli, kun hänen miehensä astui omnibus'een mennäkseen etsiskelemään Delobellea, joka aina oli altis maleksimaan, ja vuodattamaan hänen poveensa kaiken vihan, joka hänellä oli vävyään ja tytärtään vastaan.

Kuuluisa Delobelle oli myöskin vihoissaan Rislerille, ja hän sanoi kernaasti hänestä: "Hän on jonni joutava..."

Suuri mies oli toivonut pääsevänsä varsinaiseksi osaksi uuteen talouteen, pitojen toimeen panijaksi, komeuden tuomariksi. Sen sijaan kohteli Sidonie häntä sangen kylmästi, ja Risler ei häntä edes vienyt enää olutmyymälään. Kumminkaan ei näyttelijä sitä valittanut liian kovaan, ja joka kerta, kuin hän tapasi ystävänsä, vaivasi hän häntä liialla kohteliaisuudella ja mielistelemisillä; sillä hän oli tarvitseva häntä kohta.

Väsyneenä odottamaan järkevää tirehtööriä ja näkemättä koskaan roolin tulevan, jota hän monta vuotta toivoi, oli Delobelle'n mieleen johtunut ajatus ostaa teaatteri ja käyttää sitä itse. Risleriltä toivoi hän varoja. Ihan parahiksi oli Temple'n bulevaardilla teaatteri, pieni teaatteri myötävänä, tirehtörin vararikon johdosta. Delobelle puhui siitä Rislerille, alussa hyvin yleisesti, ihan hypoteetillisessa muodossa: "Olisipa siinä oiva asia..." Risler kuunteli, niinkuin tavallisesti, kylmäverisesti: "Todella, se olisi varsin hyvä teille..." Sitte, uskaltamatta vastata "ei" suoraan alkajaispuheesen, turvasi hän sanoihin: "nähdäänhän... sittemmin... ken tiesi..." ja lopuksi lausui onnettoman sanan: "Olisi tarpeen nähdä kulunki-arvio."

Kahdeksan päivän kestäessä ponnisteli näyttelijä, teki ehdotelmiaan, piirteli numeroitaan, istuen molempien naistensa keskellä, jotka häntä ihaellen katselivat ja hurmoittuivat tuosta uudesta unelmasta. Talossa hoettiin: "Herra Delobelle aikoo ostaa teaatterin." Bulevaardilla, näyttelijäin kahviloissa puhua rähistiin vaan tuosta ostosta: Delobelle ei salannut, että hän oli löytänyt asioimis-rahain antajan, ja tämäpä kokoeli hänen ympäri koko lauman virattomia näyttelijöitä, vanhoja tovereita, jotka tulivat taputtamaan häntä olkapäille, muistuttivat häntä. -- "Tiedäthän ukkoseni..." Hän lupasi pestauksia, suurusteli kahviloissa, kirjoitteli siellä kirjeitä, tervehti, sormien liikkeellä ihmisiä, jotka sinne tulivat, piti hyvin innokkaita puheluja jossakin nurkassa; ja kaksi kulunutta kirjailijaa oli jo lukenut hänelle draamansa seitsemässä kuvaelmassa, joka, "sopi kuin sormikas" avauskappaleeksi. Hän sanoi "minun teaatterini!" ja kirjeitä kirjoitettiin: "Herra tirehtööri Delobellelle."

Toimitettuaan suunnitelmansa ja kulunki-arviot tehtyään meni hän Risleriä tapaamaan tehtaalta. Tällä kun oli liian paljo työtä, määräsi yhtymyksen Blondelin kadun varrella; ja sinä iltana, tultuaan ensimmäisenä olutmyymälään, asettui Delobelle vanhan pöytänsä ääreen, pyysi pullon ja kaksi lasia, ja kävi odottamaan. Kauan odotteli hän, tarkastellen ovea ja vavisten kärsimättömyydestä, Risleriä ei kuulunut. Joka kerta kuin joku astui sisään, kääntyi näyttelijä. Hän oli pannut paperit pöydälle ja luki niitä, liikutellen käsiään, päätään ja huuliaan.

Ei löytynyt sen vertaista, loistavaa asiaa. Hän jo oli näyttelevinään -- se, näet, oli pääkohta -- näyttelevinään omassa teaatterissaan vaseti häntä varten tehtyjä, hänen mittaisia rooleja, joissa hän oli tekevä kaiken vaikutuksen...

Yht'äkkiä ovi aukesi, ja tupakan savusta näkyi herra Chèbe. Hän oli yhtä hämillään ja tuskissaan nähdessään Delobellen siellä, kun Delobelle itsekin hänestä, Hän oli kirjoittanut aamulla vävylleen haluavansa häntä puhutella hyvin tärkeästä asiasta ja odottavansa häntä olutmyymälässä. Näet, kunnia-asian tähden, aivan heidän välillä, kahden kesken. Tuon kunnia-asian seikka on se, että herra Chèbe oli antanut eron pienelle talolleen Montrougessa ja vuokrannut Mail-kadun varrella, keskellä kauppa-asuntoja, makasiinin välikerroksineen... Makasiinin?... Herra Jumala, niin... Nyt oli hän hiukan pelossaan päähän pälähdyksestään ja huolissaan siitä, mitä hänen tyttärensä tuosta pitäisi, semminkin koska makasiini maksoi paljoa enemmän kuin talo Montrougessa ja koska siellä, sinne muuttaessa, oli muutamia isoja korjauksia tehtävänä. Tuntien ammoisista ajoista vävynsä hyvyyden, tahtoi herra Chèbe heti alussa kääntyä hänen puoleensa, toivossa saada hänet puolelleen ja jättää hänelle kaiken vastuun tuosta kodin valtiomulkkauksesta. Rislerin sijaan tapasikin hän nyt Delobellen.

He katselivat toisiaan alakättä, karsaasti, niinkuin kaksi koiraa, jotka ovat kohdanneet toisensa saman lautasen ääressä. Kumpikin arvasi mitä toinen odotti, eivätkä he koettaneetkaan petkutuskauppaa.

-- Vävyni ei ole täällä? kysyi herra Chèbe, tähystäen pöydälle levitettyjä paperirämiä, ja korottaen "vävyni"-sanaa, tarkkaan merkitäkseen, että Risler kuului hänelle, eikä kellekään muulle.

-- Minä odottelen häntä, vastasi Delobelle, kooten paperejaan.

Hän puristi huulensa yhteen ja lisäsi mahtavasti, salamielisen ja teaatterimaisen näköisenä:

-- Erästä varsin tärkeää asiaa varten.

-- Ja minä myös... vakuutti herra Chèbe, jonka kolme hiuskarvaa kohosi pystyyn piikkisian harjaksien tapaisesti.

Samassa kävi hän istumaan sohvalle Delobellen viereen, pyysi, kuten hän, pullon ja kaksi lasia; sitte, kädet taskussa, selkä seinää vasten ja tanakkana, odottaa kökötti hän. Molemmat vierekkäin seisovat lasit, jotka olivat määrätyt samalle poissa-olijalle, olivat taisteluun vaativien näköiset.

Ja Risler kun ei tullut.

Molemmat hiljaiset juojat tuskastuivat, olivat levottomina sohvallaan, toivossa aina vaan, että jompi kumpi väsyisi.

Lopuksi tulvi heidän paha mielensä yli partaidensa, ja, luonnollisesti, sai Risler raukka kaikki osakseen.

-- Sepä säädyttömyyttä! antaa minun ikäiseni miehen näin kauan odottaa, puuttui herra Chèbe puheeksi, joka ei koskaan muulloin vetonut korkeaan ikäänsä, paitsi moisissa asianhaaroissa.

Herra Delobelle jatkoi:

-- Minä luulen, toden perään, että meistä tehdään pilkkaa.

Ja toinen:

-- Varmaan on tullut vieraita päivälliseksi.

-- Ja vielä millaisia!... pani halveksivalla äänellä kuuluisa Delobelle, jossa heräsi haikeita muistoja.

-- Seikka on... pitkitti herra Chèbe.

He lähestyivät toisiaan ja puhelivat. Kumpikin oli pahoilla mielin Risleristä ja Sidoniesta. He tyhjensivät sydämensä. Risler, vaikka olikin kunnon pojan näköinen, ei ollut oikeastaan muuta kuin itsekäs, nousukas. He pilkkasivat hänen lausuntoaan, vaatteustaan, matkivat muutamia hänen tapojaan. Sitte he puhelivat hänen taloudestaan, ja, alentaen äänensä, kertoivat salaisuuksia ja nauroivat ystävinä taas.

Herra Chèbe meni liika kauas; -- Ja varokoon hän itseään! Hän on tehnyt tuhmuuden, antamalla isän ja äidin poistua lapsestaan; jos tälle jotakin tapahtuu, ei hänellä ole meitä soimaamista. Tyttö, jolla ei ole enään vanhempiaan esimerkkinä silmäinsä edessä, ymmärrättehän...

-- Tietysti... tietysti... sanoi Delobelle; erittäin kun Sidonie on käynyt sangen koketiksi... Mutta mitäs sille tekee. Risler saa, mitä ansaitsee. Vai olisiko hänen ikäisensä miehen pitänyt... Vait!... Tuossa hän on.

Risler oli tullut sisään, ja lähestyi heitä, pistellen kättä pitkin istuimia.

Kolmen ystävän kesken oli hankala hetki. Risler pyysi anteeksi parhaimman mukaan. Hän oli viivähtänyt, Sidoniella, näet, oli vieraita, -- Delobelle kosketti Chèben jalkaa pöydän alla, -- ja puhellessaan mies raukka, ollen hiukan pulassa molemmista laseista, jotka häntä odottivat, ei tietänyt kenen viereen oli istuminen.

Delobelle oli jalomielinen:

-- Teillä on puhumista keskenänne, hyvät herrat, tehkää hyvin. Ja hän sopotti, iskien silmää Rislerille:

-- Paperit on muassa.

-- Mitkä paperit?... sanoi toinen kummissaan.

-- Kulunkiarviot... kuiskutti näyttelijä. Siitä sitte, teeskennellen suurta vaiteliaisuutta, kävi hän uudelleen nurkkaan lukemaan papereitaan, pää kourissa, kourat korvissa.

Hänen vieressään juttelivat molemmat muut, ensin hiljaa, sitte kovemmin, sillä herra Chèben kimakka ja kirkuva ääni ei voinut hillitä itseään kauan... Hänen ei ollut näet vielä aika haudata itsensä, perhana vie!... Hän olisi kuollut ikävään Montrougessa... Mailin ja Sentier'in katua, kauppapaikkojen hälinää ja liikettä, kas sitä hän tarvitsi.

-- Kyllä, mutta makasiini?... Mitä varten?... uskalsi Risler lausua arasti.

-- Mitäkö varten makasiini?... Mitä vartenko makasiini? kertoi herra Chèbe, punaisena kuin pääsiäismuna ja korottaen äänensä askelmansa korkeimmalle asteelle... Sitä, varten, että minä olen kauppias, herra Risler. Kauppias ja kauppiaan poika... Niin, kyllä mä yskän ymmärrän. Mulla, muka, ei ole kauppaa... Mutta kenenkä vika?... Jos ihmiset, jotka minun sulkivat Montroge Bicêtren portin luo, kuin minkä parantumattoman ikään, olisivat olleet järkevät hankkimaan minulle varoja yritykseen... Siinä sai Risler vaatia vaitioloa, eikä kuulunut enää muuta kuin puheen palasia: "... mukavampi makasiini... laipiolta korkeampi... hengittää paremmin... tulevaisuuden hankkeita... jättiläis-asia... puhun kun aika tulee... Ihmiset hämmästyvät." Kuunnellessaan noita lauseen pätkiä, vaipui Delobelle vaipumistaan kulunkiarvioihinsa, ja oli, nerokkaan miehen tavoin, kääntänyt selkänsä heidän puheilleen. Risler, tuskissaan, joi vähä väliä kulauksen olutta saadakseen ryhtiä. Lopuksi, kun herra Chèbe oli tyyntynyt, ja syystä, kääntyi hänen vävynsä nauraen kuuluisaa Delobellea kohti, jonka ankara, järkähtämätöin katse näkyi sanovan: "Hyvä! entä minä?..."

-- Ai! Herra Jumala... tosiaan... ajatteli miesparka.

Vaihtaen oitis tuolia ja lasia, kävi hän istumaan näyttelijän eteen; mutta herra Chèbellä ei ollut Delobellen mailman tottumusta. Sen sijaan että hän olisi ajattelevasti poistunut, lähensi hän oluttuoppinsa ja liittyi joukkoon, niin että suuri mies, joka ei tahtonut puhua hänen läsnä ollessaan, pani juhlallisesti toistamiseen paperinsa taskuunsa sanoen Rislerille:

-- Katsotaanhan sitte myöhemmin.

Toden perältä sangen myöhään, sillä herra Chèbe oli harkinnut näin:

"Vävyni on hyväluontoinen nahjus... Jos minä jätän hänen tuon visukintun kanssa, niin kuka ties mitä hän häneltä vielä kiskoo?"

Ja hän jäi heitä valvomaan. Näyttelijä oli vimmassaan. Lykätäkö asia toiseen päivään? Mahdotointa, Risler oli vast'ikään kertonut lähtevänsä seuraavana päivänä kuukaudeksi Savignyyn.

-- Kuukaudeksi Savignyyn?... sanoi herra Chèbe toivotoinna, nähdessään vävynsä karkaavan hänen käsistään... Entä asiat?...

-- Oi! tulenhan minä Parisiin joka päivä Georges'in kanssa... Herra Gardinois tahtoo nähdä välttämättä pikku Sidonieta.

Herra Chèbe pudisti päätään. Hän piti sen hyvin varomattomana. Asiat on asiat. Niistä ei saa koskaan mennä pois, vaikka mikä olisi. Ties sen? Voihan tehdas syttyä yöllä palamaan. Ja hän kertoi mahtipontisesti: "Isännän silmä, veliseni, isännän silmä", sillä välin kun hänen vieressään näyttelijä -- jolle myöskään tuo lähtö ei ollut ollenkaan mieleen -- siiristi suuret silmänsä ja antoi niille samalla terävän ja takaavan osoitteen, todellisen isännän silmän osoitteen.

Vihdoin kesk'yön puoleen, vei viimeinen Montrougeen kulkeva omnibus pois hirmuisen apen ja Delobelle sai puhua.

-- Ensin suunnitelma, sanoi hän, tahtomatta heti käydä numerokysymyksen kimppuun, ja, pänsneet nenällä, alkoi hän pontevasti, kun näyttämöllä aina: "Kun puolueettomasti katsellaan sitä rappiotilaa, johon näytelmätaide on vaipunut Ranskassa, kun mitataan matka, joka erottaa Molièren teaatterin..." Niinikään oli useimpia sivuja. Risler kuunteli, imien piippuaan, tohtimatta hiiskahtaa, sillä lukija katseli tuon tuostakin häneen pänsneensä yli nähdäkseen lauseidensa vaikutuksen. Pahaksi onneksi, keskellä suunnitelman parasta paikkaa, suljettiin kahvila. Valkea sammutettiin, piti mennä pois... Ja kulunkiarviot?... Sovittiin, että hän lukisi ne tiellä. Seisatuttiin joka kaasuliekin luona. Näyttelijä lasketteli numeroitaan... Niin paljo salia varten, niin paljo valaistukseksi, niin paljo köyhien eduksi, niin paljo näyttelijöille... Tuossa näyttelijäkysymyksessä hän pysytteli:

-- Hyvä puoli asiassa on se, sanoi hän, ett'ei tarvita maksaa ensimäistä roolia... Ensimmäinen roolimme on Bibi... (Puhuessaan itsestään, kutsui Delobelle itseään kernaasti Bibiksi) Ensimmäinen rooli maksaa kaksikymmentä tuhatta francia... kun ei sitä tarvitse maksaa, niin on sama kuin ottaa ja panee 20 tuhatta francia lakkariin. Eikö niin, vai?

Risler ei vastannut mitään. Hän näytti vastenmieliseltä, silmät harhailivat, kuin sen, jonka ajatukset ovat toisaalla. Luettuaan kulunkiarviot, esitti Delobelle, joka kauhistuen näki Vieilles-Haudriettes käännöksen lähestyvän, kysymyksen suoraan. Tahtoiko hän päättää asian, tahtoiko vai ei?

-- No siis!... en, sanoi Risler sankarimaisesti, rohkaistuna erittäinkin tehtaan läheisyydestä ja ajatellessaan, että asia koski hänen talonsa onnea. Delobelle ällistyi. Hän luuli asian olevan tekeillä, ja aivan liikutettuna, paperit kädessä, katseli hän toista pyöreillä silmillään.

-- En, kertoi Risler... Min'en voi tehdä sitä, mitä pyydätte... näette miksi en.

Harvaan ja kankeasti, kuin tavallisesti, selitti kelpo mies, ett'ei hän ollut rikas. Vaikka hän oli mahtavan kauppahuoneen osakas, ei hänellä ollut rahaa käytettävänä. Georges ja hän nostavat joka kuukausi määrätyn summan kassasta; sitte, vuoden lopulla tiliä tehdessä, jakavat he voiton. Talon perustaminen oli hänelle maksanut paljo: kaikki säästönsä. Vielä oli neljä kuukautta tilintekoon. Mistä ottaisi hän 30,000 francia oitis teaatterin ostoon? Ja sitte lopuksi voisi asia käydä huonosti.

-- Mahdotointa... Bibihän on elävä siellä! Niin puhuessaan suoristi Bibi rukka vartaloaan; mutta Risler oli päättänyt, ja Bibin kaikki keskustelut murtuivat aina samoja kieltoja vastaan: "Myöhemmin, kahden vuoden, kolmen vuoden perästä, saattaa olla..."

Näyttelijä taisteli kauan, puolustaen aluettaan askel askeleelta. Hän esitti uusien kulunkiarvioiden tekemistä. Voisi saada asia helpommalla... "Se on aina liian kallista minulle, keskeytti Risler... Nimeni ei ole minun. Se on osana toiminimessä. Minulla ei ole oikeutta sitä käyttää. Minä kun joutuisin vararikkoon!" Hänen äänensä värisi, lausuessaan tuon sanan: vararikko.

-- Mutta kun kaikki käy minun nimelläni, sanoi Delobelle, jossa ei ollut ennakkoluuloa. Hän koetti kaikkia, otti avuksi taiteen pyhän asian, jopa ryhtyi puhumaan pikku näyttelijättärien viehättävistä silmäyksistä... Risler päästi suuren naurun:

-- Olkaahan, olkaahan, ilveilijä... Mitä tuossa mulle juttelette... Te unhotatte, että olemme naineita miehiä molemmat, vieläpä ett'on hyvin myöhä ja vaimomme varmaan jo odottavat meitä... Elkää panko pahaksi, ettehän?... Eihän se ole kielto, ymmärättehän hyvin sen... Tuota! tulkaa tilin jälkeen. Sitte siitä tuumitaan... Kas, Akilles ukko tuossa jo sammuttaa kaasun... Lähden sisään. Hyvästi.

Kello kävi toista yöllä, kun näyttelijä tuli kotiinsa.