Part 10

-- Ja jospa vielä niin olisikin, karjasi herra Chèbe, raivossa tuosta itsepintaisuudesta... Vai meidänkö siitä on huolta pitäminen? Tyttömme on naimisissa... Se on hänen miehensä asia, joka on häntä paljoa vanhempi, neuvoa ja johdattaa häntä... Onko hän sitä ajatellutkaan?

Tuosta pikku mies sulmimaan vävyään, tuota Schveitsiläistä pölkkyä, joka ikänsä kökötti huoneessaan etsimällä koneita, eikä seurannut nuorta vaimoaan maailmaan, vaan ennen pysyi kaikissa noissa vanhan pojan tavoissaan, piipussaan ja olutmyymälässä.

Olisittepa nähneet, miten halveksivasti ja aristokraatillisesti herra Chèbe mainitsi "olutmyymälän"... Ja kumminkin hän melkein joka ilta kävi siellä Risleriä tapaamassa, ja purki hänelle soimauksia, jos hän kerrankin oli tulematta.

Kaiken tuon tuulen pieksemisen pohjalla oli Mailkadun kauppiaalla selvä ajatus. Hän tahtoi heittää makasiininsa, vetäytyä pois asioista, ja jonkun ajan oli hän jo aikonut mennä Sidonien luo suostuttaakseen hänen uusiin mietteihinsä. Tietty se, ett'ei silloin ollut aika matkaan saattaa ikäviä kohtauksia ja puhua isän oikeudesta ja perheen maineesta. Mitä rouva Chèbeen tulee, niin hän, ollen jo hiukan vähemmin vakuutettuna, kuin vast'ikään, tyttärensä erehtymättömyydestä, ei hiiskunut pikkuistakaan. Vaimo raukka olisi tahtonut olla kuuro ja sokea, ja koskaan tuntemattakaan neiti Planusta.

Niinkuin kaikki, jotka ovat olleet hyvin onnettomat niin hänkin tahtoi elää näennäisessä levossa, ja näkyi pitävän tietämättömyyttä kaikkea parempana. Eikös elämä sitten muutenkin ollut kyllin ikävä, Jumala paratkoon! Ja olihan Sidonie sitä paitsi aina ollut kunnon tyttö, miks'ei hän olisi myöskin kunnon vaimo? Tuli hämärä.

Mahtavasti nousi herra Chèbe ylös sulkeakseen ikkunaluukut ja sytytti kaasun, joka valaisi alastomat seinät, tyhjyydellään loistavat hyllyt ja kaiken tuon omituisen sisustan, joka muistutti vararikkoa seuraavaa päivää. Vaitiolonsa ja yhteen puristetut huulensa näkyivät sanovan vanhalle piialle: "Päivä on lopussa... aika on mennä kotiaan..." Samaan aikaan kuului rouva Chèbe nyyhkyttelevän takasuojassa, illallista puuhatessaan.

Sen neiti Planus oli saanut vieraisistaan.

-- No? kysyi ukko Sigismund, joka odotti häntä kärsimättömänä.

-- He eivät uskoneet minua, ja koreasti ajoivat ovesta ulos.

Hänellä oli kyyneleet silmissä tuosta halvennuksesta.

Ukko kävi ihan punaiseksi ja tarttui kunnioituksella hänen käteensä:

-- Neiti Planus sisareni, sanoi hän arvollisesti; pyydän anteeksi, että matkaansaatoin tuon toimen; mutta asia koski Fromontin kauppahuoneen mainetta.

Siitä hetkestä lähtien kävi Sigismund yhä murheellisemmaksi. Hänen kassansa ei näyttänyt hänestä enää varmalta eikä vakaalta. Vieläpä kun Fromont nuorempi ei pyytänytkään rahaa, pelkäsi hän ja yhdisti kaiken pelkonsa neljään sanaan, jotka yht'mittaa johtuivat hänen mieleensä, puhellessaan sisarensa kanssa.

-- Minulla ei ole luottamusta!... sanoi hän omituisella raskaalla murteellaan.

Aina kassastaan huolissaan, uneksi hän siitä toisinaan yölläkin, että se oli kaikki alta mennyt rikki ja oli auki, vaikka hän kyllä useimpia kertoja oli kiertänyt avainta tahi myös kova tuuliaispää hajotti paperit, piletit ja tshekit, ja että hän juoksi niiden perästä pitkin tehdasta, menehtyen väsymyksestä koettaessaan koota niitä.

Päivällä, istuessaan ristikon takana rauhallisessa huoneessaan, näytti hänestä, kuin pieni, valkea hiiri olisi pujahtanut arkun pohjalle ja aika kyytiä syödä nakerteli ja hävitti kaikkia, käyden sitä lihavammaksi ja kauniimmaksi, mitä enemmän vaurio lisääntyi.

Myöskin kun Sidonie jälkeen puolen päivän ilmestyi portaille kauniissa kokottihöyhenissään, niin ukko Sigismund vapisi raivosta. Hänestä tuo oli talon häviö, suureen pukuun puettu häviö, onnellisen virnakan levollisine katsantoineen, jota sen pienet vaunut pihalla odottivat.

Rouva Risler ei arvannut, että maakerroksen ikkunasta vihollinen joka hetki väjyi hänen pienimpiäkin tekojaan, elämänsä pikkuisiakin erityskohtia, opettajattaren käyntiä, ompelijattaren tuloa, kaikkia arkkuja, joita tuotiin, "Louvre'n" palvelijan kalunalakkia jonka suuret vaunut seisattuivat ovelle kulkusien helinällä, ikäänkuin vahvojen hevosten vetämä dilishanssi, joka aika vauhtia kiidättää Fromont'in huonetta vararikkoon.

Sigismund luki kääryt, punnitsi ne silmällään ohimennen, ja katseensa tunki uteliaasti auaistujen ikkunoiden kautta Rislerin kotoon. Lattiapeitot, joita kovalla paukkinalla pudistettiin, ulostuodut kukkaispöydät, täynnä nääntyviä kalliita ja harvinaisia kukkia huikaisevat seinäverhot, ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Uudet ostot, jotka sattuivat yhteen kovien rahavaatimusten kanssa, pistivät hänen silmiinsä.

Mutta yli kaikkia tarkasteli hän Rislerin kasvoja.

Sigismundista oli tuo vaimo tekemäisillään hänen paraimmasta ystävästään, rehellisimmästä miehestä kunnottomimman lurjuksen. Siitä ei ollut vähääkään epäillystä. Risler tunsi häpeänsä, hän hyväksyi sen. Hänelle maksettiin vaiti-olosta.

Tietysti oli moinen oletus hirveä. Mutta omituista on puhtaille luonteille, jotka kuulevat paheen, ollen sitä itse koskaan tuntematta, että he menevät oitis liian kauas, yli rajain. Tultuaan kerran vakuutetuksi Sidonien ja Georges'in petoksesta, näytti Rislerin kelvottomuus rahaston hoitajasta vähemmin anteeksi annettavalta. Ja mitenkä muutoin selittää tuo huolettomuus osakkaansa tuhlauksista?

Kelpo Sigismund niukkoine ja piintyneine käsitteineen kunniasta ei voinut käsittää Rislerin hienotunteisuutta. Hänen metoodilliset tapansa kirjan pitäjänä ja selvätajuisuutensa kauppa-asioissa olivat kaukana tuosta hajamielisestä, huumautuneesta puoleksi taiteilijan puoleksi keksijän luonteesta. Hän arvosteli kaiken sen itsensä mukaan, arvaamatta minkälainen ihminen on, joka, keksimisen taudissa, on kokonaan aatteensa vallassa. Nuo ihmiset ovat, kuni unessa kävijät, jotka katsovat näkemättä, silmät sisään päin käännettyinä.

Sigismundin mielestä Risler kyllä näki.

Tuo ajatus teki vanhan rahastonhoitajan onnettomaksi. Joka kerta kun ystävänsä tuli rahastoon, katsoi hän häntä terävästi silmiin; mutta vihdoin tuon puutuneen välinpitämättömyyden lannistamana, jonka hän luuli olevan ehdollisen ja tahallisen, ikäänkuin naamiona hänen kasvoillaan, kääntyi hän hänestä pois, kaivellen papereitaan välttääkseen hänen valhe katseitaan, eikä enää puhutellut Risleriä muuten, kuin silmät kiinnitettyinä puutarhan käytäviin tai ristikkoon. Sanansakin olivat aivan toisilla teillä ja yhtä karsaat kuin katseensakin. Oikeastaan ei tietty ketä hän puhutteli.

Ei ollut enään ystävällistä hymyilyä, eikä muistoja, yhdessä tehtaan kassakirjoja selaillessa.

"Kas tuona vuonna tulit virkaasi... Ensimmäinen palkankorotuksesi... Muistatko sen? Silloin oltiin yhdessä päivällisellä Douix'in luona... Sitte iltasella 'Sokeiden' kahvilassa... hä? Sielläpä mässättiin!"

Ajan pitkään huomasi Risler omituisen jäähtymisen Sigismundin ja hänen välillään. Hän puhui siitä vaimolleen.

Jonkun aikaa jo oli tämä huomannut vastatuntoisuutta ympärillään. Toisinaan, kulkiessaan pihan poikki, ikäänkuin rasittivat häntä nuo pahansuovat katseet, jotka ehdottomasti käännättivät hänen vanhan rahaston hoitajan lutoa kohti. Molempien ystävien eripuraisuus pelotti häntä, ja hyvin sukkelaan ryhtyi hän asettamaan miestään varolle Planuksen pahoja aikeita vastaan.

-- Ettekö näe, että hän on mustasukkainen teidän ja teidän asemanne tähden... Hän ei voi sulattaa sitä, että te, joka ennen olitte hänen vertaisensa, nyt olette ylempänä häntä... Mutta kylläpä käskisi huolia kaikesta häijyydestä... Jopahan!... Minäkin olen sen ympäröimänä täällä.

Kelpo Risler siiristi suuret silmänsä: --

-- Sinä?

-- Niinpä niin, se on selvä... kaikki minua vihaavat, siitä, että pikku Chèbe nyt on rouva Risler vanhempi... Jumala ties, mitä ilkeyttä minun tililleni pannaan... Ja kyllä rahaston hoitajannekin osaa kieltään pieksää, sen minä takaan... Mikä häijy mies!

Noilla sanoilla oli vaikutuksensa. Risler suutuksissaan ja liian ylpeä valittamaan, maksoi samalla mitalla. Nuo kunnon miehet, täynnä epäluottamusta toisiinsa, eivät voineet nähdä toistansa ilman tuskallista mielenliikutusta, niin että vihdoin jonkun ajan kuluttua Risler vanhempi lakkasi käymästä rahastossa. Muutoin se oli helppokin, sillä Fromont nuoremmalla oli toimena kaikki raha-asiat. Hänen kuukausi maksunsa tuotiin hänelle kotia. Siten oli Georges'ille ja Sidonielle mukavampi elää, ja helpompi matkaan saattaa kaikenlaisia katalia rettelöitä.

Sidonie jatkoi edelleen komean elämänsä programmin täydentämistä. Häneltä puuttui huvila. Sydämessään vihasi hän puita, maata, ja maanteitä, jotka pölyä suitsuttivat: -- "Kaikkein ikävintä maailmassa," sanoi hän. Vaan Claire Fromont vietti kesän Savignyssa. Kun ensimmäiset kauniit päivät tulivat, täytettiin remetit alakerroksessa, uutimet otettiin ikkunoista ja suuret muuttovaunut, joiden päällä ylimpänä tytin kätkyt kiikkui, kuin sininen ruuhi ikään, lähtivät menemään isoisän hovia kohti. Sitte lähtivät eräänä aamuna äiti, isoäiti, lapsi ja imettäjä, ajaen vaunuissa täyttä juoksua päivänpaisteisia nurmikenttiä ja pyökkien suloisia siimentoja kohti.

Silloin oli Parisi ruma ja väestä köyhä; ja vaikka Sidonie siitä piti kesä-aikaankin, joka sitä lämmittää, kuin kiu'as, vaivasi häntä kovin ajatus, että kaikki parisilaiset komeudet ja rikkaudet kävelevät heleiden päivänvarjostimiensa suojassa meren rannikkoa pitkin, ja matkoistaan saavat tekosyitä tuhansiin uusiin keksintöihin, omituisiin, rohkeisin kuoseihin, joissa on sallittu näyttää somaa säärtä ja pitkiä kiharia, kastanjan värisiä hiuksia, ihan omia.

Merikylvyt? niitä ei ollut ajattelemistakaan, sillä Rislerin ei käynyt poistuminen kotoa.

Ostaa huvila? siihen ei ollut vielä varoja.

Rakastaja kyllä löytyi, joka ei olisi parempaa pyytänyt, kuin saada tyydyttää tuo uusi oikku; mutta huvilaa ei käynyt salaaminen, niinkuin rannerengasta tahi kashmirishaalia. Se oli miehen hyväksyttävä. Helppo sitä ei ollut tehdä, vaan saattoihan Risleriä koettaa.

Valmistaakseen tietä, puheli Sidonie lakkaamatta pikkuisesta, huokeasta huvilasta likellä Parisia. Risler kuunteli häntä hymyillen. Hän ajatteli korkeata heinikkoa, kauniita hedelmäpuistoja ja häntä alkoi jo kiusata tuo saamisen halu, joka seuraa aina varallisuutta; mutta varova, kun hän oli, sanoi hän:

-- Sittepä nähdään... Odotetaanhan vuoden loppua.

Vuoden loppua, se on tiliä.

Tili!

Se se taikasana on. Koko vuoden mennä hyöritään asioissa. Raha tulee, menee, kiertää, tuottaa lisää ja hajoaa; ja huoneen rikkaus on ikäänkuin kiiltävä, liukas kyykärme, joka lakkaamatta on liikkeessä, venyy, vetäytyy kokoon, supistuu tai kasvaa, ja mahdotointa on tehdä selkoa sen tilasta ennenkuin lyhyen levon jälkeen. Tilissä vasta tiedetään, miten laita on, ja onko vuosi, joka näyttää hyvältä, semmoinen todellakin.

Tavallisesti tapahtuu tili joulukuun lopulla, lähellä joulua ja uutta vuotta. Koska se vaatii lisätunteja, niin sitä tehdessä valvotaan pitkälle yöhön. Koko huone on jaloilla. Lamput, jotka palavat konttoreissa kauan aikaa sen jälkeen, kun ne ovat suljetut, ikäänkuin ottavat osaa juhlanäköön, joka elähyttää vuoden viimeistä viikkoa, jolloin monet monituiset ikkunat valaistaan perheiden iltamissa. Jokainen, vähinkin virkamies huoneessa on utelias tietämään tilin loppua. Palkan korotukset ja uuden vuoden palkinto-rahat riippuvat tuosta onnellisesta numerosta. Ja sillä välin kuin rikkaan tehtaan asiat ottelevat, niin monessa viidennessä kerroksessa tahi pienessä asunnossa kaupungin laidalla puhelevat virkamiesten vaimot, lapset ja vanhat vanhemmat tilistä, jonka loppupäätös on tuntuva joko säästäväisyyden lisäämisessä tahi kauan aikaa lykätyssä ostoksessa, jonka palkinto-rahat vihdoin tekevät mahdolliseksi.

Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneessa on Sigismund Planus silloin oikea jumala ja hänen pieni aituuksensa on pysäkkö, jossa kaikki kauppa-palvelijat valvovat. Nukkuvan tehtaan hiljaisuudessa kahisevat suurien kirjojen raskaat lehdet niitä kääntäessä; kovaan mainitut niinet etsitään muista luetteloista. Kynät ne ratisevat. Vanha rahaston hoitaja, apulaistensa ympäröimänä on hirveän kiireissään. Ajoittain, ennen vaunuihin astuttuaan, tulee Fromont nuorempi, sikari hampaissa, hansikkaat käsissä, ihan valmiina. Hän astuu hiljaa, varpaisillaan ja kumartuu aituutta kohti:

-- No!... luistaako?...

Sigismund jupisee jotakin, ja huoneen nuori isäntä menee tiehensä, tohtimatta kysellä enempää. Hän arvaa hyvin rahaston hoitajan kasvoista, että uutiset ovat huonot.

Todenperään ei vallan kumouksesta saakka, jolloin tapeltiin tehtaan pihalla, oltu koskaan niin kurjaa tiliä nähty Fromontin kauppa huoneessa. Menot ja tulot olivat tasapainossa. Yhteiset kustannukset olivat nielleet kaikki ja, sitä paitse, jäi Fromont nuorempi kassalle melkoisia summia velkaa. Olisittepa nähneet ukko Planuksen ällistyneen näön, kun hän joulukuun 31 päivänä vei Georgesille tilin teoistaan.

Tämäpä katseli asiaa hyvin iloiselta kannalta. Kaikki, näet, sujuu vast'edes paremmin. Ja saadakseen rahaston hoitajan taas hyvälle päälle, antoi hän hänelle tuhannen francin palkinnon sen sijaan, kun hänen setänsä oli antanut viisi sataa. Kaikkia koski sellainen jalomielinen anteliaisuus, ja yleinen tyytymyys saattoi kohta noiden surkuteltavien laskujen loppupäätöksen unhotuksin. Mitä Risleriin tulee, niin Georges tahtoi ottaa toimekseen ilmoittaa hänelle asian laidan.

Tultuaan osakkaansa pieneen työhuoneesen, johon päivä pystysuoraan ylähältä lankesi, valaisten keksijän mietteitä, epäröi Fromont nuorempi hetkisen, häpeissään ja oman tunnon vaivaamana siitä, mitä aikoi tehdä.

Kuultuaan oven narinan, kääntyi Risler iloisesti:

-- Chorche, Chorche ystäväni... Tässä se nyt on meidän _painimemme_... Puuttuu vaan vielä muutamia pikku seikkoja... Niistä vähät! asiastani nyt olen varma... Saatte nähdä... Saatte nähdä... Antaapa Prochassonilaisten vaan ponnistella... Kyllä Rislerin _painin_, kaikki kilpailijat kukistaa...

-- Bravo, kumppanini, vastasi Fromont nuorempi... Kas siinä on tulevaisuutta varten, mutta ettekö nykyaikaa ajattelekkaan... Ja tiliä!...

-- Kah! niin vainkin. Minä sitä en muistanutkaan... Se kai ei ole loistava, vai?

Sen sanoi hän Georgesin hämmästyneiden ja levottomien kasvojen edessä.

Tämäpä virkkoi: "Onpa niinkin, päinvastoin sangen loistava. Saamme olla tyytyväiset ensimmäiseksi vuodeksemme... Meillä on kummallakin voittoa neljä kymmentä tuhatta francia, ja koska arvelen, että tarvitsette rahaa uuden vuoden lahjoiksi vaimollenne niin..."

Uskaltamatta katsoa rehellistä miestä silmiin jota hän parasta kättä oli pettämäisillään, pani Fromont nuorempi pöydälle kimpun tshekkejä ja pilettejä.

Risler vanhempi oli hetken liikutettu. Min paljo rahaa kerrallaan ja hänelle yksistään! Hän ajatteli heti Fromontilaisten jalomielisyyttä, jotka olivat hänestä tehneet sen, mikä hän oli, sitte pikku Sidonien ja hänen niin usein lausumia toiveitaan, joita hän nyt voi tyydyttää.

Kyyneleet silmissä ja sydämellinen hymy huulilla, ojensi hän molemmat kätensä osakkaalleen:

-- Minä olen tyytyväinen... minä olen tyytyväinen...

Nämä olivat hänen sanansa suurissa tilaisuuksissa. Sitte, osottaen noita hänen eteensä levitettyjä arvopilettejä, jotka näyttivät olevan valmiit tuossa paikassa joutavina paperi palasina pois lentämäin:

-- Tiedättekö mitä tämä on? sanoi hän Georgesille riemuitsevan näköisenä... Se on Sidonien huvila, se.

Peijakas!

VII.

Kirje

Hra Frans Rislerille, Ranskalaisen yhtiön insinöörille.

Ismailia (Egypti).

Frans, poikaseni, vanha Sigismund kirjoittaa sinulle. Jos minä osaisin paremmin panna ajatukseni paperille, niin minulla olisi sinulle hyvin paljon kertomista. Mutta tuo kirottu Ranskan kieli on liian vaikeaa, ja ulkopuolella numeroitaan, ei Sigismund Planuksesta ole mihinkään. Siis, sanon sinulle pian, mistä kysymys on.

Veljesi talossa tapahtuu asioita, jotka eivät ole hyviä. Vaimo pettää hänen sekä osakkaan. Hän on tehnyt miehensä naurettavaksi, ja jos tätä vielä kestää, pidetään hän kohta konnana. Kuulehan hyvä Frans, sinun pitää tulla oitis. Sinä yksin voit puhua Rislerille ja au'aista hänen silmänsä Sidonieta kohtaan. Meikäläisiä ei hän usko. Ota virkavapaus ja tule.

Minä tiedän, että sinä siellä ansaitset leipäsi ja toivot tulevaisuutta; mutta kunnon miehen tulee ennen kaikkea katsoa vanhempainsa antamaa nimeä. Niin muodoin! ell'et, sanon minä, tule heti paikalla, niin käy siten, että Rislerin nimi joutuu sellaisen häväistyksen alaiseksi, ett'et sinä uskalla sitä enää pitääkään.

_Sigismund Planus_. Rahaston hoitaja.

KOLMAS KIRJA.

I.

Tuomari.

Ihmiset, jotka aina elävät kotona, ikkunaloukkoonsa työn tai kivulloisuuden sitomina, muodostavat itselleen näköalan likeisistä seinistä, katoista ja ikkunoista sekä ovat myöskin huvitetut ohi kulkevista ihmisistä.

Liikkumatta koskaan paikaltaan, he yhdistyvät katuelämään, ja kaikki kiirehtiväiset, jotka heille näyttäytyvät, toisinaan joka päivä samalla hetkellä, eivät aavista, että he ovat ajan määrääjänä muille ihmisille ja että heitä ystävälliset silmät katselevat, kaivaten heitä, jos joskus ottavat mennäkseen toista tietä.

Delobellen naisilla, jotka olivat kotiinsa suljettuina päivät pitkään, oli tällaisia mykkiä tarkastuksia. Koska ikkuna oli kapea, niin äiti, jonka silmät alkoivat kulua kovasta työstä, kävi lähemmäksi päivää, nostetun musliini uutimen vastaan. Hänen vieressään, mutta vähän kauempana, istui hänen tyttärensä, joka mainitsi hänelle heidän päivälliset ohikulkijansa. Se oli heidän huvinsa ja puheen aineensa; ja pitkät työ-tunnit tuntuivat paljoa lyhemmiltä noiden, myöskin sangen kiireisien ihmisten säännöllisen ilmestymisen väliytymisestä. Oli siinä kaksi nunnaa, muuan herra harmaassa palttoossa, lapsi, joka vietiin kouluun ja sieltä noudettiin, ja vanha puujalka virkamies, jonka askeleet katuvierustalla kapsoivat kamalasti.

Hän nähtiin tuskin, tämä mies, sillä hän kulki aina, kun jo oli pimeä, mutta hän kuultiin, ja joka kerta tuntui tuo kolina pikku ontuvasta hänen ikävimpien ajatustensa julmimpana kaikuna. Kaikki nuo katuystävät askarruttivat tietämättään molempia naisia. Kun satoi, sanottiin:

"Nyt he kastuvat... Ehtiiköhän lapsi ennen rankkasadetta sisään?" Ja vuoden-ajan muuttuessa, kun kevät-aurinko pani kadun vierustat tulvimaan tai kun joulukuun lumi peitti ne valkoisilla kokkareillaan ja mustilla levyillään, muistutti uuden vaatteuksen ilmestyminen jollakulla heidän ystävistään molemmalle kotona olijoille: "Nyt on kesä" tahi "jo tuli talvi."

Vaan tämäpä päivä oli ehtoopuoli toukokuulla, noita valoisia ja ihania iltoja, jolloin kotielämä levittäytyy ulos avatuista ikkunoista. Désirée ja hänen äitinsä liikuttelivat joutuisasti neulaa ja sormia, tarkkaan ammentaen laskevan päivän viimeisiä säteitä ennen lampun sytyttämistä. Kuului pihalla kisaavien lasten kirkunaa, kumeita pianon ääniä ja kulku-kauppiaan huutoa, joka kadulla veti puoleksi tyhjiä rattaitaan. Kaikkialla tuntui kevät-ilmaa, hyasinttien ja syreenien sekaista tuoksua.

Äiti Delobelle oli vast'ikään laskenut työnsä käsistään ja kuunteli, ennen ikkunan sulkemista, nojaten kyynärpäillään sen lautaan, hälinää suuressa työkaupungissa, joka päivänsä lopetettuaan, onnellisena kuljeskeli kaduilla.

-- Kah! tuossahan kulkee herra Sigismund. Hänpä tänään lähtee aikaiseen tehtaalta... Pitenevät päivät ehkä sen tekevät, vaan minusta näyttää, ett'ei kello vielä seitsemän ole... Mut kenenkäs kanssa ukko on?... Sepä kummallista!... Eikö se ole... Totta toisen kerran... Ihan se on kuin herra Frans... Vaan eihän se tok' ole mahdollista... Kaukana täältä herra Frans on tällä hetkellä; ja sitte ei hänellä ollut partaa... Oli mikä oli! Mutta kovin yhteen näköön... Katsohan tuossa tok', tyttö.

Tyttö se vaan ei heitä tuoliaan, ei edes hievahdakaan. Tuijottavin silmin, neula ilmassa kivettyneenä somaan työnteon liikkeeseen, on hän lähtenyt sinimaahan, tuohon ihmeelliseen maahan, jonne pääsee vapaasti, huolimatta niistäkään heikkoudesta. Franssin nimi, jonka hänen äitinsä, sattuneesta yhtänäköisyydestä, koneentapaisesti mainitsi, oli hänestä koko mennyt aika, täynnä haaveksimia ja lämpimiä toiveita, yhtä haihtuvia, kuni puna, joka lehahti hänen poskilleen, kun Frans iltaisin astui sisään puhellakseen hetkisen hänen kanssaan. Kuinka tuo kaikki jo on kaukana! Silloin, näet, asui hän pienessä viereisessä huoneessa, silloin kuultiin hänen askeleensa portailla, ja hänen pöytänsä, jota hän veti lähemmäksi ikkunaa piirustaakseen. Kuinka tuskallista ja kuinka suloista oli kuulla hänen puhuvan Sidoniesta, istuessaan hänen jalkojensa luona matalalla tuolilla, sill'aikaa kun hän laitteli kärpäsiään ja lintusiaan.

Työtä tehdessäänkin Désirée lohdutteli ja rohkaisi häntä, sillä Sidonie oli matkaan saattanut Frans raukalle paljon pieniä huolia ennen tuota suurta. Hänen äänensä, puhuessaan tuosta toisesta, hänen silmäinsä loiste, häntä ajatellessaan hurmasivat Désiréen niin, että kun Frans epätoivossa oli lähtenyt pois, hän jätti jälkeensä vielä kovemman rakkauden, kuin se, jonka hän itse vei mukanaan, rakkauden, jonka aina samallainen huone, istuva, liikkumatoin elämä säilytti koskemattomana kaikkine katkeroine tuoksuineen, sillä välin kuin Franssin rakkaus oli katoava, haihtuva vähitellen pitkien matkojen aavoille ilmoille.

... Päivä sammuu kokonaan. Tyttö raukan valtaa kauhea suru illan suloisten varjojen laskeutuessa. Menneen ajan onnellinen valkeus heikkonee hänen silmissään, niinkuin päivänvalokin ikkunan loukossa, jossa hänen äitinsä nojaa kyynärpäihinsä.

Yht'äkkiä aukenee ovi... Joku tuli, jota ei voi nähdä... Kuka se on? Delobellen naisien luona ei käy koskaan vieraita. Äiti kääntyi ja luuli ensin, että makasiinista tultiin viikon työtä hakemaan.

-- Mieheni meni vast'ikään teille... Meillä ei ole täällä enään mitään. Herra Delobelle vei kaikki pois.

Mies lähestyy vastaamatta, ja kuta likemmäksi ikkunaa hän tulee, sitä selvemmäksi käy hänen kuvansa. Se on iso, roteva, päivettynyt, tuuheapartainen vaaleaverinen mies; äänensä on vahva, puheensa hiukan kankea.

-- Vai niin, äiti Delobelle, ettekö siis minua tunnekaan?

-- Kyllä, herra Frans, minä tunsin teidät heti, sanoi Désirée hyvin tyynesti, kylmällä, vakavalla äänellä.

-- Herranen aika! herra Frans. Joutuisaan juoksee äiti Delobelle lampun luo, sytyttää sen, ja sulkee ikkunan.

-- Mitenkä! tekö, Frans ystäväni... Kuinka tyynesti hän sen lausua, tuo pikkuinen... minä tunsin teidät heti... Voi sitä, jäämurua. Aina hän on oleva sama.

Oikea pikku jäämuru todellakin. Hän on niin vaalea, niin vaalea; ja Franssin kädessä on hänen kätensä ihan valkea, ihan kylmä.

Franssista hän on kaunistunut, vieläkin enemmän hienontunut.

Hänestä taas Frans on muhkea, kuin ainakin, silmäin osoite hiukan väsyneen ja murheellisen näköinen, joka tekee hänen miehekkäämmäksi, kuin hän lähtiessä oli.

Hänen väsymyksensä tulee äkkiarvaamattomasta, Sigismundin kauhean kirjeen johdosta tehdystä matkasta. "Häväistys"-sanan kiihdyttämällä oli hän lähtenyt heti paikalla matkalle, odottamatta virkavapauttaan, tulevaisuutensa ja paikkansa uhalla; ja suoraa tietä niissäkään pysähtymättä tuli hän Parisiin. Syytä on olla väsynyt, olletikin kun kiirehtii perille ja koko ajan kärsimättömänä ja huolestuneena epäilyksen, pelon ja alituisen neuvottomuuden vaiheella on kulkenut matkan jo kymmeneen kertaan.