Part 16

Eräänä yönä kavahti Désirée ylös unesta hyvin kummallisessa tilassa. Sanottava on, että lääkäri, joka illalla oli tullut häntä katsomaan, oli kovin hämmästynyt nähdessään hänen äkkiä elpyneen ja tyynempänä, kuumeen kadottua. Tietämättä itsekkään tuon odottamattoman toipumisen syytä, oli hän lähtiessään sanonut: "odotetaanhan", uskoen pikaisen muutoksen nuoruuden ytimekkäiden voimien vaikuttamaksi, jotka usein kasvattavat uuden elämän taimen itse kuolemankin oireista. Jospa hän olisi katsahtanut Désiréen pieluksen alle, niin olisi hän sieltä löytänyt Kairosta tulleen kirjeen, joka olikin tuon onnellisen muutoksen salaisuus. Neljä, Franssin allekirjoittamaa sivua, tunnusti koko hänen käytöksensä armaalle pikku Sisille.

Semmoisesta kirjeestä sairas oli haaveksinutkin. Vaikkapa hän itse olisi sanellut sen, niin kaikki sanat, joiden tuli liikuttaa hänen sydäntään, kaikki arat estelmykset, joiden tuli sitoa hänen haavansa, eivät olisi voineet olla täydellisimmin lausutut. Frans katui, pyysi anteeksi, ja, mitäkään hänelle lupaamatta, saati mitäkään häneltä pyytämättä, kertoi uskolliselle ystävälleen taistelunsa, tunnonvaivansa, kärsimyksensä. Hän oli närkästyksissään Sidonielle, rukoili Désirée'ta kavahtamaan häntä, ja puhui, vanhan rakkauden mahleen selvittämällä ja hirmuisella tunteella, tuosta riettaasta, pintapuolisesta luonteesta, joka niin puhtaasti taisi valehdella, eikä koskaan ollut hairahtunut puhumaan sydämen kieltä, sillä päästä lähtivät tuon Parisinuken sekä sanat että toiminta.

Kovaksi onneksi ei tuo kirje tullut muutamia päiviä myöhemmin. Kaikki sen lohduttavat sanat olivat Désiréelle nyt kuni nälkään kuolevalle liika myöhään tuodut herkkuruo'at. Hän haistaa, haluaa niitä, vaan ei ole enää voimia maistella. Koko päivän luki sairas kirjettä. Hän otti sen esille kuoresta, pani jälleen rakkaasti kokoon, ja silmät kiinnikin näki hän sen aivan selvän, jopa postimerkin värinkin. Frans oli ajatellut häntä! Se yksistään toi hänelle suloisen levon, johon hän vihdoin nukkui, tuntien ikäänkuin ystävän käsivarren kannattavan hänen heikkoa päätään.

Äkkiä heräsi hän, ja niinkuin sanoimme vast'ikään, tavattomassa tilassa. Häntä vaivasi heikkous, tuska koko ruumiissa, jotakin selittämätöintä. Hänestä näytti, kuin hänen elämänsä olisi riippunut vaan hiuskarvasta, joka oli katkeamaisillaan ja jonka hermoinen väräjäminen pani kaikkiin häneen aistiinsa ylenluonnollisen herkkyyden ja tunteellisuuden. Oli yö. Suojassa, jossa hän makasi -- hänelle oli annettu hänen vanhempainsa huone, joka oli raittiimpi ja avarampi, kuin hänen sopukkansa -- oli hämärä. Yölamppu kierrätteli laipiossa valokehiä, otavan kultaisia, surullisia kuvia, joita unettomuus sairaissa herättää; ja ompelupöydällä valaisi alennettu, varjostimen peittämä lamppu, ainoastaan husin hasin olevat työt ja tuolilleen uinahtaneen äiti Delobellen varjokuvan.

Désiréen päässä, joka tuntui hänessä tavallista keveämmältä, syntyi yht'äkkiä kova ajatus ja muistojen selkkaus. Hänen kaukainen elämänsä näkyi lähestyvän häntä. Pienimmätkin te'ot hänen lapsuudestaan, tapaukset, joita hän ei silloin ollut käsittänyt, ikäänkuin unissaan kuullut sanat, esiintyivät hänen mielessään.

Hän hämmästyi pelästymättä. Hän ei tietänyt, että ennen mitättömäksi tekevää kuolemaa, siten usein sattuu hetki outoa kiihtymystä, ikäänkuin koko olento yllyttäisi kykynsä ja voimansa viimeiseen taipumattomaan taisteluun.

Vuoteestaan näki hän äitinsä vieressään, ja isänsä työhuoneessa, jonka ovi oli jätetty auki. Äiti lepäsi nojatuolissa vaipuneena vihdoin kovan väsymyksen valtaan; ja kaikki naarmut ja arvet, joita ikä ja kärsimykset jättävät vanhettuneille kasvoille, näkyivät vaikeilta ja lähtemättömiltä, unen painamina. Päivällä, tahto ja huolet panevat ikäänkuin naamarin kasvojen todellisen osoitteen yli; mutta yöllä se on omansa. Sillä hetkellä, tuon hilpeän vaimon syvät kurtut, punaiset silmäluomet, harmeutuneet hiukset ohimoilla, laihojen, työn rasittamien käsien kouristus, kaikki tuo näkyi Désiréen silmissä. Hän olisi tahtonut olla kylliksi väkevä noustaksensa ylös suutelemaan tuota kaunista levollista otsaa, jota rypyt uurtelivat, sitä himmentämättä.

Vastakohtana hänelle, näkyi ra'olla olevasta ovesta kuuluisa Delobelle lempiasemassaan. Istuen pienelle valkoiselle pöytäliinalle katetun illallisensa ääressä, silmäili hän karahviinia vasten asetettua kirjaista. Suuri mies oli vast'ikään tullut kotia -- hänen askeleensa olivatkin herättäneet sairaan -- ja mieli vielä levottomana kauniista näytelmästä, illasti hän yksin, mahtavasti, juhlallisesti, pingoitettuna uuteen takkiinsa, pyyhe leuan alla, hiukset pikkuisen kiharoittuina.

Ensimmäisen kerran elämässään huomasi Désirée silmiin koskevan eron noiden molempien välillä. Äitinsä oli riutunut, töin tuskin puettu huonoon mustaan hameesen, joka hänen teki vieläkin laihemmaksi ja kalpeammaksi, isänsä taas oli onnellisen näköinen, hyvin ruokittu, ilman työtä, vaivoja ja huolia. Tapa katsella kaikkia himmeässä, omituisessa valossa, oli yht'äkkiä hänestä kadonnut. Nyt arvosteli hän vanhempiaan määrätyn matkan päästä, ikäänkuin huomaamattaan heistä poistuneena. Sekin oli vielä kiusa lisää, tuo selvyys viimeisenä hetkenä. Kuinka heidän oli käypä, kun ei häntä ollut enää? Joko tekisi äitinsä liiaksi työtä ja kuolisi siihen; tahi täytyisi vaimoraukan lakata työstä ja tuo itsekäs puoliso, aina vaan kiinni teatterikunniassaan, antaisi heidän vähitellen vaipua suureen kurjuuteen, tuohon mustaan koloon, joka käy sitä laajemmaksi ja syvemmäksi, mitä alemmaksi laskeudutaan.

Kuitenkaan hän ei ollut mikään häjy mies. Sen hän oli näyttänyt useita kertoja. Siinä oli vaan kauhea sokeus, jota ei mikään saanut pois... Entä jos hän koettaisi. Jos hän ennen lähtöään -- jokin sanoi hänelle sen tapahtuvan kohta -- jos hän ennen lähtöään tempaisi paksun siteen, jota tuo mies parka vapaatahtoisesti ja väkisin piti silmillään.

Kepeä, rakastava käsi vaan, semmoinen kuin hänen, voi koettaa tehdä sitä.

Hänellä yksinään oli oikeus sanoa isälleen: -- Ansaitse elatuksesi... Luovu teaatterista. Siis kuin aika kiiruhti, varusti Désirée Delobelle kaiken rohkeutensa ja kutsui hiljaa: -- Isä... isä...

Kuultuaan tyttärensä äänen, juoksi suuri mies heti hänen luo hyvin sukkelaan. Sinä iltana oli näytetty uusi kappale Ambigu'ssa, ja hän oli palannut kotia tulistuneena, sähköitettynä. Valaistus, käsien paukutukset, puhelut käytävissä, kaikki kiihdyttävät yksityisseikat, jotka hänen hourettaan jännittivät, olivat saaneet hänen haaveksimaan enemmän kuin milloinkaan.

Hän astui sisään Désiréen huoneesen säteilevänä ja pöyhkeänä, lamppu kädessä, hyvin suorana, kameelia napin rei'ässä.

-- Hyvää iltaa, Sisi. Sinä et makaakaan?

Ja hänen sanoissaan oli iloinen poljenta, joka kaikui omituisesti surullisessa keskuudessa.

Kädellä teki Désirée hänelle merkin olemaan vaiti, osoittaen makaavaa äitiään.

-- Pankaa lamppunne pois... Minulla on teille puhumista.

Hänen mielenliikutuksesta katkonainen äänensä koski ukkoon; ja silmänsä koskivat häneen myöskin, sillä ne olivat paljoa suuremmat, läpitunkevan katseen kirkastamat, jota hän ei ollut niissä koskaan nähnyt.

Hiukan aristellen lähestyi hän tytärtään, kameelia kädessä, tarjotakseen sen hänelle, suu "hiukan supukassa," narisuttaen uusia saappaitaan, mikä hänestä oli hyvin ylimyksellistä. Hänen tilansa oli, näköään, tukala, joka epäilemättä perustui liian suureen vastakohtaan, jonka valaistulle, pauhaavalle teaatterille, josta hän vast'ikään oli lähtenyt, muodosti sairaan pieni huone, missä tukahutetut äänet, himmeä valo hälvenivät kuumeiseen ilmaan.

-- Mikä sinun on, käpyseni?... Tunnetko olevasi huonompi?

Désiréen pienen kalpean pään nyökytys vastasi, että hän todellakin oli huonona ja tahtoi puhua isänsä kanssa ihan, ihan läheltä. Kun tämä oli tullut hänen päänalaisensa luo, pani Désirée kuuman kätensä suuren miehen käsivarrelle ja kuiskutti hiljaa hänen korvaansa... Hän oli hyvin huono, perin huono. Hän käsitti kyllä, ett'ei hänellä ollut kauan aikaa elettävänä.

-- Siis jäätte, isä, aivan yksin äidin kanssa... Elkäähän tok' noin vapisko... Tiesittehän kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä sen olevan hyvinkin lähellä... Minä tahdoin vaan sanoa... Minun lähdettyä, pelkään, ett'ei äiti jaksa oikein yllä pitää taloa... Katsokaa, kuinka hän on kalpea ja väsynyt.

Näyttelijä katseli pyhää vaimoaan, ja oli näköään hyvin hämmästyksissään nähdessään hänen niin huonona. Sitte lohdutti hän itseään itsekkäällä muistutuksella:

-- Hän ei ole ollut koskaan oikein vahva... Tuo huomautus ja ääni, millä hän sen lausui, närkästyttivät Désiréetä, vahvistivat häntä hänen päätöksessään. Hän jatkoi, säälimättä näyttelijän haaveita:

-- Mitenkä teidän käy molempien, kuin ei minua enää ole?... Kyllä minä tiedän, teillä on suuria toiveita, mutta ne toteutuvat hyvin hitaasti. Seuraukset, joita jo kauan olette odottaneet, voivat vielä viipyä; ja mitä te tästä pitäen teette?... Nähkääs, isäkulta, minä en tahtoisi suututtaa teitä; mutta minusta, teidän i'ällä, ymmärtäväinen kun olette, teidän olisi helppo... Herra Risler vanhempi ei pyytäisi enempää, minä olen varma...

Hän puhui hitaasti, ponnistuksella, etsien sanoja, pitäen kunkin lauseen jälkeen kauan väliä, toivoen isänsä täyttävän ne liikkeellä tai mieltymyksen osoitteella. Mutta näyttelijä ei käsittänyt. Hän kuunteli, katseli silmät suurena, himmeästi tuntien, että lapsen viattomasta, leppymättömästä omasta tunnosta nousi syytös häntä vastaan; minkälainen, sitä hän ei vielä tietänyt.

-- Minä luulen, että tekisitte hyvin, puuttui Désirée jälleen arasti puheesen, minä luulen, että tekisitte hyvin luopumalla...

-- Hä?... mitä?... kuinka?...

Hän pysähtyi nähdessään sanainsa vaikutuksen. Vanhan näyttelijän liikkuvat kasvot olivat yht'äkkiä kurtistuneet kovasta epätoivosta; ja kyyneleet, joita hän ei aikonutkaan olla salaavinaan käden selällä, niinkuin hän teki näyttämöllä, turvottivat hänen luomensa, vuotamatta, semmoinen tuska kuristi hänen kurkkuaan. Poloinen alkoi käsittää... Niinikään, kahdesta ihmettelevästä, jotka olivat olleet hänelle uskollisia, kääntyi toinenkin pois hänen kunniastaan. Tyttärensä ei luottanut enää häneen! Se ei ollut mahdollista. Hän oli väärin käsittänyt, kuullut väärin... Mistä luopumalla tekisi hän hyvin, sano, mistä?... Mutta tuon armoa pyytävän katseen mykästä rukouksesta ei Desireellä ollut rohkeutta lopettaa. Muutoin olivatkin lapsiraukan voimat ja elämä lopussa. Hän sopisi pari kolme kertaa: -- Luopumalla... luopumalla... Sitte vaipui pikku pää alas ja hän kuoli uskaltamatta sanoa hänelle, mistä luopumalla hän tekisi hyvin...

Muudan Delobelle on kuollut, herra komissarjus. Sanoinhan minä, ett'ei hän sitä tee enää. Tällä kertaa säästi kuolema häneltä tien ja vaivan; se tuli itse häntä noutamaan. Ja nyt, uskomatoin mies, neljä hyvää, vahvasti naulattua, petäjäistä lautaa takaavat teille lapsen sanat; Hän lupasi olla sitä enää tekemättä; eikä hän tee sitä enää.

Pikku ontuva on kuollut. Se uutinen surullisesta tapahtumasta käy Francs--Bourgeois'in kaupungin osassa. Ei sen tähden että Désirée olisi ollut hyvin tuttu, hän kun näet, ei koskaan käynyt ulkona, vaan näytti ajoittain ikävästä ikkunasta vaaleuttaan ja väsymättömästä työstä sinikehäisiä silmiään. Mutta kuuluisan Delobellen tyttären hautajaisissa oli varmaan oleva paljo näyttelijöitä, ja niihin on Parisi kovin ihastunut. Se katselee mielellään kadulla, keskellä päivää, noita illan epäjumalia, tarkastelemalla heidän kaikesta ylenluonnollisesta vapaita, todellisia kasvojaan. Niinikään sinäkin aamuna, kun pienen, kapean oven luona Braque-kadun varrella kuului vasaran iskuja valkoisia verhoja naulattaessa, anastivat uteliaat kadunvierustan ja pihan.

Se on kyllä oikein, että näyttelijät rakastavat toisiaan tahi että ainakin heitä yhdistää yhteissitoutumus, virkaside, joka kokoo heidät kaikenlaisiin ulkonaisiin juhlatilaisuuksiin, niinkuin tanssijaisiin, laulajaisiin päivällisiin ja hautajaisiin.

Vaikkapa kuuluisa Delobelle ei enää kuulunutkaan teaatteriin ja hänen nimensä kokonaan oli kadonnut arvosteluista ja ilmoituksista viisitoista vuotta sitte, ei tarvinnut muuta kuin muutamia rivejä jossakin vähän tunnetussa teaatteri lehdessä: _Herra Delobelle, entinen ensimmäinen näyttelijä Metz'in ja Alecon'in teaattereissa, on suruksi_, j.n.e... Kokoonnutaan j.n.e... niin kaikista Parisin ja sen ympäristön nurkista saapui joukottain näyttelijöitä tuon kutsumuksen johdosta.

Kuuluisat tahi ei, kaikki he olivat läsnä; ne jotka olivat näytelleet Delobelle'n kanssa maaseudulla, jotka tapasivat hänen teaatterikahviloissa, missä hän oli yhtenä niistä aina huomatuista henkilöistä, joiden nimeä tietämättä muistaa keskuudesta, jossa heitä alituisesti näkee ja johon he ikäänkuin näkyvät kuuluvan; sitte oli myös maaseutunäyttelijöitä, jotka olivat käymältä Parisissa, teaatterin johtajan pakeilla, hyvää paikkaa hakemassa.

Ja kaikki, mitättömät ja kuuluisat, Parisilaiset ja maakuntalaiset, halusivat vaan nähdä nimensä jossakin sanomalehdessä, jossa kerrottiin hautajaisista. Nuo turhanpäiväiset olennot, näet, himoavat kaikenlaista julkisuutta. He pelkäävät niin kovin, että yleisö heitä unhoittaa, että silloin kuin he eivät näyttäydy, heillä on välttämätöin tarvis saattaa itsensä puheen aineeksi ja johdattaa itsensä kaikin tavoin Parisilaisten kovin häilyvään muistoon.

Yhdeksältä, Marais'in -- tuon kielevän maakunnan -- rahvasto odotti ikkunoissa, ovilla ja kadulla näyttelijäin kulkua. Ammattilaiset tähystelivät tomuisista laseistaan, poroporvarit ikkunaloukoistaan uutimien takaa, emännöitsijät koppa kädessä, oppipojat, mytyt pään päällä.

Vihdoin he tulivat, mikä jalkaisin, mikä ajaen, yksin ja yhdessä, He tunnettiin ajetuista kasvoistaan, sinertävästä leu'asta ja poskista, luonnottomasta nä'östä, joka oli joko liian pöyhkeä tai liian yksinkertainen, teeskennellyistä liikkeistä ja erittäinkin ylellisestä tunteellisuudesta, johon heidät oli totuttanut näyttämöllä välttämätöin liioitteleminen. Miten nuo kunnon ihmiset ilmaisivat mielensä kukin eri tavalla tuossa surullisessa tilaisuudessa, oli tosiaan huvittavaa nähdä. Kunkin tulo tuon hautajaistalon pienelle synkeälle pihalle oli ikäänkuin esiintyminen näyttämöllä ja vaihteli kunkin näyttelijän viran mukaan. Suuret traagikot, onnettoman näköisinä, silmäkulmat rypyssä, alkoivat, heti tultuaan, hansikkaan kärjellä pusertaa pois silmäpielestä kyyneltä, jota eivät voineet pidättää, sitte huokailivat, katselivat taivasta ja jäivät seisomaan keskelle näyttämöä, se on pihaa, hattu reidellä, hetkutellen hiljaa vasenta jalkaa, joka auttoi heitä hillitsemään surua: "Ole vaiti, sydämeni, ole vaiti." Koomikot, sitä vastoin, "surivat" yksinkertaisesti. He lähestyivät toisiaan, kutsuivat toisiaan "ukko paraksi," lyöden kättä vakuutettuina ja vavisten, posket hermottomasti väristen, alentaen silmä- ja suupieliä, josta heidän osoitteensa kävi halvan ilveen näköiseksi.

Kaikki oli tavoiteltua ja kaikki totista...

Kohta sisään tultuaan erosivat nuo herrat kahteen leiriin. Kuuluisat katselivat halveksivasti tuntemattomia, jotka heidän ylenkatseisin vastasivat tuhansilla säädyttömillä muistutuksilla: "Oletteko huomanneet, kuinka se ja se on vanhentunut ja muuttunut?... Hän ei voi enää kauan pitää virkaansa."

Molempien ryhmien keskellä kuuluisa Delobelle, mustissa vaatteissa, mustissa ylentarkasti puetuissa hansikkaissa, käveli edes takaisin, silmät punaisina, äänettömänä jaellen kädenlyöntejä. Poloinen oli pakahtua kyyneleihin, mutta se ei estänyt häntä käherryttämästä hivuksiaan. Kummallinen luonto! Ei kukaan olisi voinut sanoa, missä hänen todellinen ja tekosurunsa erosivat, siihen määrin olivat ne toisiinsa sekaantuneet... Näyttelijöiden joukossa oli paljo muitakin tuttujamme. Herra Chèbe tavallista mahtavampana ja toimekkaampana hääri maineessa olevien näyttelijöiden ympärillä, sillä välin kun rouva Chèbe piti seuraa äiti raukalle. Sidonie ei voinut tulla; mutta Risler vanhempi oli saapuvilla, melkein yhtä liikutettuna kuin isäkin, kelpo Risler, ystävä viimeiseen hetkeen saakka, sillä hän oli maksanut kaikki surujuhlan kustannukset. Myöskin olivat ruumisvaunut oivat, verhot olivat hopeahetaleilla, katafalkki koristettu ruusuilla ja valkoisilla orvokeilla. Kurjalla, synkeällä Braque-kadulla nuo vaatimattomat menot kynttelineen, kukkineen pyhän veden pirskoittamina muistuttivat lapsiraukan kohtaloa, jonka pienintäkin hymyä aina kyyneleet kostuttivat.

Lähdettiin liikkeelle, käyden, hitaasti, mutkailevia katuja pitkin.

Etupäässä kulki Delobelle, itkeä nyhkyttäen, tuo lasta kantava isä parka, melkein yhtä paljo surren itsestään kuin tyttärensä kuolemaa, ja todellisen surunsa pohjalla säilyttäen ikuisen turhamaisen itsekkäisyytensä, joka lepäsi siinä kuin kivi joen pohjalla, liikkumattomana vyörivien aaltojen alla. Juhlamenojen komeus, tuo musta jono, joka pidätti kulullaan liikkeenkin, hunnulla katetut ajoneuvot, Rislerin pienet kuomivaunut, jotka Sidonie oli lähettänyt muodon vuoksi, kaikki tuo imarteli ja kiihdytti häntä. Kerran, voimatta enää olla vaiti, kääntyi hän Robricast'in puoleen, joka kävi hänen rinnallaan:

-- Oletko huomannut?

-- Mitä niin?

Ja isä parka, silmiä pyyhkiessään, kuiskutti hiukan ylpeänä:

-- On kahdet omat vaunut...

Armas Sisi rukka, tuo hyvä ja yksinkertainen olento! Kaikki nuo teennäiset surut, koko tuo juhlallisten itkijäin saatto ei ollut lainkaan häntä varten.

Ylähältä ikkunasta suljettujen varjostimien takaa katseli äiti Delobelle, jota ei oltu voitu siitä estää, tyttönsä lähtöä.

-- Hyvästi... hyvästi... sanoi äiti hiljaa, melkein itsekseen, huiskuttaen kättään oudolla tajunnottomalla liikkeellä.

Ja kuinka hiljaa hän lausuikin tuon hyvästin, oli Désirée Delobelle kuuleva sen.

NELJÄS KIRJA.

I.

Tarina pienestä sini-miehestä.

Uskokaa taikka elkää, mutta minä puolestani uskon lujasti pieneen sini-mieheen. En sillä, että olisin hänen koskaan nähnyt; mutta eräs runoilija-ystäväni, johon minulla on täysi luottamus, kertoi minulle olleensa varsin usein yöllä kasvoista kasvoihin tuon kummallisen pikku haltian kanssa, ja nähkääs minkälaisissa asianhaaroissa.

Ystävälläni oli ollut heikkous antaa velkakirja ompelijalleen; ja niinkuin kaikki kuvittelun ihmiset semmoisissa tapauksissa, oli hän, kohta nimikirjoituksensa annettuaan, uskonut päässeensä irti velastaan ja velkakirjan ajatus oli hänen mielestään kadonnut. Sattuipa kerran yöllä, että runoilijamme kavahti unesta, takasta lähtevän, omituisen ryminän herättämänä. Hän arveli ensin, että se oli paleltunut varpunen, joka etsi sammuneen valkean lämpimää höyryä taikkapa viiri, jota kääntyvä tuuli viuhtoeli. Mutta tuokion kuluttua ryminä kävi selvemmäksi, ja hän eroitti varsin hyvin rahapussin kilinän yhdistettynä ikäänkuin vitjojen nitinään. Samalla kertaa kuuli hän pienen äänen, kimakan, kuin veturin kaukaisen vihellyksen ja heleän, kuin kukon laulun, huutavan hänelle katon rajalta: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!"

-- Voi, hyvä Jumala... velkakirjani! ajatteli poika raukka muistaessaan äkkiä, että hänen ompelijansa vekseli oli maksettava viikon kuluttua; ja aamuun saakka ei hän muuta tehnyt, kuin viskelihe, etsien unta vuoteensa kaikista nurkista ja löytämättä sieltä muuta, kuin ajatuksen tuohon kirottuun, määräämälle maksettavaan velkakirjaan. Tulevana, sen jälkeisenä, ja kaikkina sitä seuraavina öinä, heräsi hän samaan aikaan ja samalla tapaa, yhä tuo rahojen helinä, vitjojen nitinä ja pieni ääni, joka huusi ilkastellen: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!" Hirveintä oli, että mitä lähemmäksi maksu-päivä tuli, sitä kimakkaammaksi ja kamalammaksi kävi ääni, uhaten yhä ryöstöä ja pyyttöä.

Onnetoin runoilija! kylliksi ei ollut päivän vaivat ja juoksut pitkin kaupunkia rahan hankkimista varten, vaan vielä piti tuon hirveän pikku-äänen tulla ryöstämään häneltä unen ja levon. Kenenkäs se sitte oli, tuo haaveenomainen ääni? Mikä pahuuden henki huvitteli itseään kiusaamalla häntä sillä tapaa? Hän tahtoi päästä siitä selville. Eräänä yönä sitte, sen sijaan, että olisi pannut maata, sammutti hän valkean, aukaisi ikkunan ja kävi odottamaan.

Minun ei tarvitse sanoa, että ystäväni, lyyrillinen runoilija kun oli, asui hyvin korkealla, ihan katon rajassa. Tuntikausiin hän ei nähnyt muuta, kuin tuon ihailtavan avaruuden ryhmittyneitä, toinen toistaan kohti kallistuneita kattoja, joiden välissä kadut joka taholle äärettöminä syvänteinä risteilivät ja joita kuuvalossa savutorvet ja lovikkaat seinänpäätyt oikullisesti kirjoivat. Yli nukkuneen ja pimeän Parisin muodosti tämä ikäänkuin toisen kaupungin, kaupungin ilmahisen, joka riippui ja häilyi pimeyden varjojen kuun häikäisevien säteiden keskellä.

Ystäväni odotti, odotti kauan aikaa. Vihdoin, kahden kolmen aikaan aamulla, kun kaikki yön pimeään kohoavat kellontornit lausuivat toisilleen hetken, juoksi hänen läheltä keveitä askeleita kattotiilien ja vuolukivien yli ja pieni kimeä ääni huuteli savutorveen: "Maksupäivä! Maksupäivä..." Silloin, hiukan kumartuessaan, huomasi runoilijani häijyn pikku peikon, ihmisten kiusaajan, joka viikkoon oli estänyt hänen makaamasta. Tarkalleen hän ei osannut sanoa minulle sen kasvua; -- kuu kun, näet, tekee kolttosiaan haaveenomaisilla ko'oilla, joita se antaa esineille ja niiden varjoille. Hän huomasi vaan, että tuo omituinen pikku piru oli puettu, kuin Pankin palvelijat, siniseen, hopeanappiseen takkiin, kersantin kaluunat hihan suissa, ja korkeaan hattuun, ja että se kantoi kainalossa nahkasalkkua, joka oli melkein yhtä paksu, kuin hän itse, ja jonka avain, riippuen pitkissä vitjoissa, kamalasti helisi joka askeleella, niin kuin rahapussikin, jota hän pudisteli toisella kädellään. Niinikään näki ystäväni pienen sinimiehen vilahdukselta, kun tämä nopeasti kulki ohitse kuun valossa; sillä se näkyi olevan hyvin kiireissään ja toimessaan, juosta loikkasi katuja pitkin, hyppäsi savutorvesta toiseen hiipien pitkin katon harjoja.

Sillä on monilukuinen yleisö, tuolla perhanan pikku miehellä. Parisissa löytyy paljo kauppioita, paljo väkeä, joilla on kuukaustiliä, paljo onnettomia, jotka ovat kirjoittaneet ja hyväksyneet velkakirjoja. Kaikille niille laittoi sivumennen sinimies hätä huutonsa Hän huusi tehtaiden päällä, jotka siihen aikaan olivat sammuneet ja mykät, suurien kauppahuoneiden päällä, jotka uinailivat puutarhojensa ylenpalttisessa hiljaisuudessa ja viiden-kuuden kertaisten talojen päällä, joiden epätasaiset, erilaiset katot yhteenläjittyivät köyhien kaupungin osien perällä. "Maksupäivä!... Maksupäivä!..." Toisesta päästä kaupunkia toiseen, kidekirkkaassa ilmassa, joka pakkasesta ja kuutamosta kattojen yli vallitsi, kaikui säälitöinnä pieni kirkuva ääni. Kaikkialla, missä se kulki, karkoitti se unen herätti levottomuutta, uuvutti aatokset ja silmät ja ylhäältä alas asti pani Parisin talot tuntemaan pahoinvoinnin, ja unettomuuden värettä.

Ajatelkaa, mitä tahdotte, tästä tarinasta, mutta kaikissa tapauksissa, nähkää, voin vakuuttaa runoilijani kertomuksen tu'eksi, että kerran yöllä, tammikuun lopulla, Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneen vanha rahastonhoitaja, Sigismund, kavahti ylös unestaan pienessä asunnossaan Montrougessa, saman kiukkuisen äänen ja vitjojen vitinän herättämänä, jota seurasi katala huuto:

Maksupäivä!

-- Totta niinkin, arveli kunnon mies, noustessaan pystyyn vuoteellaan, ylihuomenna on kuun viimeinen päivä... Ja minä uskallan maata!...

Asia koski, todellakin, melkoista summaa; sata tuhatta francs'ia maksettavana kahdesta vekselistä, ja aikaan semmoiseen, jolloin ensi kerran kolmeen kymmeneen vuoteen Fromontin kauppahuoneen kassa oli typö tyhjä. Kuinka oli meneteltävä? Useita kertoja oli Sigismund koettanut puhua siitä Fromont nuoremmalle; vaan tämäpä näkyi pakenevan asioiden raskasta vastuunalaisuutta, kulki konttuorien läpi aina hyvin kiireissään ja kuumeentapaisesti, näkemättä tai kuulematta mitään ympärillään. Rahastonhoitajan levottomiin kysymyksiin vastasi hän, hienoja viiksiään pureskellen: