Fromont nuorempi ja Risler vanhempi: Parisin tapoja

Part 17

Chapter 172,972 wordsPublic domain

"Hyvä, hyvä, ukko Planus... Elkää olko huolissanne... Minä toimitan..." Ja tätä sanoessaan näytti hän ajattelevan aivan toista, olevan tuhat penikulmaa poissa siitä, mitä tapahtui. Tehtaalla, jossa hänen yhdistyksensä rouva Rislerin kanssa ei ollut enää kellekään salaisuutena, kävi huhu että Sidonie hänen pettää, tekee hänen sangen onnettomaksi; ja todenperään huolettivatkin hänen lemmittynsä hurjuudet häntä enemmän, kuin rahastonhoitajan murheet. Risleriä taas ei nähty koskaan; hän vietti elämänsä suljettuna ylisiin, jossa hän valvoi koneidensa salaperäistä ja loppumatointa rakennusta.

Tämä isäntien välinpitämättömyys tehtaan asioista ja täydellinen hoidon puute oli vähitellen vienyt kaikki epäkuntoon. Työntekijät ja palvelijat toimittivat kaikki mielensä mukaan, tulivat myöhään askareihinsa, pujahtivat pois aikaiseen, huolimatta vanhasta kellosta, joka niin kauan työtä johdettuaan, nyt näkyi soittavan hätäkelloa ja perikatoa. Asiat vielä kävivät, sillä kulkuun saatu kauppahuone käy yksin vuosikausia, ensimmäisen vauhdin voimasta, mutta mimmoista sekasotkua ja hämmennystä tuon näennäisen vaurauden alla!

Sigismund sen tiesi paremmin, kuin kenkään muu, ja senpä tähden pienen sinimiehen huuto olikin niin rutosti temmannut hänen ylös unesta. Ikäänkuin selvemmin nähdäkseen keskellä tuota tuskallisten aatosten paljoutta, jotka riensivät, liitelivät, pyörivät hänen edessään, oli rahastonhoitaja sytyttänyt kynttelin, ja, istuen vuoteellaan, ajatteli hän... Mistä saada nuo sata tuhatta francia? Varmaankin oli enemmänkin velkoja kauppahuoneella. Löytyi vanhoja luetteloita, jotka vetelehtivät ostajien luona, maksun jäännöksiä Prochassonilaisilla ja muilla; mutta masentavaista olisi hänelle mennä keräämään kaikki nuo vanhat tilit. Tuommoistahan ei tapahdu suuremmissa kauppapiireissä; näyttäisi aivan pikkukauppiaan tapaiselta. Ja kuitenkin oli tämä parempi, kuin kieltäytyminen maksamasta velkakirjaa... Oi! ajatus, että pankin palvelija tulisi hänen ristikkonsa eteen, varman ja luottoisan näköisenä, että hän panisi rauhallisesti paperit pöydälle, ja että hänelle Planus, Sigismund Planus olisi pakotettu sanomaan:

-- Viekää takaisin velkakirjanne... Minulla ei ole rahaa suorittaa...

Ei, ei. Se ei ollut mahdollista. Kaikki nöyryytykset olivat voitettavat sen edessä.

-- Hyvä, se on päätetty... Minä lähden huomenna liikkeelle, huokaili rahastonhoitaja parka.

Ja hänen näin tuskissaan ja huolissaan ollessa, voimatta ummistaa koko yönä silmiään kuljeskeli pieni sinimies ja pudisteli rahapussiaan ja vitjojaan Beaumarchhaisin bulevaardin varrella pienen lakan päällä, jossa Désiréen kuoleman jälkeen asui kuuluisa Delobelle vaimoineen.

"Maksupäivä! Maksupäivä!..."

Oi! pikku ontuva ei ollut pettynyt ennustuksissaan. Hänen pois mentyä ei äiti Delobelle voinut enää kauan valmistaa lintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Kyyneleet olivat turmelleet hänen silmänsä, ja vanhat kädet vapisivat liian kovin voidakseen uhkeasti asetella koliibria, jotka, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, aina näyttivät surkeilta ja viheliäisiltä. Silloin kävi miehuullinen nainen ompeluksiin käsiksi. Hän korjasi karikkoja ja koruompeluksia, joutui vähitellen ompelijattaren asemaan. Hänen yhä vähenevä ansionsa riitti tuskin talouden välttämättömiin tarpeisin ja Delobellen, jota hänen kauhea toimensa näytteliänä _in partibus_ pakotti alituisiin maksuihin, oli täytynyt ruveta velkoja tekemään. Hän oli velkaa ompelijalleen, suutarilleen, paidan neulojalleen; mutta mikä häntä huoletti enin, olivat nuo mainiot aamiaiset, jotka hän oli nauttinut bulevaardin varrella, teaatterin johtaja-aikana.

Lasku nousi kahteen sataan viiteen kymmeneen franciin, jotka olivat maksettavat tammikuun lopussa, ja sillä kertaa ilman niitäkään uudistamisen toivoa; päälle päätteeksi saattoi sinimiehen huuto kauhun väreitä kaikkiin hänen jäseniinsä...

Päivä vaan maksupäivään! Päivä vaan kahden sadan viidenkymmenen francin löytämiseen! Ellei hän niitä löytäisi, myötäisi heiltä kaikki. Myötäisi nuo köyhät huonekalut, jotka olivat samat talouden alkamisesta saakka, riittämättömät, epämukavat, mutta rakkaat muistoista, jotka liittyivät niiden kulunnaisuuksiin ja reunojen vartilla olemiseen. Myötäisi pitkä pöytä, jonka ääressä valmistettiin lintuja ja kärpäsiä kuosiksi ja oli syöty kaksikymmentä vuotta; myötäisi Sisin suuri nojatuoli, jota ei voitu katsellakaan ilman kyyneleitä ja joka näytti säilyttäneen jotakin tuosta armaasta, hänen liikkeistään, ryhdistään, ja hänen raukeutensa siinä päivät pitkään haaveksiessa ja työtä tehdessä. Äiti Delobelle kuolisi siitä varmaan nähdessään kaikkien noiden rakkaiden muistojen katoavan...

Tätä ajatellessaan käänteli ja väänteli itseään vuoteellaan, raskaasti huo'aten, onnetoin näyttelijä, jota hänen törkeä itsekkäisyytensä ei kuitenkaan aina suojellut omantunnon vaivoista; ja koko ajan oli hänellä silmissään Désiréen pienet, vaaleat kasvot rukoilevine, helline katseineen, jotka hän käänsi tuskallisesti häntä kohti kuolon hetkenä, pyytäessään hiljaa isäänsä luopumaan... luopumaan... Mistäs hän hänen tahtoi luopumaan? Hän kuoli voimatta sitä sanoa; mutta Delobelle oli yhtä kaikki vähän käsittänyt, ja siitä lähtien oli tuohon säälimättömään luonteesen astunut levottomuus, epäily, jotka tänä yönä julmasti yhdistyivät hänen rahan huoliinsa...

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Tällä kertaa päästi pieni sinimies herra Chèben savutorveen ohimennessään katalan huutonsa.

Sanottava on, että herra Chèbe jonkun aikaa oli lyöttäytynyt melkoisiin yrityksiin, hyvin epämääräiseen, äärettömän epämääräiseen kauppaan "seisoalla," joka häneltä nieli paljo rahaa. Useita kertoja jo oli Rislerin ja Sidonien täytyi maksaa isän velkoja nimenomaan ehdolla, että hän pysyisi olollaan, eikä enää asioihin ryhtyisi; mutta moiset alituiset sukellukset olivat välttämättömät hänen olemiselleen. Joka kerta karaisi hän itseään uudella voimalla, kiihkeimmällä toimeliaisuudella. Kun ei rahaa löytynyt, antoi herra Chèbe nimensä; sitä hän vielä surkeasti väärin käyttikin, tuota nimeään, luottaen aina yrityksen voittoihin täyttääkseen sitoumuksiaan. Pahus vaan, ettei noita voittoja koskaan näkynyt, sillä välin kuin allekirjoitetut velkakirjat, kuljeskeltuaan Parisin päästä päähän, palasivat asuntoonsa hirmuisen säntillisesti, ihan mustina matkalla lisäksi tulleista hieroglyyfeistä.

Niinpä oli nyt tammikuun maksupäivä hänelle hyvin tukala, ja kuullessaan, pienen sini-miehen kulkevan ohi, muisti hän yht'äkkiä, ett'ei hänellä ollut penniäkään maksaa. Tuhat tulimmaista! Hänen täytyi vieläkin nöyrtyä Rislerin edessä, pelätä saavansa kielto, tunnustaa syöneensä sanansa... Mies paran tuskaa, hänen noita asioita ajatellessa, lisäsi yön hiljaisuus, jolloin silmä on joutilas, ajatuksella ei ole mitäkään huviketta ja mieli, ruumiin täydellisesti liikkumattomana ollessa vaakasuorassa asemassa, esteettömästi joutuu pelon ja huolien valtaan. Tuon tuostakin sytytti herra Chèbe lamppunsa, otti sanomalehtensä, koki turhaan lueskella, hyvän rouva Chèben suureksi tuskaksi, joka hiljaa, ähki ja kääntyi seinään päin pois valosta..

Ja sill'aikaa lähti kamala pieni sini-mies, ihastuksissaan häijyydestään ja ilkastellen, kauemmaksi kilistelemään rahapussiaan ja vitjojaan. Kas nyt on hän Vieiller-Haudriettes'in kadun varrella, suuren tehtaan päällä, jossa kaikki ikkunat ovat pimeät, paitsi yhtä, ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan perällä.

Vaikka jo onkin myöhä, ei Georges Fromont vielä ole levolla. Istuen valkean ääressä, pää käsissä, sokeasti ja mykkänä vaipuneena parantamattomiin vaurioihinsa, ajatteli hän Sidonieta, tuota hirveätä Sidonieta, joka samalla hetkellä makasi yläkerroksessa. Sidonie sai hänen suorastaan hulluksi, hän petti hänen, se oli varma, petti tuon Toulouselaisen tenoorilaulajan Cazaboni'n tähden, jonka rouva Dobson oli tuonut taloon. Kauan aikaa oli Georges pyytänyt Sidonieta, ett'ei hän ottaisi vastaan tuota miestä; mutta Sidonie ei kuunnellut häntä, ja päivällä vielä, suurten tanssijaisten johdosta, jotka Sidonie aikoi toimittaa, oli hän julistanut suoraan ett'ei mikään estänyt häntä kutsumasta tenoorilaulajaa.

-- Mutta hän on rakastajanne! oli Georges huudahtanut vihoissaan, tujoittaen silmillään häneen.

Hän ei sitä ollut kieltänyt; hän ei ollut edes kääntänyt pois katsettaan. Vaan, kylmänä kuin ainakin, pieni häijy hymy huulilla, oli hän osoittanut, ett'ei hän myöntänyt kellekään oikeutta tuomita ja häiritä tekojaan, että hän on vapaa, että hän aikoi pysyä vapaana, eikä sallia hänen enemmän kuin Rislerinkään sortaa ja supistaa hänen valtaansa. Niinikään olivat he viettäneet kokonaisen tunnin vaunuissa, uutimet alaalla, väittelemällä, kiistelemällä, melkeinpä tappeluun valmiina...

Ja tuolle naiselle oli hän sitte uhrannut kaikki, omaisuutensa, kunniansa, jopa tuon viehättävän Clairen, joka makasi lapsen kanssa viereisessä huoneessa, kaiken tuon onnen, joka oli käsin saatavana ja jonka hän oli hylännyt tuon ruojan tähden!... Vast'ikään oli tämä tunnustanut, ett'ei hän häntä enää rakastanut, että hän rakasti toista. Ja hän, veltto, sitte vielä halusi häntä. Mitäkös hän hänelle sitte oli juottanut?

Tuskan kiihoittamana, joka veressään kiehui, oli Georges Fromont noussut nojatuolistaan, astuskeli kuumeentapaisesti huoneessaan, ja hänen askeleensa kaikuivat äänettömän rakennuksen hiljaisuudessa elävänä unettomuutena... Sidonie taas makasi ylähällä, makasi tajunnottoman luonteensa etuoikeudella, ja ilman omantunnon vaivoja. Ehkäpä hän vielä ajatteli Cazaboni'ansakin.

Kun tämä ajatus johtui Georges'in mieleen, tuli häneen hullu himo mennä ja herättää Risler, sanoa hänelle kaikki ja kadottaa samalla itsensä Sidonien kanssa. Typeräpä hän oli liiaksi, tuo petetty mies. Kuinka hän ei häntä enemmän vartioinut? Hän oli kylliksi kaunis, varsinkin kylliksi paheellinen, pidettää silmällä.

Ja hänen siten taistellessa keskellä noita julmia ja hyödyttömiä aatoksia, kaikui pienen sinimiehen hätähuuto yht'äkkiä tuulen puuskassa:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Onnetointa! Vihassaan ei hän sitä ollut enää ajatellutkaan. Ja kuitenkin oli hän jo kauan aikaa nähnyt tammikuun viimeisen päivän lähestyvän. Kuinka monta kertaa, kahden yhtymyksen väliajalla, jolloin hänen ajatuksensa, vapaana tuokion ajan Sidoniesta, palasi asioihin, todellisuuteen, kuinka monta kertaa oli hän arvellut: "Tuo päivä, se on mullistuksen päivä!" Mutta, kuten kaikkia, jotka elävät juopumuksen kuumeessa, niin häntäkin hänen velttoutensa luulotti, että oli myöhäistä niitäkään korjata, ja hän astui sukkelammin, lujemmin, huonoa tietään unhottaakseen, hurmottuakseen.

Nyt ei ollut enää mahdollista hurmottua. Hän näki selvään pulinan, näki sen perin pohjin; ja Sigismund Planuksen kuivat, vakavat kasvot ilmestyivät hänen eteensä veitsen murtamine juonteineen, joiden jäykkyyttä ei ainoakaan osoite lieventänyt, ja hänen kirkkaat Schveitsiläiset silmänsä vainosivat yhä häntä leppymättömin katsein...

Niinpä niin! ei, ei, hänellä ei ollut noita sataa tuhatta francia, eikä hän tietänyt, mistä ne ottaa. Kuusi kuukautta oli hän, tyydyttääksensä jalkavaimonsa turmioon syökseviä haaveita, pelannut kovin, oli kadottanut suuria summia. Päälle päätteeksi erään pankkiirin vararikko, viheliäinen tilikirjoitus... Muuta hänellä ei ollut jäljellä, kuin tehdas, ja mimmoisessa tilassa!

Minne nyt mennä ja mitä tehdä? Se, mikä muutamia tuntia sitte hänestä näytti sekasorrolta, ryöpyltä, jossa ei voinut erottaa mitään selvään ja jonka hämmennys oli hänelle vielä toivona, näytti hänestä nyt kauhistuttavalta selvyydeltä. Tyhjiä kassoja, suljettuja ovia, maksamattomia velkakirjoja, perikato, kas sitä huomasi hän, mihin vaan kääntyi. Ja koska tähän vielä liittyi Sidonien petos, ei onnetoin vimmassaan tietänyt, mihin tarttua tässä kovassa haaksirikossa, ja yht'äkkiä pääsi häneltä tuskanhuuto, nyyhkytys, rukous jonkun Kaitselmuksen puoleen.

-- Georges, Georges, minä se olen... Mikä sinun on?

Vaimonsa seisoi hänen edessään, vaimonsa, joka nyt odotteli häntä joka yö, vartoeli tuskallisesti hänen palaustaan klubista, sillä hän yhä vielä uskoi hänen siellä viettävän iltansa. Nähdessään miehensä muuttuvan, käyvän yhä synkemmäksi joka päivä, kuvitteli Claire, että varmaan oli hänelle joku hyvin ikävä raha-asia, epäilemättä häviöitä. Hänelle oli sanottu Georgesin pelaavan kovin, ja huolimatta, välinpitämättömyydestä, jota hän osoitti, oli Claire huolissaan hänestä, olisi tahtonut, että hän olisi ottanut hänen uskotukseen ja antanut hänelle tilaisuuden näyttäytyä jalomielisenä ja hellänä. Tänä yönä oli Claire kuullut hänen astuskelevan hyvin myöhään huoneessaan. Koska pikku tyttönsä yski kovin ja vaati joka hetki hänen hoitoaan, oli hän jakanut huolensa lapsen ja isän kärsimisille; ja hän oli pysynyt siten, teroittaen kuulonsa vähimpäänkin meluun, hellässä ja tuskallisessa valvonnassa, jommoisessa naiset kokoovat kaiken miehuutensa kärsiäkseen moninkertaisen velvollisuuden raskasta taakkaa. Vihdoin oli lapsi nukkunut, ja, kuullessaan isän itkevän, juoksi Claire hänen luo.

Oi, kun Georges näki hänen edessään niin hellänä, niin liikuttuna, niin kauniina, mitä kauheita ja myöhäisiä omantunnon vaivoja hän sai! Niin, hän se on kyllä, tuo oikea kumppani, ystävä. Kuinka oli hän voinut hylätä hänet? Kauan, kauan itki Georges hänen olkapäätään vasten voimatta mitäkään puhua. Ja onnellista oli, ett'ei hän puhunutkaan, sillä hän olisi sanonut kaikki, kaikki. Onnettoman oli tarvis vuodattaa sydämensä, vastustamatoin halu syyttää itseään, pyytää anteeksi, vähentää omantunnon vaivojensa kuormaa, joka hänen sydäntään musersi.

Claire säästi häneltä vaivan lausua sanaakaan: -- Olet pelannut, eikö niin? Olet kadottanut... ja paljokin?

Hän teki merkin: niin: sitte, kun hän voi puhua, tunnusti hän tarvitsevansa ylihuomeneksi satatuhatta francia eikä tietävänsä, miten hankkia ne.

Claire ei lausunut soimaustakaan. Hän oli niitä, jotka, onnettomuus vastassaan, ajattelevat vaan sen auttamista ilman vähintäkään syytöstä. Jospa hän sydämensä pohjassa siunasikin tätä vauriota, joka lähensi Georgesin häneen ja oli siteinä heidän molempien niin kauan aikaa erotetun elämänsä välillä. Hän mietti hetkisen. Sitte paljon kipua maksaneen päätöksen ponnistuksella, sanoi hän:

-- Ei mitään ole vielä kadotettu. Minä lähden huomenna Savignyyn pyytämään nuo rahat isoisältä.

Ei koskaan ollut, Georges uskaltanut puhua hänelle tästä. Se ajatus ei olisi hänelle johtunut mieleenkään. Claire oli niin ylpeä ja ukko Gardinois niin kova! Tämä oli varmaan suuri uhraus, jonka hän hänelle teki, loistava rakkauden todistus, jonka hän antoi. Äkkiä valtasi Georgesin tuommoinen sydämmen kuumuus, hilpeys, joka seuraa ohimennyttä vaaraa. Claire hänestä näytti ylenluonnolliselta olennolta, jolla oli hyvyyden ja viihdytyksen lahja, samoin kuin toisella, tuolla ylähällä oli hurmauksen ja turmion lahja. Mielellään olisi hän käynyt polvilleen noiden kauniiden kasvojen eteen, joita hänen mustat, uhkeasti yöksi kiinnitetyt hiuksensa ympäröivät suloutta loistavana sädekruununa ja joissa hiukan ankarien piirteiden säännöllisyys suli ihmeteltäväksi hellyyden osoitteeksi.

-- Claire, Claire... oi, kuinka olet hyvä!

Mitäkään vastaamatta vei hän hänen lapsensa kätkyeelle.

-- Suutele häntä... sanoi hän hiljaa, ja koska he olivat lähellä toisiaan, musliini uutimien suojassa, pää kallistuneena yli tuota pientä huokumista, joka jo oli rauhoittunut, vaan vieläkin hiukan läähötteli olleista taudin pudistuksista, pelkäsi Georges herättävänsä tyttönsä, ja suuteli äitiä innokkaasti.

Kas siinä varmaan ensimmäinen vaikutus laatuaan, jonka koskaan on missään perheessä tehnyt pienen sinimiehen ilmaus. Tavallisesti kaikkialla, missä se kulkee, tuo hirveä pikku peikko, erottaa se kädet ja sydämmet, vieroittaa mielen rakkaimmista tunteista, kiihottaen sitä tuhansilla huolilla, joita se herättää vitjojensa kitinällä ja katalalla huudollaan kattojen päällä:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

II.

Havaintoja.

-- Ahaa! kas, Sigismund... Kuinka jaksatte, isä Sigismund? Entä asiat?... Käykö teillä hyvin?

Vanha rahastonhoitaja hymyili hyvänsävyisesti, pisteli kättä isännälle, hänen vaimolleen ja veljelleen, ja puhellessaan katseli uteliaana ympärilleen. Tämä tapahtui seinäpaperitehtaalla Sain-Antoinen etukaupungissa vähäisten Prochassonilaisten luona, joiden kilpailu alkoi käydä pelottavaksi. Nämä Fromontin kauppahuoneen entiset palvelijat, jotka olivat ruvenneet omiin asioihin, olivat alkaneet hyvin pienesti ja vähitellen tulleet saamaan itselleen aseman seudulla. Fromont vainaja oli heitä kauan aikaa kannattanut rahalainoilla, ja tämä seikka synnytti molempien huoneiden kesken ystävällisiä suhteita. Tilin jäännös -- kymmenen tai viisitoista tuhatta francia -- oli jäänyt lopullisesti sovittamatta, sillä tiedettiin, että Prochassonilaisilla rahat olivat hyvissä käsissä.

Todellakin oli mieltä levottavaa nähdä heidän tehtaansa. Savutorvet ravistelivat kopeasti töyhtöjään. Kovasta työn pauhusta tuntui, että tehdas oli täydessä toimessa. Rakennukset olivat hyvässä kunnossa, ikkunat kirkkaat, kaikki näytti vilkkaalta, hilpeältä ja säännölliseltä, ja kassanristikon takana istui tarkastavana ja hartaana laskien pitkiä lukuriviään toisen veljen vaimo, yksinkertaisesti puettuna, hiukset silitettyinä ja arvokas katsanto kasvoilla.

Sydämessään ajatteli vanha Sigismund katkerasti erotusta, joka oli muinoin niin äveriään, nyt vaan entisellä maineellaan elävän, Fromontin kauppahuoneen ja yhä kasvavan vaurauden välillä laitoksessa, joka oli hänen silmiensä edessä. Hänen vaaniva katseensa tunki pienempiinkin nurkkiin, etsien virhettä, moitittavaa paikkaa, ja koska hän ei mitäkään löytänyt, kouristi se hänen sydäntään, antoi hänen hymylleen jotakin epäoikeaa ja levotointa.

Erittäinkin vaivasi häntä se, millä tavoin hän vaatisi isäntäinsä rahat, näyttämättä kassan pulaa. Mies parka oli olevinaan käytökseltään vapaan ja huolettoman näköinen, niin että oikein sydämeen koski... Asiat, näet, kävivät hyvin... varsin hyvin... Hän poikkesi pikimältään heille, koska muka tuli siihen kaupungin osaan... Tuo kaikki on luonnollista, eikö niin? Mielelläänhän sitä tapaa vanhoja ystäviä...

Mutta kaikki nämä johdatukset ja mutkat, jotka kävivät yhä laajemmiksi, eivät vieneet häntä sinne, johon hän tahtoi; päinvastoin ne syrjäyttivät hänen ajatuksestaan, ja luullen näkevänsä hämmästystä kuulijoidensa silmissä, hän lopuksi hämmentyi, änkytteli, joutui ymmälle, vihdoin viimein otti lakkinsa ja käkesi lähtemään pois. Ovella hänellä äkkiä muistui mieleen:

-- Niin vainkin, koska olen täällä.

Ja hän vilkutti hiukan silmäänsä, kokien näyttää viekkaalta, vaan näyttikin hyvin surkuteltavalta.

-- Koska olen täällä, niin jospa päättäsimme vähän tuon vanhan tilin.

Molemmat veljekset ja nuori vaimo, joka istui konttorissa, katselivat hiukan toisiaan, mitäkään ymmärtämättä:

-- Tilit? Mitkä tilit?

Sitte rupesivat kaikki kolme nauramaan yht'aikaa ja sydämen pohjasta, ikäänkuin tuo olisi ollut liika tuimaa pilaa vanhalta rahastonhoitajalta. Hiton ukko Planus, kah!... Hänpä, vanha parka nauroi myöskin! Hän nauroi ilman että häntä naurattikaan nauroi vaan muiden muassa.

Vihdoin selitettiin asia. Fromont nuorempi oli itse käynyt puoli vuotta sitte hakemassa rahat, jotka olivat jääneet heidän käsiinsä.

Sigismund tunsi alistuvansa. Kuitenkin oli hänellä kylliksi rohkeutta vastata:

-- Niinhän! se on totta, se. Minä olen ihan unhottanut... Kah, toden perään, Sigismund Planus käy vanhaksi... Alaspäin mennään lapsukaiseni, alaspäin mennään...

Ja kelpomies meni matkoihinsa pyyhkien silmiään, joissa vielä helmeili suuret kyyneleet tuosta äskeisestä naurunpuuskasta. Hänen takanaan nuoret katselivat toisiaan pyöritellen päätä. He olivat käsittäneet.

Vanhaa rahastonhoitajaa huumasi saamansa isku niin, että hänen, ulos päästyään, täytyi istuutua penkille. Kas senpä tähden ei Georges ottanut rahaa kassasta. Hän toimitti keräyksensä itse. Mitä oli Prochassonilaisilla tapahtunut, oli varmaan tapahtunut myöskin muualla. Siis oli ihan joutavaa antautua uusiin nöyrytyksiin. Niin, mutta maksupäivä, maksupäivä! Se ajatus lisäsi hänelle voimia: Hän pyyhki hiestynyttä otsaansa ja lähti matkalle koettaakseen vielä, erään heidän ostajainsa luona etukaupungissa. Vaan tälläpä kertaa hän ryhtyi varakeinoihin, ja kynnykseltä, sisään astumatta, huusi hän rahastonhoitajalle.

-- Hyvää päivää ukkoseni... Antakaapa, olkaa hyvä, pikku tieto...

Hän piti ovea ra'ollaan, puistaen kädellään ripaa.

-- Mihinkäs aikaan me päätimme viimeisen tilimme? Olen unhottaa kirjoittaa kirjaan.

Oi! siitä oli kauan, hyvin kauan sitte, kun tili oli päätetty. Fromont nuoremman kuitti oli syyskuulta. Siitä oli viisi kuukautta.

Ovi sulkeutui äkkiä.

Kaksi jo! Näköään olisi kaikkialla samoin.

"Voi, herra Chorche, herra Chorche..." jupisi Sigismund parka, ja hänen jatkaessaan matkustustaan selkä kyyryssä, vapisevin jaloin, kulkivat rouva Fromont nuoremman ajoneuvot aivan hänen läheltä, ohjaten kulkuaan Orleans'in asemalle; mutta Claire ei nähnyt ukko Planusta enemmän, kuin hän, vast'ikään kotoa lähtiessään, oli nähnyt herra Chèbenkään pitkää päällystakkia ja kuuluisan Delobellen lakkia, hekin kaksi maksupäivän marttiiraa, jotka kääntyivät kukin kulmastaan Vieilles-Haudriettes'in kadulle, tehdas ja, Rislerin rahakukkaro matkansa määränä. Nuori vaimo oli liika ystävällisissä mietteissä katsoakseen kadulle.

Ajatelkaahan! Se on hirmuista. Mennä pyytämään satatuhatta francia herra Gardinoisilta, mieheltä, joka kehui, ett'ei hän ollut koskaan ottanut eikä antanut lainaksi penniäkään elämässään, joka kertoi tuon tuostakin, että kerran kun hänen täytyi pyytää neljäkymmentä francia isältään ostaakseen itselleen housut, hän oli maksanut nuo neljäkymmentä francia vähittäin takaisin. Kaikkien, jopa lastensakin suhteen, seurasi ukko Gardinois oppiaan raatelevasta kitsaudesta, jota maa, tuo kova ja niille, jotka sitä viljelevät, usein kiittämätöin maa, näyttää tyrkyttäneen kaikkiin talonpoikiin. Suunnattomasta omaisuudestaan ei mies, eläessään, mielinyt mitäkään antaa omaisilleen.

-- He saavat omaisuuteni, kunhan kuolen, saneli hän usein.

Seuraten tätä perusajatusta oli hän naittanut tyttärensä, äidin-rouva Fromontin, ilman niitäkään myötäjäisiä, ja myöhemmin hän ei antanut anteeksi vävylleen, että tämä oli hankkinut varallisuutensa ilman mitäkään apua hänen puoleltaan. Se, näet, oli vielä, yksi tuon sekä turhanpäisen että omanvoiton pyytävän luonteen ominaisuuksia, että hän tahtoi, että jokainen olisi tarvinnut hänen apuaan ja kumartanut hänen rahojensa tähden. Kun Fromontilaiset iloitsivat hänen läsnä ollessaan onnellisesta käänteestä, jonka heidän asiansa alkoivat ottaa, hymyilivät hänen pienet, siniset veitikkamaiset ja viekkaat silmänsä pilkallisesti ja hänen sanoissaan: "perästä kuuluu" asui poljento, joka oikein ihoa karmi. Toisinaan myöskin, iltaisin Savignyssa, kun puisto, kujat, kartanon siniset vuolukatot, tallien punaiset tiilet, lammet ja vesilaitokset kimaltelivat mailleen menevän auringon kultaisessa hohteessa, sanoi tuo kummallinen nousukas, silmäiltyään ympärilleen, kovaan lastensa läsnä ollessa:

-- Se minua lohduttaa kerran kuullessani, ett'ei yksikään omaisistani ole kyllin rikas pitämään hovia, jonka ylläpito maksaa viisikymmentä tuhatta francia vuodessa.

Kuitenkin olisi ukko Gardinois, tuon hellyyden ohessa, jota isoisät, kaikkein kuivimmatkin, löytävät sydämensä pohjalta, kernaasti tahtonut lellitellä tyttärensä tytärtä. Mutta Clairella oli jo pikkuisenakin voittamatoin vastatuntoisuus vanhan talonpojan sydämen kovuutta ja kunnianhimoista itsekkäisyyttä kohtaan. Ja sitte, kun rakkaus ei pane siteitä niiden väliin, joita kasvatuksen erilaisuudet eroittavat, kasvaa vastatuntoisuus tuhansissa muodoissa. Clairen naimisiin mennessä Georges'in kanssa, oli ukko sanonut rouva Fromontille:

-- Jos tyttäresi tahtoo, saapi hän minulta ruhtinaallisen lahjan: mutta hänen pitää se minulta pyytää. Eikä Claire saanut mitään, kun hän ei tahtonut mitään pyytää.