Part 15

Lampun kiertää hän puoleksi alas, illallisen isälleen jättää hän kuumalle hiilokselle. Ja tuo hirvittävä, katala ilta on näyttävä hänestä yhtä levolliselta, kuin muulloinkin, Talossa on kaikki järjestyksessä ja tavat tarkkaan noudatetut. Hyvin hiljaa aukaisee Désirée kaapin, ottaa sieltä pienen shaalin, kääriytyy siihen, ja lähtee.

Mitä? Eikö katsettakaan äidille, ei mykkää jäähyvästiä, eikä heltymistäkään?... Ei, ei mitään. Niinkuin kuoleman kielissä olevat, näki hän hirvittävän selvästi yht'äkkiä minkälaiselle itsekkäälle rakkaudelle hän oli uhrannut lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee varsin hyvin, että suuren miehen lausuma ainoa sana on lohduttava nukkuvaa naista, jolle hän on melkein vihoissaan siitä, ett'ei hän heräjä, vaan antaa hän siten mennä räpäyttämättäkään suljetuita silmäluomia.

Nuorena kuoleminen, vaikka vapaaehtoisestikin, ei tapahdu koskaan ilman yllytystä, ja Désirée raukka lähti, elämästä närkästyksissään kohtaloaan vastaan.

Kas, hän on jo kadulla. Minne menee hän? Kaikki on jo autiota. Nämä kaupungin osat, jotka päivällä ovat niin vireät, asettuvat iltasin varhain. Siellä tehdään liika kovaa työtä, ett'ei uni pian tulisi. Sillä välin kuin Parisin bulevaardeilta, jotka vielä ovat täynnä elämää, kohoaa yli koko kaupungin etäisen tulipalon näköinen punertava heijastus, ovat täällä jo kaikki portit kiinni, luukut suljetut ikkunoissa ja ovissa. Aika ajoin häiritsee hiljaisuutta myöhästynyt palovartijan askeleet, jotka kuuluvat yön pimeästä, tai juopuneen puhelu, jota hänen hoipertelemisensa toisinaan keskeyttää, tahi likeisestä valkamasta tullut tuulen puuska kolisuttelee lyhdyn lasia ja pieksättää vanhaa väkipyörän nuoraa, laantuu kadun kulmassa ja vinkuen katoaa hataran kynnyksen alle.

Désirée astuu sukkelaan, shaaliinsa kierrettynä, pää pystyssä, silmät kuivina. Tuntematta tietä kulkee hän suoraan, ihan suoraan eteenpäin.

Maraisin synkät, kapeat kadut, joilla pilkoittaa kaukaa kaasunliekki, risteilevät ja kaarielevat niin että, hän kuumeen tapaisesti kulkiessaan, eksyen palaa yhä samalle paikalleen. Aina jotakin asettuu hänen ja virran väliin. Mutta viileä, kostea tuuli puhaltelee häntä kasvoihin. Ja todellakin näyttää kuin vesi pakenisi, varustaisi itsensä aitauksella, ja paksut seinät, korkeat talot varta vasten kävisivät kuoleman eteen, mutta pikku ontuva on rohkea, vanhojen katujen epätasaisella kivityksellä hän vaan astuu astumistaan.

Oletteko koskaan iltasella metsästyksen jälkeen nähneet haavoitetun peltopyyn pakenevan piiloon vakoon? se vaipuu alas, kyykistyy, vetäen veristä siipeään johonkin suojaan voidakseen kuolla rauhassaan. Tuon pienen varjon pieltävä käynti pitkin seinää katuvierusta myöten antaa aivan saman käsityksen. Ja ajatellaanpa, että samaan aikaan, melkein samassa kaupungin osassa, joku myöskin harhailee pitkin katuja, odottaen, tähystäen toivottomana. Oi! jospa voisivat kohdata toisensa. Jospa hän voisi kääntyä tuon levottoman kulkijan puoleen kysyäkseen tietä:

-- Olkaa hyvä, herra, sanokaa, miten mennään Seinelle?...

Ja herra tuntisi hänen heti.

-- Kuinka! Tekö, neiti Sisi? Mitä te teette ulkona tähän aikaan?

-- Menen kuolemaan, Frans. Teidän tähden en voi elää enää.

Liikutettuna ottaisi hän silloin ja puristaisi hänen syliinsä ja kantaisi pois sanoen:

-- Oi, elä, elä kuole. Minä tarvitsen sinua lohdutuksekseni, avukseni kaikesta pahasta, mitä tuo nainen on minulle tehnyt.

Mutta se on runoilijain haavetta, kohtaus, jota elämä ei osaa keksiä. Liian julma, liian kova on elämä! Ja kun kerran tarvitaan niin vähän hengen pelastukseksi, ei se mitenkään tahdo antaa tuota vähää. Senpä tähden oikeat romaanit ovatkin niin surullisia...

Katuja, yhä katuja vaan, sitte tori ja silta, jonka lyhdyt kuvastavat mustassa vedessä toisen valaistun sillan. Kas siinä on vihdoin virta. Kostean, leudon syksy-illan usmassa näkee hän tuon hänelle tuntemattoman Parisin sekavan suuruuden, jota vieläkin enemmän lisää hänen tietämättömyytensä paikoista. Tässä sitte pitäiskin kuolla.

Hän tuntee olevansa niin pieni, niin eristetty, niin kadonnut tuossa laajassa, valaistussa, autiossa kaupungissa. Hänestä näyttää, kuin hän jo olisi kuollut. Hän lähestyy rantaa; ja, yht'äkkiä seisattaa hänen kulkunsa kukkakasvien ja kaivetun maan haju. Hänen jalkojensa juurella, veteen rajoittuvalla käytävällä on olkiin käärityitä pensaskasveja ja kukka-astioita valkoisissa paperituuteissaan, kaikki valmiiksi järjestetty kaupittaviksi huomenna. Viittoihinsa käärittyinä, jalat lämmittimien päällä, makasivat myyjät tuoleillaan, unen ja yön viileyden kangistamina. Kaiken väriset tähtikukat, reseedat, syksyruusut, tuoksuttivat ilmaa, seisoen hämärässä kuun valossa keveine varjoineen ympärillään ja odottaen nukkuvan Parisin oikkuja.

Pikku Désirée rukka! Näytti, kuin koko hänen nuoruutensa, harvat ilon-päivänsä ja petetty rakkautensa olisivat heränneet hänen sydämessään tuon kuljeskelevan puutarhan tuoksusta. Hän astuu hiljaa kukkien keskitse. Toisinaan kahisuttaa tuulen puuska pensaiden lehtiä ja maan päällä olevista kopista, jotka ovat täynnä juurineen temmattuja kasveja leviää kostea multa haju.

Hän muistelee kävelyjä maalle Franssin kanssa. Luonnon tuoksu, jota hän silloin hengitti ensimmäisen kerran, puhaltelee hänen kuolonhetkellään. -- "Muisto," näkyy se hänelle sanovan, ja hän vastaa itsekseen: "Kyllä, kyllä minä muistan."

Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille, joka vie alas rannalle...

Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.

Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija rauhallisesti:

-- Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.

Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!... Eräs hiekan vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!... Ei maar muka tahtonut mulle palkintoa antaa..." Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti yötuuli kukkia.

Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen, permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa. Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät peräovea, hirveästi kiroillen.

Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta kurjuutta... Niin, niin, se vasta kurjuutta..." Ja tuo kamala vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä. Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä, ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa koko yön kannella olleet merimiehet.

Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen. Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja, huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.

-- Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa minut takaisin äidin luo.

Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista, käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää, liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä, joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta. Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita, joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä, kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira," koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.

Désiréen sisään tultua astui hänen vastaansa mies kurottaen kättään, Se oli hänen julma pelastajansa, joka pyysi palkintoaan, viittäkolmatta francia.

-- No, mummuseni, sanoi hän riettaasti nauraen ja kamalalla äänellä, miltäkäs sauna nyt tuntuu?

Ja hän kertoi oikeuden istujalle, millä keinon hän oli hänen onkinut vedestä, että hän oli tarttunut häneen ensin noinikään, sitte näinikään, ja että ilman häntä olisi hän ihan varmaan mennä hujauttanut Rouen'in luo veden pohjalla.

Poloinen oli ihan punainen kuumeesta ja häpeästä ja niin hämillä, että hänestä näytti kuin vesi olisi jättänyt harson hänen silmiensä eteen ja huminaa hänen korviinsa. Vihdoin vietiin hän pienempään suojaan juhlallisen henkilön eteen, jolla oli tähtiä rinnassa. Se oli itse herra komissarjus, joka parast' aikaa joi kahviaan ja luki sanomalehtiä.

"Ahaa! vai te..." sanoi hän tylyn näköisenä, kastellessaan vehnästään ja luomatta silmiään sanomalehdestä; ja oitis alkoi polisimies, joka oli tuonut Désiréen, lukea esitystään:

"Neljännestä vailla kaksitoista yöllä. Mégisserien satamassa, n:o 17 kohdalla, muudan Delobelle, neljänkolmatta vanha, kukkientekijä, asuva Braque kadun varrella vanhempainsa luona, on tehnyt itsemurhan yrityksen heittäytymällä Seineen, josta hänen veti ylös terveenä ja vahingoittumattomana herra Parcheminet, hiekanvetäjä, majaileva Butte-Chaumont kadun varrella."

Herra komissarjus syöden ehtimiseen, kuunteli tyynen ja haluttoman näköisenä, niinkuin mies, jota ei mikään enää kummastuta; lopuksi loi hän Delobelleen asian tuntevan ja ankaran katseen, ja antoipa korean varoituksen. Hänen tekonsa, näet, oli hyvin ilkeä. Mikä oli saanut hänen tuohon häijyyn rikokseen? Minkä tähden tahtoi hän surmata itsensä? Vastatkaapa, Delobelle, miksi?

Mutta Delobelle oli itsepäisesti vaiti. Hänestä olisi ollut rakkautensa tahraamista tunnustaa moisessa paikassa. "En tiedä... En tiedä..." sanoi hän hiljaa ja vavisten.

Suuttuneena, tuskastuessaan, ilmoitti herra komissarjus, että hän oli vietävä vanhempainsa luo, mutta yhdellä ehdolla: että hän lupaisi olla sitä koskaan enää tekemättä.

-- Lupaatteko sen, hä?...

-- Kyllä, lupaan minä, herra...

-- Ette tee sitä koskaan enää?...

-- En, ihan varmaan, en koskaan enää... en koskaan enää...

Huolimatta hänen vakuutuksistaan, pudisti poliisikomissarjus päätään, ikäänkuin hän ei olisi uskonut hänen valaansa.

Ja nyt on hän ulkona, tiellä kotiin, suoja-paikkaan; mutta hänen kidutuksensa ei ole vielä lopussa.

Vaunuissa oli poliisimies, joka häntä saattoi, liian kohtelias, liian ystävällinen. Désirée ei ollut sitä käsittävinään, väisti häntä, veti kätensä pois. Kiusausta!... Hirmuisinta oli tulo Braque kadulle, jossa koko talo oli liikkeellä, ja naapurien uteliaisuuden kärsiminen. Aamulla oli todellakin koko kaupungin osa saanut tiedon hänen häviämisestään. Huhu kävi, että hän oli lähtenyt Frans Rislerin kanssa. Aikaiseen oli nähty kuuluisan Delobellen lähtevän ulos, hirvittävän näköisenä, hattu takaperin päässä, rutistunein kalvoisin, joka oli tavattoman huolestumisen merkki; ja piika, tuodessaan ruokavaroja, tapasi äiti raukan puolihulluna juoksemasta huoneesta toiseen, etsien vaikka sanaa lapseltaan, vaikka kuinka pientä jälkeäkin, joka voisi ainakin herättää arveluita.

Onnettoman äidin päässä selveni vihdoin tyttärensä tila viimeisinä päivinä ja hänen vaitiolonsa Franssin lähdöstä. "Elä itke, vaimoni... minä tuon hänen jälleen..." sanoi isä lähtiessään, ja hänen mentyä yhtä paljo tiedustellakseen, kuin vetäytyäkseen tuosta tuskallisesta näytelmästä, käveli vaimo yhtämittaa portailta ikkunalle, ikkunalta portaille. Pienintäkin askeleen kapsetta kuultuaan, aukasi hän oven, sykkivin sydämin, ja juoksi ulos, sitte hänen sisääntullessaan, lisäsi asunnon yksinäisyyttä vieläkin enemmän Désiréen suuri, tyhjä nojatuoli, joka oli puoleksi käännetty ompelupöytää kohti. Tämä sai hänen purskahtamaan itkuun.

Samassa seisattui vaunut portin eteen. Kuului ääniä ja askeleita.

-- Rouva Delobelle, tässä on hän!... Tyttärenne on löytynyt.

Todellakin astui Désirée portaita ylös, vaaleana, vaipuneena tuntemattoman käsissä, ilman shaalia, ilman hattua, käärittynä suureen ruskeaan levättiin. Huomattuaan äitinsä hymyili hän hiukan, houkkamielisen näköisenä.

-- Elä pelästy... ei se ole mitään... yritteli hän sanomaan vaan voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli häntä.

-- No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut, siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?... Sinulla oli siis kova murhe?... Miksikäs sen salasit minulta?

Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.

Ett'ei häntä rakastanut!

-- Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka... Voi, kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä sinua ollut huoneessakaan... Minä kävin kerran ympäri ja lankesin tainnoksiin... Onko sulia lämmin nyt?... Onko hyvä?... Ethän enää tee sitä, ethän tahdo kuolla?

Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti häntä rinnallaan.

Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan, rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.

Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.

Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä, kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:

-- Kätke minut... kätke minut... minua hävettää!

VI.

Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.

Oi! ei, ei hän tee sitä enää. Herra komissarjus saa olla rauhassa, Ei siitä pelkoa ole, että hän sen tekee uudelleen. Mitenkä hän ensin pääsisi virralle kun hän ei enää voi hievahtaa vuoteeltaankaan? Jos herra komissarjus olisi nähnyt hänen silloin, niin hän ei olisi epäillytkään hänen sanojaan. Epäilemättä näkyy koko hänen olennossaan vielä tahto ja halu kuolla jotka niin katalasti olivat piirretyt hänen kalpeisin kasvoihinsa toissa aamuna; ne ovat vaan lieventyneet maltillisemmat. Muudan Delobelle tietää, että vähän pikkuisen vaan aikaa odotettuaan, hänellä ei ole enää mitään toivottavana.

Lääkärit sanovat hänen kuolevan keuhkokuumeesen, jonka hän oli saanut märistä vaatteistaan. Mutta lääkärit erehtyvät, se ei ole keuhkokuumetta. Siis rakkautensa on syy hänen kuolemaansa?... Ei. Tuosta kauheasta yöstä lähtien hän ei enää ajattele Franssia, hän ei pidä itseään enään arvollisena rakastamaan ja olemaan rakastettu. Siitä pitäen on toinen pilkku hänen puhtaassa elämässään, ja siitäpä juuri hän kuoleekin.

Kaikki nuo hirveän näytelmän tapaukset ovat tahrana hänen ajatuksissaan: nosto vedestä kaikkien ihmisten läsnä ollessa, sikeä unensa poliisi konttoorissa, rivot laulut, joita hän siellä kuuli, mielipuoli, joka lämmitteli itseään lieden ääressä, kaikki, mihin rikokselliseen, törkeään, ja sydäntä särkevään hän oli koskettanut komissarjuksen portailla, ja sitte toisien ylenkatse, toisien julkeus, hänen pelastajansa pilanlasku, polisipalvelijain hyväily, koko hänen i'äksi hävinnyt naisellinen arkuutensa, nimensä, joka hänen täytyi antaa ja hänen tukala viallisuutensa, joka vainosi häntä kaikkien noiden pitkien kiusauksien kestäessä, ikäänkuin ivana, naurettavaisuuden korvennuksena hänen itsemurhastaan lemmen tähden.

Hän kuolee häpeästä, sanon minä. Öisin hourailee hän yhä lakkaamatta: "Minua hävettää!... Minua hävettää!..." ja levollisempana aikana painuu hän peitteesensä, vetää sen kasvoilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen tai haudatakseen itsensä.

Désiréen vuoteen vieressä, ikkunan valossa, tekee äiti Delobelle työtä, hoitaen tytärtään. Ajoittain kohottaa hän silmänsä tarkastaakseen tuota mykkää toivottomuutta, selittämätöintä tautia, sitte ryhtyy hän työhönsä jälleen; köyhän suurimpia tuskia on, ett'ei hän voi kärsiä mielikseen. Työtä on tehtävä lakkaamatta, ja vieläpä kun kuolokin lähellä liitelee, on ajateltava välttämättömiä tarpeita, elämän huolia.

Rikas voipi sulkeutua suruunsa, hän voi siinä aikeella, siitä elääkin, eikä tehdä muuta, kuin kärsiä ja itkeä.

Siihen ei köyhillä ole varaa eikä oikeuttakaan. Kotiseudullani, maalla, tunsin vanhan vaimon, joka samana vuonna oli kadottanut tyttärensä ja miehensä, kaksi kauheaa koetusta toistensa perään; mutta hänellä oli pojat kasvatettavana, moisio hoidettavana. Aamunkoitosta oli oltava toimessa, jouduttava kaikkialle, johdettava eri töitä, eri haaroilla matkojen päässä pellolla. Sureva leski sanoi minulle: "Minulla ei ole hetkeäkään aikaa itkeä viikon ajalla; mutta sunnuntaisin, oi, silloin otan kaikki takaisin..." Ja, toden perään, niinä päivinä, kun lapset leikkivät ja olivat kävelemässä ulkona, sulki hän lukon kahteen kertaan ja koko jälkeen puolisen itki ja nyyhkytti hän ja huusi autiossa talossa miestään ja tytärtään.

Äiti Delobellellä ei ollut pyhääkään. Ajatelkaas, että hän nyt oli yksin työssä, ett'ei hänen sormillaan ollut Désiréen somien sormien ihmeellistä näppäryyttä, että lääkkeet olivat kalliit, ett'eikä hän mistään maailmassa olisi tahtonut kieltää "isältä" hänen kalliita tapojaan. Niinpä, milloin hyvänsä sairas aukasi silmänsä huomasi hän äitinsä joka varhaisen aamun hämärässä tahi yölamppunsa valossa lakkaamatta työskentelevän työskentelemistään.

Kun hänen vuoteensa uutimet olivat suljetut, kuuli hän pientä kuivaa kalinaa saksia pöydälle pantaessa.

Äitinsä väsymys ja alituinen valvominen, joka yhä piti seuraa hänen kuumelleen, vaivasi häntä kovin, toisinaan enemmän kuin mikään muu:

-- Annahan minulle vähän työtäni, sanoi hän koetellen istua vuotessaan. Se oli ikäänkuin heijastusta päivä päivältä yhä enemmän synkistyvällä taivaalla. Äiti Delobelle, joka siten näki sairaan haluavan palata elämään, asetti hänen niin hyvin kuin suinkin ja veti pöydän lähemmäksi. Mutta neula oli liian raskas, silmät liian heikot ja ikkunaan kuuluvat huudot muistuttivat hänelle, että katu tuo kauhea katu, oli ihan hänen vieressään. Ei, hänellä lopullisesti ei ollut voimia. Oi, jospa hän ensin olisi voinut kuolla ja sitte syntyä uudelleen... Ja nyt hän kuoli luopumalla vähitellen kaikesta. Joka kerta kun äiti pujotteli nöylettä neulan silmään, katseli hän yhä kalpenevaa lastaan kysyen:

-- Onko sinun hyvä?

-- On, oikein hyvä... vastasi sairas sydäntä särkevällä hymyllä, joka hetkeksi kirkasti hänen tuskallisia kasvojaan ja näytti kaiken niiden hävityksen, niinkuin köyhään majaan pilkistävä auringon säde, sen sijaan, että sitä elähyttäisi; paremmin vaan paljastaa sen kurjuuden ja puutteet. Sitte seurasi pitkä äänettömyys; äiti ei puhunut enää, peläten rupeavansa itkemään, tytär oli kuumeen tainnuttamana ja jo verhottuna näkymättömiin huntuihin, joilla kuolema ympäröi ikäänkuin säälistä niitä, jotka taistelevat viimeisiin voimiensa puolesta, viedäkseen ne hiljaa ja ilman melskettä pois.

Kuuluisa Delobelle ei ollut koskaan läsnä. Hän ei ollut muuttanut mitään elämässään virattomana näyttelijänä. Kuitenkin tiesi hän tyttärensä olevan kuolemaisillaan; lääkäri oli sen hänelle ilmoittanut. Se oli hänelle kovakin isku, sillä itse asiassa hän rakasti paljo lastaan; mutta hänen kummallisessa luonteessaan tosimmat, suorimmat tunteet kääntyivät väärälle, luonnottomalle raitille sen la'in mukaan, että jos mitä pannaan ylösalaisin olevalle perustukselle, se ei koskaan näy seisovan suorassa.

Delobelle piti ennen kaikkia kävelemisestä siten suruaan haihduttaakseen. Hän näytteli onnetointa isää pitkin bulevaardia. Hänet tavattiin teaattereissä, kahviloissa, silmät punaisina, kalpein kasvoin. Hänen oli mieliksi, kun kysyttiin; "No, ukko parka, kuinka teillä jaksetaan?" Silloin pudisti hän päätään hermoisella liikkeellä, mursi kasvojaan ikäänkuin kyyneleitä pidättääkseen ja mykkänä ja täynnä vihaa heitti kiroavan katseen taivaasen, niinkuin näytellessään _Lasten lääkäriä_, mikä tietysti ei estänyt häntä olemasta huomiota osoittava ja noutelias tytärtään kohtaan.

Niinikään oli hän tottunut, tyttärensä sairaana ollessa, tuomaan hänelle kukkia kävelyiltään Parisissa: ja hän ei tyytynyt tavallisiin kukkiin, kainoihin orvokkiin, joita saa helpolla joka kadun kulmassa, vaan noina surullisina syksypäivinä tahtoi hän välttämättä ruusuja, neilikoita ja erittäinkin ansareissa kasvaneita valkoisia liljoja, joiden kukat, varsi ja lehdet ovat niin vihertävän valkoiset, kuin luonto kiireissään olisi kasvattanut ne aivan yhtänäköiseksi.

-- Oi, tämä on liikaa... ihan liikaa minä suutun siitä, sanoi pikku potilas useita kertoja, nähdessään hänen riemastuneena astuvan sisään, kukkavihko kädessä; mutta ukko vastasi niin surullisesti: "Annahan... annahan... ", ett'ei tyttö tohtinut vastustella.

Maksu oli sentään suuri, ja äidin oli hyvin vaikea ansaita elatusta kaikille...

Vielä vähän olisi äiti Delobelle sitä valittanut, hän piti sen varsin kauniinakin suuren miehen puolelta.

Tuo rahan ylenkatse, erinomainen huolettomuus ihmetytti häntä kovin, ja enemmän kuin koskaan luotti hän miehensä neroon ja tulevaisuuteen näyttelijänä.

Tälläkin oli keskellä noita tapauksia järkähtämätöin usko. Vähällä olivat hänen silmänsä kuitenkin au'eta todellisuudelle. Vähällä oli pieni polttava käsi, laskeutuessaan hänen juhlallisen, haaveksivan päänsä päälle, karkoittaa siitä kaiken siinä kauan aikaa jo mylleröivän houreen, Kas kuinka se tapahtui: