Part 14

Kuta enemmän asema täyttyi, sitä vaikeampi oli varalla pito. Vaunuja tuli lakkaamatta. Hänen oli juostava ovesta toiseen. Silloin meni hän ulos, arvellen siellä voivansa nähdä paremmin; hän ei voinut kauemmin kärsiä tukalassa, tukehduttavassa salin ilmassa pakahduttavaa ahdistusta.

Oli lauha ilma syyskuun lopulla. Keveän sumun läpi näyttivät vaunujen lyhdyt hämäriltä ja tummilta viettävän, ison valtatien perältä. Jokaiset tulivat ikäänkuin sanoen: "Tässä olen..." Mutta Sidonie vaan ei niistä koskaan astunut ulos, ja nuo vaunut, joita hän oli nähnyt kaukaa tuleviksi, sydän toivosta paisuneena, niinkuin ne olisi sisältäneet enemmän kuin hänen elämänsä, palasivat hävyttömästi, tyhjinä ja keveinä, Parisiin takaisin.

Lähtöhetki lähestyi. Hän katsoi kelloa. Oli, jäljellä ainoasti neljännestunti; mutta avottu kassa kutsui häntä. Hän juoksi sinne ja asettui pitkään riviin.

-- Kaksi ensimmäisen luokan Marseilleen, sanoi hän. Hänestä tämä jo näytti haltuun ottamiselta.

Tavaroilla kuormitettujen rattaiden ja toisiaan tuuppivan, myöhästyneen väkijoukon lävitse palasi hän tarkastuspaikalleen. Ajurit huusivat: "Karttakaa!" Hän jäi tielle, hevosten jalkoihin, korvat lumossa, silmät suurina tuijottaen. Enää viisi minuuttia. Mahdotointa oli hänen ehtiä ajallaan. Kaikki riensivät sisäsaleihin. Remetit vierivät tavaravaunuun; palttinaan käärityt suuret mytyt, vaskinauloilla varustetut matkalaukut, kauppa-asiamiesten oluksessa riippuvat pienet salkut, kaikenlaiset ja kaiken kokoiset vakat syöksyivät samaa ovea kohti, täristen ja heiluen, yhtä kiireesti kaikki.

Vihdoin hän ilmestyi...

Niin, kas tuossa, hän se on varmaan, tuo nainen mustissa, hoikka, solakka, mukana toinen, pienempi, epäilemättä rouva Dobson. Mutta tarkemmin katsoessa huomasi hän erehdyksensä. Se oli nuori nainen, joka oli hänen näköisensä komea, kuin hänkin, Parisitar, kasvot onnellisina. Nuori mies myöskin tuli häntä tapaamaan. Varmaan vastanaineita, jotka lähtivät matkalle, äiti saattoi heitä, istutti heidät vagongiin. Onnellisina riensivät he Franssin ohitse. Vimman ja kateuden tunteella näki hän heidän kulkevan suuresta ovesta ulos, nojaten toisiinsa, kansan tunkemina ja likistäminä.

Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa...

Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!

Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa lakissa, on hänen edessään.

-- Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä lähden myös, vaan en kauas.

Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän Risler vanhemmasta ja tehtaasta.

-- Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina... Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin... Olkoon meidän nuoret miehet vaan varovaisia... Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin... Mut, anteeksi. Joko kassa suljetaan. Näkemään saakka.

Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö, koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo vartomistaan...

Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt, muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön, kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.

Kymmenen juna lähti.

Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten tämä sali on tehty.

Onnetoin istuu rahille. Suuret ikkunat teljetään. Kirjakauppias korjaa unenhorroksissa myömäläänsä. Koneentapaisesti katselee hän kirjariviä, tuota rautatien kirjastoa, jonka nimikirjoitukset hän jo osaa ulkoa, oltuaan siellä neljä tuntia.

Siinä on kirjoja, jotka hän on lukenut teltissä, Ismailiassa ja laivalla, Suezista tullessaan, ja noissa halvoissa, tyhjissä romaaneissa on hänestä ikäänkuin meren ja vieraan maan tuoksua. Mutta ennen pitkää sulkeutui kirjamyymälä, eikä hänellä ollut enää sitäkään varaa pettääksen väsymystään ja kuumettaan. Lelukoju astui myös kohdakkoon kokonaan lauta-aitaukseensa. Vihellys pillit, käsirattaat, ruiskuttimet, lapiot, haravat, huviloissa asuvien Parisilaisten koko työkalusto katoaa silmänräpäyksessä. Myöjä eukko, vanha kivulloinen, surullisen näköinen nainen kääriytyy vanhaan vaippaansa ja menee pois, lämmitin kädessä.

Kaikki nuo ihmiset ovat lopettaneet päivänsä, venytettyään sen viimeiseen hetkeen saakka miehuullisesti ja itsepäisesti, Parisin tavalla, joka ei sammuta lyhtyjään ennenkuin päivän noustessa.

Ajatellessaan tuota myöhään valvomista, juolahti hänelle mieleen hyvin tunnettu huone, jossa lamppu sillä hetkellä valaisi koliibrien ja kiiltomatojen peittämää pöytää, mutta nopeasti läpäisi tuo näky hänen mielessään johdottomain ajatusten sekasorron, jonka odottamisen vimma oli herättänyt.

Äkkiä huomasi hän nääntyvänsä janoon. Aseman ravintola oli vielä auki. Hän menee sinne. Palvelijat nukkuvat penkeillä. Permanto on märkä solkkuvedestä, jolla lasia on huuhdottu. Hänelle tarjotaan äärettömän hitaasti, sitte, juodessaan, ajattelee hän, että Sidonie ehkä on tullut ja etsii häntä odotussalista hän kavahtaa ylös, ja syöksee ulos kuin hullu, jättäen lasin täyteen ja rahat pöydälle.

Hän ei tule enää.

Frans tuntee sen.

Hänen askeleensa kajahtelevat pitkin aseman siltaa, yksitoikkoisesti, säännöllisesti, kiihdyttäen häntä todistamalla hänen yksinäisyyttään ja vauriotaan.

Mitäs sitte on tapahtunut? Mikä häntä on voinut estää? Onko hän sairastunut, vai lieneekö hänellä jo edeltäpäin tunnon vaivoja rikoksestaan? Niin ollen, olisi hän kai ilmoittanut, laittanut rouva Dobsonin. Tai kuka ties' on Risler nähnyt kirjeen? Sidoniehan on niin hurja ja varomatoin.

Ja hänen sillä lailla arveluihin vaipuessaan, kului aika. Mazasin rakennusten harjat, jotka olivat pimentoon vaipuneet, alkoivat jo vaalastaa ja käydä selkeimmiksi. Mitäpä tehdä? Oli mentävä Asnières'iin oitis tiedustelemaan, kuulustelemaan. Hän olisi jo tahtonut olla siellä.

Päätöksen tehtyään, astui hän pikaisin askelin portaita alas. Tiellä tuli hänelle vastaan sotamiehiä, laukut selässä, ja köyhiä, jotka menivät aamujunalle ja olivat ylähällä jo ennen päivän nousua.

Aamupuhteessa näytti Parisi ikävältä ja kolkolta. Lyhdyt heittivät kaduille punertavan valon ja vartijat astuivat kaksin, seisattuen katujen kulmissa ja tarkasti katsellen kulkijoita.

Yhden vartijapaikan luo oli seisattunut väkeä, ryysynkerääjiä ja maalaisämmiä. Epäilemättä oli jonkun yönäytelmän suoritus tapahtuva poliisikomsarjuksen luona... Oi, jos Frans olisi tuntenut tuon näytelmän; mutta hän ei sitä aavistanutkaan, katseli vaan kaukaa kylmäkiskoisesti.

Kaikki nuo törkeydet, tuo koitto, joka kalvaana levisi Parisin yli, lyhdyt, jotka vilkkuivat Seinen rannalla, ikäänkuin kynttelit ruumiinvalvojaisissa, ja voipumus unettomasta yöstä, kietoivat hänen syvään suruun.

Tultuaan Asnières'iin, pari kolme tuntia käytyään, heräsi hän kuin unesta.

Aurinko nousi kaikessa kunniassaan tulehduttaen kedot ja joet. Silta, talot ja laituri, kaikki näyttivät somilta aamun valossa, joka ilmitoi uuden päivän, iloisena, hymyilevänä, yön synkästä sumusta. Kaukaa näki hän veljensä asunnon, joka, heränneenä, näytteli kukkiaan avatuista ikkunoista. Hän käveli vähän aikaa uskaltamatta mennä sisään.

Yht'äkkiä huutaa hoilotti hänelle joku joen ahteelta:

Kali, herra Frans... Tehän varhain olette noussut tänä päivänä.

Se oli Sidonien renki, joka oli hevosien uitossa.

-- Eikö mitään uutta taloon kuulu?... kysyi Frans vavisten.

-- Ei mitään, herra Frans.

-- Onko veljeni kotona?

-- Ei, hän oli yötä tehtaalla.

-- Eihän kukaan ole sairas?

-- Ei, herra Frans, ei minun tietääkseni.

Ja hevoset astuivat veteen rintaa myöten, purskuttaen vaahtoa.

Silloin päätti Frans soittaa kelloa.

Puutarhan käytäviä kaspittiin parasta aikaa. Talossa oli kova hälinä; ja vaikka olikin vielä varhain, kuuli hän Sidonien heleän äänen, niinkuin linnun laulun, otsikon ruusujen keskeltä.

Hän puheli vilkkaasti.

Levottomin mielin astui Frans kuunnellakseen.

-- Ei, ei taalesosetta... Siinä jo on tarpeeksi... Vaan sen pitää olla hyvin jäädytetty, ja kello seitsemäksi... Niin, ja alkuruo'aksi... mietitäänhän vähän...

Hän oli kovassa keskustelussa emännöitsijänsä kanssa kuuluisasta päivällisestä seuraavaksi päiväksi. Lankonsa äkkinäinen ilmestyminen ei häirinnyt häntä ollenkaan.

-- Ahaa! hyvää päivää, Frans, sanoi hän rauhallisesti... Heti paikalla olen käskettävänne. Meille tulee huomenna vieraita päivälliseksi, talon tuttavia, suuri asioimispäivällinen... Suvaitsette, kaiketi?

Raittiina, hymyilevänä, valkoreunustuksineen, laahaava peignoiri yllä ja pieni karikkasäpsä päässä, jatkoi hän ruokalistansa osoittelua, hengittäen tuoresta ilmaa, joka nousi niityiltä ja joelta. Hänen tyynillä kasvoillaan ei ollut vähintäkään huolen tai levottomuuden jälkeä. Hänen sileä otsansa, tuo hämmästyttävä katseen sulous, joka kauan aikaa nuorensi hänen näköään, ja puoli-avonaiset, ruusuiset huulensa muodostivat kummallisen vastakohdan rakastajan yöllisen tuskan ja väsymyksen raastamille kasvoille.

Hyvän neljännestunnin istui Frans salin nurkassa ja kuuli lueteltavan, tavallisessa järjestyksessään, kaikki porvarillis-päivällisen ruokalajit, aina pienistä lämpöisistä leivoksista, ja Normandilaiseen pallakseen kuuluvista lukemattomista aineksista, Montreuilin persikkoihin ja Fontainebleaun viinimarjoihin saakka.

Vihdoin, kun he olivat yksin ja hän voi puhua:

-- Ettekö siis ole saanut kirjettäni?... kysyi hän kumealla äänellä.

-- Kyllä, aivan oikein.

Hän nousi korjatakseen kuvastimen edessä muutamia pieniä kutria, jotka olivat takertuneet hänen häilyviin nauhoihinsa, ja jatkoi itseään katsellessaan:

-- Kyllä, sainpa hyvinkin kirjeenne... Olinpa siitä ihastuksissanikin... Ja nyt, jos teitä haluttaa antaa veljellenne ilkeät kanteenne, joilla minua uhkasitte, niin näytän helposti toteen, että valheellisesti syytätte minua ainoastaan sentähden, kun minä, niinkuin minun tulikin tehdä, hylkäsin rikoksellisen rakkautenne. Pitäkää se teille sanottuna... ja näkemään saakka.

Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen, suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.

Eikä Frans häntä tappanut!

V.

Sanomissa.

Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.

-- Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?... kysyi kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.

Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin hyvin karvasta.

-- Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä, tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan silmäilyn?... No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin, tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä osoitetusta ystävyydestä... Mitäs te siitä pidätte?... Sillä eihän hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin -- siitä ei ole kuukauttakaan -- istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta puhuakseni.

Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru. Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan... -- Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen sitte vielä tehnyt hänelle?

Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä, ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.

Lempeästi, melkein äidillisellä helleydellä -- sillä aina löytyy äidillisyyttä hemmoittelevassa, anteeksiantavassa rakkaudessa, jonka suuret lapset herättävät -- lohdutti rouva Delobelle miestään, hyväili häntä, lisäsipä herkkuruo'an päivälliseksi. Viheliäinen oli todellakin pahoillaan. Franssin lähdettyä, oli ikuinen kestitsijän paikka, joka Rislerillä ennen oli, taas avoin ja näyttelijä muisti herkkuja, jotka häneltä menivät hukkaan.

Ja ajatelkaapa tuon itsekkään, pintapuolisen kiukun rinnalla oli vielä todellinen, kauhea murhe, kuolettava murhe, jota ei sokea äiti edes huomannutkaan... Mutta katsohan toki tytärtäsi, onnetoin vaimo. Katso tuota kuuleata kelmeyttä, noita kyynelettömiä silmiä, jotka loistavat tuijottaen, ikäänkuin olisivat keskittäneet aatoksensa ja katseensa yhteen ainoaan niille vaan näkyvään esineesen. Aukaisuta tuo pieni, suljettu, kärsivä sielu. Kuulustele lastasi. Saata hänet puhumaan, saata hänet etenkin itkemään, vapautuakseen masentavasta taakasta, ett'eikä kyynel-lähteiden synkistämät silmät tähystäisi avaruudessa tuota hirveätä, tuntematointa esinettä, siihen toivottomasti kiintyen.

Voih!...

Löytyy naisia, joissa äiti kuolettaa aviopuolison. Tässä aviopuoliso oli kuolettanut äidin. Ollen jumalassa, Delobelle'n, papittarena huolimatta muusta kuin tuosta idolistaan, ajatteli hän, että tyttärensäkin oli syntynyt maailmaan pyhittääkseen itsensä vaan samaan palvelukseen ja polvistuakseen samalla alttarilla. Heillä molemmilla ei näet ollut kuin yksi maali elämässä, -- tehdä työtä suuren miehen kunnian puolesta, lohduttaa hänen väärin arvosteltua neroaan. Muuta ei ollut olemassakaan. Ei koskaan äiti Delobelle, huomannut Désiréen pikaista punastumista Franssin sisään tullessa, eikä rakastuneen tyttärensä mutkia puhuakseen, oli mikä oli, hänestä ja mainitakseen hänen nimensä tuon tuostakin keskusteluissaan työtä tehdessä, tämä kun jo oli tapahtunut monta vuotta, aina siitä, ajasta saakka kun Frans aamuisin lähti Centraali-kouluun, siihen aikaan kuin he sytyttivät lamppunsa päivää alottaakseen. Ei koskaan kysellyt hän noista pitkistä äänettömyyksistä, jolloin luottoisa onnellinen nuoruus sulkeutuu tulevaisuuden haveksimiin; ja jos hän toisinaan, kun Désiréen vaitiolo häntä väsytti, sanoi hänelle: "Mikä sinun on?" niin nuoren tytön vastaus: "Ei mitään", oitis johti äidin hetken hajamieliset ajatukset jälleen hänen lempihuoleensa.

Niinikään tuo nainen, joka käsitti miehensä sydämmen ja pienimmänkin rypyn hänen olymppilaisella ja arvottomalla otsallaan, ei omannut koskaan mitäkään hellyyden ennettä pientä Sisi rukkaa kohtaan, vaikka sen kautta vanhimmatkin, elähtyneimmätkin äidit nuorentuvat niin, että tulevat lastensa hartaimmiksi ystäviksi ja neuvon antajiksi.

Ja siinäpä sellaisten miesten, kuin Delobelle'n, tunnotoin itsekkäisyys onkin hirvein.

Se synnyttää muitakin ympärillään. Tottumus muutamissa perheissä pitää silmämääränä yhtä ainoata olentoa, jättää väkisenkin syrjään ilot ja murheet, jotka sille ovat välinpitämättömät ja hyödyttömät.

Ja kysytään, mitä nuoren, lakastuneen tyttöraukan sydäntä särkevä tuskainen draama kuuluu suuren näyttelijän kunniaan.

Kuitenkin hän kärsi kovin.

Lähes kuukauden, siitä päivästä saakka, kun Sidonie tuli hakemaan Franssia sinisissä vaunuissaan, tiesi Désirée jo, ett'ei häntä enää rakastettu ja tunsi kilpailijansa nimen. Hän ei ollut heille vihoissaan, hän surkutteli heitä pikemmin. Vaan miksi oli Frans tullut? Minkätähden oli hän kevytmielisesti antanut hänelle valheellisen toivon. Niinkuin onnettomat, vankeuden pimeyteen tuomitut pian totuttavat silmänsä synkeyden varjoihin ja jäsenensä ahtaasen tilaan ja sitte, jos heitä hetkeksi viedään ulos päivän valoon, palatessa vankeus heistä näyttää paljoa synkemmältä; niin hänenkin, tuon lapsi raukan, oli suuri, hänen elämässään yht'äkkiä leimahtanut valo, poistuessaan, yhä kolkompana palauttanut vankeuteen. Oi, kuinka paljo kyyneleitä hän oli niellyt yksinäisyydessä siitä hetkestä saakka! Kuinka paljo hän oli kertonut murheistaan pienille lintusilleen! Sillä vielä tämän kerrankin ylläpiti hänen työ, hurja, viivyttämätöin työ, joka säännöllisyydellään, yksitoikkoisuudellaan, alituisesti samojen huolien, samojen liikkeiden palauttamisella, oli hänen ajatustensa hillitsijänä.

Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä, räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän, kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.

Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua..."

Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän, näet, hän tarvitsi.

Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä...

Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan, jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.

Vaan ketä?

Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.

Sidonieta?... Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.

Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa. Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.

Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?

Jumalako? Vai se, jota kutsutaan taivaaksi?

Se ei hänelle muistunut mieleenkään.

Parisissa, työväen asunnoissa etenkin, ovat talot niin korkeat, kadut liian kapeat, ilma liian sumea, että taivasta huomattaisi. Se katoaa tehtaiden savuun ja kosteista katoista nousevaan huuruun; ja sitte on elämä niin kova useimmille noista ihmisistä, että jos heidän kurjuudessaan joskus johtuukin ajatus Kaitselemukseen, niin tapahtuu se vaan nyrkkiä sille näyttääkseen ja sitä kirotakseen. Senpä tähden tapahtuukin niin paljon itsemurhia Parisissa. Kansa, joka ei osaa rukoilla, on kuolemaan valmis, vaikka koska. Kaikissa sen kärsimyksissä näyttäytyy sille kuolema, kuolema, joka vapauttaa ja lohduttaa.

Sitähän pikku ontuvakin niin tarkkaan katseli.

Päätöksensä oli oitis tehty: oli kuoltava.

Mutta miten?

Liikkumattomana sijallaan, sillä välin kuin inha elämä meni menojaan hänen ympärillään, kuin äitinsä valmisti päivällistä ja suuri mies esitti pitkää monoloogia ihmiskunnan, kiittämättömyyttä vastaan, harkitsi hän, mikä kuolontapa oli valittava. Olematta melkein koskaan yksin, ei hän voinut ajatella lämmitintä hiilineen, joka sytytetään ovet ja ikkunat tukkeessa. Käymättä koskaan ulkona, ei hän voinut ostaa lääkeyrttijen myöjältä myrkkyäkään, pientä tukkua Valkosta jauhoa, jonka sopii pistää taskun pohjalle neulakotelon ja sormistimen joukkoon. Oli sitä paitse tulikiveä virittimissä, ruostetta vanhoissa vaskirahoissa ja suuri ikkuna, joka antoi kivitetylle kadulle; mutta ajatus, että hänen vanhemmilleen oli hirmuista nähdä hänen omatakeista kuolontuskaa ja väkijoukon keskeltä nostettua, rujostunutta ruumista, sai hänen hylkäämään nuo keinot.

Oli vielä jäljellä virta.

Vesi ainakin viepi toisinaan niin kauas pois, ett'ei kukaan voi löytää ja kuolema jääpi ikuiseksi salaisuudeksi...

Virta!

Hän vapisi sitä ajatellessaan. Vaan ei häntä kauhistuttanut musta, syvä vesi! Vielä vai, Parisin tytöt sitä vaan nauravat Heitetään esiliina pään yli silmien peitteeksi, ja loiskis! Mutta sinne oli mentävä ihan yksin ja katu häntä pelotti.

Ja sill'aikaa kuin tyttöraukka edeltäkäsin otti viimeisen vauhdin kuolemaa ja unhotusta kohti, kuin hän katseli kaukaa pohjattomuutta harhailevin silmin, joihin jo nousi itsemurhan hurjuus, virkistyi kuuluisa Delobelle vähitellen, ja puhui jo vähemmin mahtipontisesti; ja, koska päivälliseksi oli kaalia, jota hän hyvin rakasti, lauhtui hän syödessään, muistutteli vanhoja voittoriemujaan, kultaseppeleitä, Alençon'in yleisöä, ja oitis päivällisen syötyään, meni Odéoniin _Misanthrooppia_ katsomaan, Robricart'in ensimmäistä näytäntöä, koristettuna ja pinnistettynä, ihan valkoiset kalvoiset käsissä ja taskussa uusi, kiiltävä sadan sousin kappale, jonka hänen vaimonsa oli antanut hänelle hänen herrastellakseen.

-- Minä olen oikein tyytyväinen, sanoi äiti Delobelle syömäneuvoja korjatessaan. Isä söi hyvin tänä iltana. Se lohdutti hiukan häntä, mies parkaa, Teaatteri lopullisesti virkistää hänen. Sitä hän kyllä tarvitseekin...

... Niin, se se oli kauheinta, käydä yksin kadulla. Oli odotettava, kunnes kaasu oli sammutettu, astuttava portaita myöten hyvin hiljaa kun äiti oli nukkunut, ja mentävä Parisin läpi, jossa miehet vastaan tullessa katselivat röyhkeästi silmiin, ja kuljettava komeasti valaistujen kahvilojen ohitse. Tuo kammo katua vastaan oli Désirée'ssa ollut lapsuudesta saakka. Ihan pienenä ollessaan, kun hän kerran meni asialle, seurasivat häntä pilkaten katupojat, eikä hän tietänyt mikä oli hirveämpää, hänen epäsäännöllisen käyntinsä ivaaminenko, noiden pienten, hävyttömien nuttujen nilkutus, vaiko ohitsekulkevien sääli ja laupiaat katseet. Sitte hän pelkäsi vaunuja ja omnibuksia. Virta oli kaukana. Hän väsyisi näet, kovin. Kumminkaan ei ollut siihen muuta neuvoa.

-- Minä panen maata, tyttö, entä sinä, vieläkö ai'ot valvoa?

Silmät työssä kiinni, vastasi tyttö valvovansa. Hän tahtoi lopettaa tusinan.

-- Hyvää yötä sitte, sanoi äiti Delobelle, jonka heikontunut näkö ei kärsinyt kauemmin valoa. Minä panin isän illallisen lämpiämään. Katso sitä ennenkuin maata panet.

Désirée ei valehdellut. Hän tahtoi lopettaa tusinan, että isällä olisi huomenna se valmiina vietäväksi; ja tosiaankaan nähdessään tuon pienen rauhallisen pään kumarruksissa lampun kelmeässä valossa, ei olisi koskaan voinut kuvitella, mitä katalia ajatuksia siinä mylleröi.

Kas nyt on menossa viimeinen lintunen tusinasta, ihmeellinen pikkuinen lintunen, jonka siivet näyttivät meriveden kastamilta, ihan safiirin vihreiltä.

Huolellisesti, veikeästi, pistää Désirée sen messinki langalle, lentoon pyrähtävän, säikähdetyn linnun somaan asentoon.

Oi! kuinka se lentää kauas, tuo pikkuinen, sininen lintu. Kuinka huimasti se kiitää löyhöttää avaruuteen. Hyvin tuntuu, että se lähtee tällä kertaa pitkälle matkalle, pitkälle, ikuiselle matkalle, josta se ei palaa koskaan enää...

Nyt on työ lopussa, pöydät järjestetty, viimeiset silkkinöyleet tarkalleen kootut ja nuppineulat neulikossaan.