Part 13

Eipä vaan. Tenhotar oli huonosti valinnut laulunsa. Tuo neiti Sisin nimi yksin oli muuttanut Franssin yht'äkkiä pieneen huoneesen Maraisissa, hyvin kauas Sidoniesta, ja sääli hänen sydämessään loitsi esiin tuon pikku Désirée Delobellen kuvan, joka häntä kauan oli rakastanut. Yhteentoista vuoteen saakka ei hän ollut kutsuttu muuksi kuin Sirèeksi tai Sisiksi ja hän se oli tuo kreoolilaisen laulun _pikku Sisi raukka_, aina hylätty, aina uskollinen rakastajatar. Vaikka Sidonie nyt olisi mitä laulanut, ei Frans kuullut, eikä nähnyt mitään. Hän istui tuolla tuon suuren nojatuolin vieressä, pienellä matalalla jakkaralla, jolla hän usein oli valvonut odottaessaan isää. Niin, siellä oli hänen pelastuksensa, siellä, eikä muualla. Paettava oli tuon lapsukaisen lemmen turvaan, heittäydyttävä sinne umpisilmin sanoen: "Ota minut... pelasta minut..." Ja ken ties? Désirée rakasti kovin. Ehkä pelastaisi hän hänen, parantaisi hänen rikoksellisen intohimonsa.

-- Minnekä menet?... kysyi Risler nähdessään veljensä äkkipikaa nousevan ylös, heti ensimmäisen laulun loputtua.

-- Minä lähden pois... Jo on myöhä.

-- Mitä? etkö sinä jää tänne yöksi? Huoneesi on valmis.

-- Aivan valmis, liitti Sidonie omituisella katseella.

Frans empi kovasti. Hänen, näet, piti välttämättä olla Parisissa muutamien tärkeiden asioiden tähden, joita yhtiö oli antanut hänelle toimitettavaksi. Koetettiin vielä pidättää häntä, vaan hän oli jo etehisessä, kävi puutarhan läpi kuuvalossa, ja, Asnières'in kaikenlaisen hälinän keskitse riensi hän juoksuun asemalle.

Hänen mentyä, lähti Risler huoneesensa. Sidonie ja rouva Dobson viipyivät salin ikkunalla. Soitto läheisestä Casinosta kuului soutajien hoilotuksien sekä säännöllisen ja kumean tamburinin tapaisen tanssipauhun keskeltä.

-- Sepä vasta ilonhäiritsijä!... sanoi rouva Dobson.

-- Ei hätää! minä hänen masensin, vastasi Sidonie; minun täytyy vaan olla varoillani... Nyt minut pidetään tarkalla silmällä. Hän on mustasukkainen... Minä kirjoitan Cazabonille, ett'ei hän tulisi tänne vähään aikaan; ja sinä, huomeaamuna, menet sanomaan Georges'ille, että hän pysyisi kaksi viikkoa Savignyssa.

III.

Pikku neiti Sisi rukka.

Oi; kuinka Désirée oli onnellinen.

Frans kävi joka päivä istumassa hänen jalkojensa juurella, niinkuin ennen muinoin tuolla pienellä matalalla tuolilla, muttei nyt enää puhuakseen Sidoniesta.

Aamusella, heti työhön ruvetessaan, näki Désirée oven hiljaa aukenevan: "Hyvää päivää, neiti Sisi." Frans kutsui häntä nyt aina siten, niinkuin hänen nimensä pienenä tyttinä oli; ja, jospa tietäisitte, kuinka sievästi hän sanoi: "Hyvää päivää, neiti Sisi."

Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä, kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.

-- Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia, kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:

-- Näkyykö _se_, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen näköiset.

Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai aamuna matkalle.

Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita, ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää, köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.

Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen, norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.

Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin, veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.

Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita puita...

Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla, linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän valehtelekaan.

Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi haamoittivat.

Hänen sydämensä paisui ilosta, kun hän pääsi maalle. Huvin ja nuoruuden elvyttämänä ihmetteli hän kaikkia, taputteli kämmeniään, huutaa inahtaen kuni linnun puiput; ja suoran uteliaisuutensa into peitti aivan hänen epävakaisen käyntinsä. Todellakin, sitä ei kovin paljo näkynytkään. Sitä paitse oli Frans aina läsnä, valmiina auttamaan ja tarjoamaan kätensä hänen hypätäkseen ojien yli, ja niin kiihkeänä, katsellen häntä hellin silmin. Tuo ihmeellinen päivä kului kuin uni. Oksien välissä huurun tapaisesti väräjävä sinitaivas, puiden, juurella leviävä varjoisa, salamielinen metsä-näky, jossa kukat suorina, kopeina ylenivät ja kullan-keltaiset jäkälät näyttivät tammien rungosta loistavilta auringon säteiltä, valoisat nurmikot, kaikki, jopa väsymyskin ulkona vietetystä päivästä, ihastutti, hurmoitti hänen.

Illan suussa, kun hän metsän rinteeltä, hämärän tullessa, katseli haaraantuvia, kellertäviä teitä, hopeavyönä kimmeltelevää jokea, ja tuolla edempänä molempien mäkien kätkössä pilven tapaisia harmaita kattoja, tornin huippuja ja kuvukkoja, joiden hänelle sanottiin olevan Parisin, anasti hän yhdellä katseella muistiinsa koko tuon ihanan, lempeä ja kesä-ilmaa tuoksuavan kukkamaiseman, ikäänkuin ei hän koskaan, koskaan enää näkisi sitä.

Kukkaisvihko, jonka pikku ontuva vei kävelyltään kotia, tuoksui koko viikon hänen huoneessaan. Hyasinttien, orvokkien ja orapihlajain joukkoon yhdistyi paljo pieniä, nimettömiä kukkia, noita kainokaisia, jotka lentosiemenistä kasvavat kaikkialla pitkin maantien vartta.

Katsellessaan noita hentoja, vaaleansinisiä ja heleän punaisia kukkateriä, kaikkia noita ylen hienoja värin läikkeitä, joita kukat ovat keksineet ennenkuin mitkään maalarit, uudisti Désirée kävelynsä viikon kuluessa monta monituista kertaa. Orvokit muistuttivat hänelle pientä mätästä, josta hän ne oli poiminut, etsimällä niitä lehtien alta, sormet Franssin sormien joukossa. Suuret vesikukat olivat talven kirrestä vielä kostean ojan partaalla, ja niitä saavuttaakseen, oli hän nojannut hyvin lujasti Franssin käsivarteen. Kaikki nuo muistot juolahtivat hänen mieleensä, hänen työtä, tehdessään. Silloin kimalteli avonaisesta ikkunasta paistava aurinko kolibrin höyhenille. Kevät, nuoruus, laulut ja tuoksu muuttivat tuon surullisen, viidennen kerroksen työhuoneen muodon, ja totisena sanoi Désirée äidilleen, haistellessaan ystävänsä antamaa kukkaisvihkoa.

-- Oletko huomannut, äiti, kuinka kukat tänä vuonna haisevat hyvin?...

Ja Frans alkoi myöskin lumoutua. Vähin erin anasti neiti Sisi hänen sydämensä, josta tämä oli karkoittanut muistonkin Sidoniesta. Totta on, että tuomari parka teki siinä kohden parastaan. Yhtä mittaa istui hän Désiréen luona, ja likistyi häntä kohtaan kuin lapsi. Ei kertaakaan ollut hän tohtinut palata Asnières'iin. Sidonie peloitti häntä vielä liioiksi.

-- Käyhän toki meillä... Sidonie pyytää sinua tulemaan, sanoi tuon tuostakin kelpo Risler, kun Frans kävi häntä tehtaalla katsomassa. Mutta Frans piti puoliaan, syytti kaikenlaisia asioita lykätäkseen aina käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Se oli helppo tehdä Rislerin kanssa, jolla oli enemmän kuin koskaan puuhaa _painimestaan_, joka silloin jo oli tekeillä.

Joka kerta kuin Frans tuli veljensä luota, odotti häntä ukko Sigismund ja käveli muutamia askeleita ulkona hänen kanssaan, leveä hihainen lystriini mekko yllä, kynä ja kynäveitsi kädessä. Hän teki aina nuorelle miehelle selon tehtaan asioista, jotka jonkun aikaa jo näkyivät käyvän paremmin. Herra Georges tuli säännöllisesti työhön ja meni joka ilta Savignyyn yöksi. Tiliä ei enään tuotu kassaan. Rouvakin näkyi siellä pysyvän rauhallisemmin paikallaan.

Rahastonhoitaja riemuitsi.

-- Näetsen, kultaseni, että hyvä oli kun sinulle ilmoitin... Et tarvinnut muuta kuin tulla, niin oli kaikki taas järjestyksessä... Yhden tekevä, lisäsi kunnon ukko tavan mukaan innostuneena, yhden tekevä... _mulla ei ole luottamusta_.

-- Elkää pelätkö, herra Sigismund, minä olen läsnä, sanoi tuomari.

-- Ethän vielä lähde, Franssiseni, vai?

-- En, en vielä... Minulla on ensin toimitettava suuri asia.

-- Ahaa! sitä parempi.

Hänen suuri asiansa oli Désirée Delobellen naiminen. Frans ei ollut siitä vielä puhunut kenellekään, ei edes hänelle itsellekään; mutta neiti Sisi epäili kai jotakin, sillä päivästä päivään kävi hän yhä iloisemmaksi ja sievemmäksi, ikäänkuin hän olisi aavistanut hetken kohta tulevan, jolloin hän tarvitsisi kaiken ilonsa ja kauneutensa.

Eräänä sunnuntaina jälkeen puolisen olivat he yksin työhuoneessa. Rouva Delobelle oli mennyt ulos ylpeänä oikein saada käydä käsitysten suuren miehensä kanssa; ja Franssin oli hän jättänyt pitämään seuraa tyttärelleen. Sinä päivänä oli Frans erittäin huolellisesti puettu, ihan pyhänpäiväiseksi, mutta samalla oli hän omituisen näköinen; katseensa oli kaino ja päättäväinen, hellä ja juhlallinen; ja yksistään hänen tavastaan liikutella pientä matalaa tuolia lähemmä suurta nojatuolia, käsitti suuri nojatuoli, että sille aiottiin uskoa hyvin tärkeä asia, jota se kyllä vähän aavistikin. Puhelu alkoi ensin kaikenlaisista asioista, joita tavan takaa pitkät äänettömyydet keskeyttivät, samoin kuin matkalla pysähdytään purtoa pitämään joka kyytipaikassa ja levähtämään perille pääsemisen vuoksi.

-- Tänään on kaunis ilma.

-- Oi, oikein kaunis.

-- Kukkakimppumme tuoksuu yhä hyvin.

-- Oi, oikein hyvin.

Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.

Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:

-- Désirée.

-- Frans.

Samassa kolkutettiin ovelle.

Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.

-- Sisään!... sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä. Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa oli halunnut nähdä.

Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten muistella nuoruutensa aikoja.

-- Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne, pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?

Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään, oli hänen sydämensä jo voitettu.

Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia. Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.

Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan, kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi, sanoakseen langolleen:

-- Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät päivälliselle tänä iltana meille... Vaunut ovat täällä, portilla... Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.

Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:

-- Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me hänen takaisin annamme.

Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.

Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.

IV.

Odotussali.

"Oi, niin, minä rakastan sinua... rakastan sinua enemmän kuin konsana, ja ikipäiviksi... Mitä varten taistella ja vastustella? Rikoksemme on väkevämpi meitä... Muutoin, onko rikosta, että rakastamme toisiamme?... Olimmehan määrätyt toinen toisellemme. Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkin erottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty... Huomen-iltana, Lyon'in asemalla, kello kymmenen... Otan piljetit ja odotan sinua ... Frans."

Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä karkuun.

Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja vaativampi, kuin itse Sidonien mies.

-- Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.

Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.

Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen, ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista omalle osalleen.

Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.

Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:

-- Mitä ai'ot vastata?

-- Se on tehty. Minä lupasin.

-- Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.

Sidonie rupesi nauramaan:

-- Enpähän. Minä lupasin vaan siksi, että hän menisi minua odottamaan asemalle. Pitihän minun toki saada kiusata häntä neljännestunnin ajan! Hän on minua kylläksi vaivannut koko kuukauden. Ajattelepa, että olen muuttanut koko elämäni tuon herran tähden. Minun on täytynyt sulkea oveni ystäviltäni, kaikilta, mitä nuorta ja rakastettavaa tunnen, alkaen Georgesista aina sinuun saakka. Sillä, näet, rakkaani, sinä et myöskään ollut hänen mieleensä, hän tahtoi laittaa sinutkin pois, niin kuin kaikki muut.

Sidonie vaan ei puhunut siitä, joka olikin kovin syy hänen vihaansa Franssia vastaan, että tämä oli pelottanut häntä kovin, uhkaamalla sanoa hänen miehelleen. Siitä hetkestä lähtien oli hänen hyvin paha olla, ja hänen elämänsä, kallis, hemmoiteltu elämänsä, näkyi olevan kovassa vaarassa. Noissa valkoverisissä, näöltään kylmäkiskoisissa ihmisissä, niinkuin Risler, on kauhea, tuima viha, jonka seurauksia on mahdotoin arvata, samoin kuin pelottaa käyttää tuota muodoltaan vähäpätöistä hajutointa, räjähtävää ruutia, kun ei tunne sen voimaa. Nimenomaan kauhisti häntä ajatus, että hänen miehensä jonakin päivänä voipi saada tiedon hänen käytöksestään.

Entisestä elämästään, köyhästä elämästään väekkäässä kaupunginosassa, johtui hänelle mieleen muistoja rappiolla olevista perheistä, miesten kostoista hurmea tahroista, häpeällisten aviorikosten tähden. Kuolleet kummitukset vainosivat häntä. Ja kuolo, ikuinen lepo haudan hiljaisuudessa kammotti tuota pientä olentoa, joka hurjasti isosi huvituksia, himosi, riehuvan elämän pauhinaa.

Tuo auvoinen kirje teki lopun hänen ahdistuksestaan. Nyt oli Franssin mahdotoin ilmiantaa hänet, jopa raivossakin pulmastaan, tietäessään, minkälainen ase hänellä oli käsissään; muutoin, jos hän puhuisi, näyttäisi Sidonie kirjeen, ja kaikki syytökset näyttäisivät Risleristä pelkältä panettelulta. Äläs! herra tuomari, jouduittepa nyt pälkääsen.

Äkkiä valtasi hänen mieletöin ilon vieska.

-- Minä virkoan... minä virkoan... sanoi hän rouva Dobsonille. Hän juoksi pitkin puutarhan käytäviä, teki suuria kukkavihkoja saliin, aukaisi auringolle kaikki ikkunat selälleen, antoi määräyksiä keittäjälle, ajajalle ja puutarhurille. Talo oli kaunistettava Georgesin tuloa varten ja, aluksi, valmisti hän suurta päivällistä viikon lopulla. Todellakin, näytti, kuin hän olisi ollut poikessa kuukauden ja palannut ikävältä ja väsyttävältä asiamatkalta, niin kova kiire oli hänellä panemaan ympärillään kaikki liikkeesen ja eloon.

Seuraavana päivänä, iltasella, olivat Sidonie, Risler ja rouva Dobson yhdessä salissa. Sillä välin kuin Risler selaili erästä suurta mekaniikki kirjarämää, säesti rouva Dobson piaanolla Sidonien laulaessa. Yht'äkkiä tämä lakkasi keskellä romanssia ja remahti kovaan nauruun. Kello löi kymmenen. Risler kohotti nopeasti nenänsä:

-- Mikä sinua naurattaa?

-- Ei mikään... muistui vaan jotakin mieleeni, vastasi Sidonie, osoittaen rouva Dobsonille kelloa silmää iskemällä.

Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa tuskaa, häntä odottaessaan.

Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan, hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.

Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää, jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista, edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä, kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa, pyörien ja höyryn tuudittaessa.

Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki, lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos itsestämmekin!...

Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla, tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin. Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot, eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.

Hän oli tulossa.

Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla kauneudellaan.

Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi. Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.

Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen sisällä harhailevaa hourailua.

Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.

Silloin alkoi hänessä odotuksen julma tuska olemisen taukoaminen, tuo ruumiin ja hengen omituinen tila jolloin sydän ei syki, hengitys huohottaa kuin ajatuskin, liikkeet ja lauseet loppuvat kesken ja kaikki odottaa. Runoilijat ovat satoja kertoja kuvanneet rakastajan tuskallista ahdistusta, kun hän kuuntelee vaunujen rytinää autiolla kadulla ja salaisia askeleita portailla.

Mutta odottaa lemmittyään asemalla, odotussalissa on aivan toisin kamalaa, Hämärät lamput, jotka valaisevat tomuisen permannon, suuret akkunat alituinen jalkojen kapse ja ovien jyske, jotka kaikuvat levottomissa korvissa, korkeat, tyhjät seinät, leveät ilmoitukset, matkustuksen, muutoksen, haluttomuuden ja epävakaisuuden tunne, kaikki tuo likistää sydäntä ja lisää ahdistusta.

Frans käveli edestakaisin, piti silmällä kaikkia vaunuja, jotka tulivat ja seisattuivat pitkien kiviastinten eteen. Niiden ovet aukenivat, sulkeutuivat paiskattuina ja ulkoa pimeästä astui kasvoja esiin valoisalle kynnykselle, sekä rauhallisia että huolestuneita, onnellisia, ja kärsiviä, harson peittämiä höyhenhattuja, talonpoikaislakkia ja uneliaita lapsia, joita kädestä talutettiin. Joka uusi ilmiö värisytti häntä. Hän luuli näkevänsä Sidonien, epäilevänä, huntuun verhottuna, hiukan hämillään. Sukkelaan juoksisi hän hänen luo levottaakseen, puolustaakseen häntä.